SIITÄ PUHE MISTÄ PUUTE
- Rakkauden paradokseja
Mauri Lehtovirta
Kun lähtee käsittelemään rakkautta, on heti tunnustettava, että aihe on kolossaalinen laajuudessaan ja monitahoisuudessaan. Se on aihe, jota täytyy aina määritellä ja rajata. Se on aihe, josta ei voi saarnata, koska aina tuntee oman mitättömyytensä ja vajavaisuutensa valtavan ilmiön ääressä.
Ja samalla - mikä on viehättävämpi puheenaihe, mikä on ihanampi teema! Ja mistä ihminen enemmän haluaisi puhua haltioituneena, innostuneena kuin rakkaudesta? Varsinkin silloin kun koettaa kaivaa itsestään parhaintaan vaikkapa runoudessa tai lauluissa.
Kun yleisiä määritelmiä haetaan puhutaan eros-rakkaudesta, siitä rakkauden tunteesta, joka mystisesti vetää ihmisiä puoleensa. Silloin puhutaan rakastumisesta ja sukupuolisesta rakkaudesta, joka on rakkauden näkyvin ilmiö. Eros-rakkauden vastakohtana usein nähdään agape-rakkaus, henkinen rakkaus, uhrautuva, epäitsekäs palveleminen - siinä me viittaamme Jumalaan ja ihmisen jumalaiseen puoleen ja kykyyn. Se on rakkautta, joka aina osaa asettaa lähimmäisen hyvinvoinnin ja edun oman etumme rinnalle, jopa sen edelle. Sen vaatimuksena on rakastaa lähimmäistä enemmän kuin itseään.
Toistaiseksi paras rakkauden määritelmä, jonka tunnen on ystävämme Raimo Hätösen määrittely, joka kuvaa rakkauden kosmisena voimana joka ilmenee kaikkialla maailmassa. Elämänvoiman kaltaisena se pitää kaikkea elollista liikkeellä ja hengissä. Sitä ilman kosmos hajoaisi kaaokseksi. Se läpäisee kaiken olemassaolon.
Sähkömagneettisen voiman kaltaisena se vaikuttaa ihmiseen niin, että se saa ihmisen hehkumaan rakkaudellista voimaa ja energiaa. Ihmisen tehtävä taas on kuin hehkulampun, puhdistaa itsensä, oma sydänlankansa, omat energiansa niin, että hän voisi alkaa loistaa ja tuoda maailmaan sitä rakkauden valoa, jota täällä niin kovasti kaivataan, jotta me voisimme olla "maailman valo" niin kuin Jeesus opetuslapsistaan sanoi.
Kun rakkauden universaalinen energia läpäisee kaiken ja vaikuttaa kaikkialla, voidaanko silloin sanoa, että siitä on puute?
Paradoksaalista kyllä, kun maailmaa katsoo ja elämää täällä, ei heti vakuutu siitä, että me elämme rakkaudessa, sen keskellä, sen läpäiseminä. Maailma on täynnä - ahdistukseen asti, sairautta, nälkää, köyhyyttä, riitaa, murhia, sotia ja julmuutta.
Mistä sitten johtuu, että emme havaitse elävämme rakkaudessa? Onko vain niin, että emme ole tietoisia siitä?
Rakkaus ilmenee lukemattomilla tavoilla. Sen ilmiasuista me tunnemme parhaimmin rakastumisen, sen huuman ja onnen pilven, johon ihminen aika ajoin ehkä useinkin elämänsä aikana pääsee tai joutuu. Ihana energia, joka avaa ihmisessä olevia lukkoja ja pidäkkeitä. Näen rakastumisen hetkellisenä, ehkä pidemmänkin aikaa kestävänä aukeamisen tilana, jonka kestäessä ihminen pääsee jonkinlaiseen lapsuuden kaltaiseen perusolokokemukseen, rehellisyyteen, avoimuuteen. Hänelle näytetään hetken aikaa sitä millainen maailma voi parhaimmillaan olla kun rakkaus vallitsee.
Mitä vanhemmaksi tulen, mitä enemmän rakkaudesta luulen ymmärtäväni sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että meidät ohjataan tilanteisiin joissa meille annetaan rakkauden kohde. Tämä on mielestäni selvää kohtalon ja karman työskentelyä; kohtalon ja karman, jota ihminen itselleen on rakentanut ja rakentaa ja jossa "karman herrat" tuovat meidän luoksemme sellaisia ihmisiä, joilla on meille jotain opetettavaa, ihmisiä, jotka ovat meidän toteutumisemme kannalta, meidän ihmisiksi tulemisemme kannalta tärkeitä.
Maailma on siten rakentunut, että ihmissuku maapallolla lisääntyy ja kasvaa rakkauden kautta. Nykyään yhä enemmän. Rakastumisesta ja rakkaudesta puhuttaessa nämä kaksi toisiinsa kietoutuvaa käsitettä sekaantuvat helposti siksi, että rakkausvoima ihmisessä on sitoutunut hänen sukupuolivoimaansa, joka vietinomaisena - sukupuolivietti on toiseksi voimakkain hengissäsäilymisvietin jälkeen - meitä ajaa ja vetää kohti yhtymistä, yhdeksi tulemista, täyttymistä, myös kohti uutta syntyvää elämää.
Miksi tämä rakastumisen ihana pilvi ei sitten pysy? Miksi ihminen ei voi jäädä siihen perusolokokemuksen tilaan? Ehkä siksi, että ihminen ei ole vielä tarpeeksi puhdas. Rakkaus on kosmista energiaa joka ei kauaa voi elää siinä tajunnantilassa, jollaista rakastuminen yhdellä asteella selvästi edustaa.
Ihmisen kehitysvaiheissa on monta kohtaa eri kehitystasoilla, joissa hän voi päästä yhteyteen kosmisten energioiden kanssa. Niin kuin tiedetään hyvin, kaikissa uskonnoissa tähdätään siihen, että ihminen pääsisi näiden kosmisten energioiden yhteyteen, saisi niistä voimaa. Ja tämä kosminen energia on rakkautta.
Mutta aina nämä energiat jättävät ihmisen, jos ihminen ei ole henkisesti valmis elämään niiden edellyttämällä tavalla. Ihmisen tajunnassa on vielä niin paljon suuttumusta, epärehellisyyttä, kostonhimoa ja riippuvuutta nautinnoista sekä muita negatiivisia tunnetiloja, että rakkaus ei voi elää hänessä, hän ei kykene jäämään tähän tilaan. Sanotaan, että rakkaus voi elää vain vapaudessa. Me emme ole vapaita, jos intohimot, halut ja kielteiset tunnetilat vallitsevat meitä.
Rakastumiset tulevat ja menevät, mutta rakkaus ei tule ja mene. Se on. Paavali sanoo: Rakkaus ei koskaan häviä. Se on meidän ikuinen haasteemme. Sitä meidän pitäisi opetella ymmärtämään. Siinä meidän pitäisi oppia elämään. Se meidät pelastaa. Itse asiassa mikään asia ei ole elämässä tärkeämpää oppia. Se meistä tekee Ihmisiä.
Opetusministeriö lanseerasi 80-luvulla elinikäisen oppimisen tavoitteen suomalaisille ihmisille. Rakkauden suhteen voisi lanseerata iankaikkisen oppimisen tavoitteen kaikille maailman ihmisille.
Jos me sitten katsomme mitä tämän rakastumisen ihanan pilven jälkeen tapahtuu. Pilvessähän on helppo rakastaa, mutta mitä tapahtuu, kun pilvi haihtuu? Silloin alkaa yleensä arjen rakkauden koulu, se arjen korkeakoulu, jossa tahtomme punnitaan. Häissä on sanottu TAHDON. Kun pilvi haihtuu voi tahto ajoittain joutua todella kovalle koetukselle. On tullut muodikkaaksi sanoa, että rakkaus on teonsana tai että rakkaus on tahdon asia. Mutta entä jos ei meistä löydy sitä voimaa sitä tahtoa, sitä kunnioitusta ja pitkämielisyyttä. Mistä silloin apu tulee?
Kenellä on varaa kritisoida sitä, kun pilven haihtuessa ihminen lähtee etsimään taas uutta ihanaa rakastumisen kohdetta, uutta vaaleanpunaista tunnepilveä, lähtee ehkä aina uudestaan kuin huumeen perässä, vaikka pelkää sen jo kohta haihtuvan?
Lopulta jokaiselle ihmiselle tulee tietysti vastaan jossain kohtaa kriittinen piste, jossa hän on jo kokenut niin paljon, että vihdoin kysyy itseltään: onko rakkaus vain tätä mielihyvän ja intohimon mylläkkää? Vai onko rakastumisen ihanuus sittenkin vain luonnon tai sanoisinko, enkelten tai jumalten apukeino ikään kuin jekku ja houkutin saada ihmiset yhteen, kiinnittymään toisiinsa, niin että he tuon ihanan pilven muistoissa vielä kymmenenkin vuoden päästä voivat tiukan paikan, arjen ja riidan tullen ajatella, että kyllä tuo kumppani kuitenkin on rakastamisen arvoinen. Kyllä siinä jotain ihanaakin joskus on.
Kyllä tähän pilvikokemukseen hyvin äkkiä liittyy myös pyyde. Pyyteellisyyteen liittyy halu. Idän filosofioissa puhutaan halun kuolettamisesta, koska halua kaikissa muodoissaan aina seuraa kärsimys. Puhutaan halun kuolettamisesta, kärsimyksen kuolettamisesta.
Tässä piilee suuri viisaus. Jos rakastumisen pilvi sitten ei ole rakkautta, vaan vain jokin heijastus siitä olotilasta, jossa meillä ehkä tulevaisuudessa olisi mahdollisuus elää kauemminkin, niin mitä todellinen rakkaus sitten on? Onko se sitä epäitsekästä muiden palvelemista, jossa toisen onni asetetaan oman edelle. Toisen etu asetetaan oman edun rinnalle. Onko se rakastavaa myötätuntoista auttamista? Jos on, se on tietysti hienoa, mutta mistä meillä löytyy voimaa sellaiseen? Mikä on se voiman tie?
Rakkauden mestareita ihmiskunnan historiassa ei ole ollut kovin monta, ei edes täällä kristikunnassa, vaikka luulisi, että Jeesus Nasaretilaisen jalanjälkiä olisi jo vähän terhakammin lähdetty astelemaan, kun miljoonaiset korkealle kehittyneet ja sivistyneet kansat ovat kristinuskollaan ylpeilleet jo parituhatta vuotta ja tarjoilleet sitä miekan voimalla idän barbaareille. Kuitenkaan täältä ei tahdo löytyä muutamaa harvaa esimerkkiä lukuun ottamatta Jeesuksen opetuslapsia, joita olisi todella voinut nostaa mestarinsa rinnalle. Joitain löytyy, mutta tulee mieleen vanha lause: "Paljon porua, vähän villoja".
Harva tulee meidän valtionuskontommekaan piirissä miettineeksi sitä, että meidän mestarimme on keskeisissä opetuksissaan sanonut aivan ensimmäisissä lauseissaan miten ihminen voi alkaa opetella elämistä jatkuvassa rakkaudessa, jatkuvassa onnen ja henkisen voiman tilassa. Jeesushan opettaa meille tätä tietä, tätä totuutta, josta hän sanoo, että se on tekevä meidät vapaiksi. Jeesus kutsuu tätä rakkauden ja onnen tilaa AUTUUDEKSI. Sana kuulostaa nykykielellä vähän oudolta. Mutta Jeesuksen lupaus on selvä.
Hän määrittelee vuorisaarnan ensimmäisissä lauseissa polun rakkauteen näillä lauseilla:
"Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat oikeamielisyyttä, sillä heidät ravitaan.
Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät tullaan kutsumaan Jumalan pojiksi.
Autuaita ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta."
Tässä kohdassa kannattaa jälleen ottaa esiin Pekka Ervastin viisas tarkennus: Jeesuksen tarkoittama henkinen kehitystie on tarkoitettu yksityisille ihmisille. Se ei ole mikään kansakuntien tai valtioiden poliittinen ohjelma. Se on tarkoitettu niille yksilöille, opetuslapsille, jotka Jeesusta tahtovat seurata; jotka tahtovat muuttaa elämänsä suunnan heitä sanotaan kristityiksi.
Jos katsomme tarkasti Jeesuksen elämää, näemme hänen kaikissa toimissaan, hänen kaikessa opetuksessaan metodin, menetelmän, jota voi kutsua paradoksaaliseksi logiikaksi. Ja mikä mielenkiintoisinta: koko Jeesuksen opetus, koko hänen elämänsä oli selkeätä opetusta ja demonstrointia siitä, miten rakkautta harjoitetaan, miten päästään kiinni siihen tajunnan tilaan, joka on elämää rakkaudessa - rakkaudellista tietoisuutta, rakkaudellista toimintaa.
Se miksi Jeesuksen opetuspuolta niin vähän on kristinuskossa tuotu esiin johtuu osaltaan juuri siitä, että se opetus on niin paradoksaalista. Siinä tunnutaan silloin 2000 vuotta sitten ja edelleenkin oltavan harjoittamassa elämäntapaa, joka on lähes totaalisesti päinvastaista kuin se mitä meidän yhteiskuntamme viimeisen kahden tuhannen vuoden ajan ovat opettaneet ja sen järjestyksen vastaista, jolla länsimaiset yhteiskunnat yleensä toimivat.
Lyhyitä esimerkkejä:
Rakkauteen liittyen Jeesuksen koko elämä korostaa antamisen tärkeyttä, antamisen - ei saamisen, vaan luopumisen ja anteeksiantamisen.
Aina kun ihminen on jotain haluamassa, kun ihminen on jossain haluamassaan kiinni, hän kiintyy ja kiinnittyy siihen, silloin Jeesus kehottaa päästämään irti, luopumaan. Kun tarkkaan katsomme, huomaamme, että antamisesta, antautumisesta, luopumisesta tulee Jeesuksen rakkaudenopin kulmakivi.
Kristinuskon tutkijat ovat sitä mieltä, että Jeesuksen logiikka pahan vastustamattomuudesta on kristinuskon tärkein kohta. Tässäkin on kyse irtipäästämisestä, luopumisesta, tietynlaisesta antautumisesta. Kaikenlainen pakottaminen on Jeesuksen opetuksista aivan poissa.
Jeesus asettaa tavoitteeksi vaatimattomuuden, melkeinpä köyhyyden. Pyhän yksinkertaisuuden eli pyhän köyhyyden.
Rikkaalle miehelle hän sanoo: "mene ja myy kaikki mitä sinulla on, anna se köyhille ja seuraa minua". Hän sanoo: Autuaita - siis onnellisia ovat ihmiset, jotka ovat hengessä köyhiä, ihmisiä, jotka eivät kiinnity materiaan, eivät anna rahan mahdin ohjata elämäänsä. Okkultistit ja tietäjät sanovat tätä maakokeeksi.
"Jos joku haluaa sinulta paitasi, anna hänelle päällystakkisikin, tai älä kiellä apuasi siltä, joka sinulta lainaa pyytää". Jeesus kohottaa onnen edellytykseksi vaatimattomuuden antamisen taidon. Iloista antajaa Jumala rakastaa, vahvistaa Paavali. Jokainen, joka on kokeillut, tietää että oikeanlaisesta antamisesta tuleva ilo on jotain aivan muuta kuin rikkauksien keräämisestä syntyvä ilo.
Kuka siis on rikas? Se, joka voi ja osaa antaa. Voimme miettiä, miten tämä rakkauden tien ohje sopii nykyajan ihmiskuvaan.
Jeesus sanoo: älkää kerätkö aarteita tänne maan päälle, vaan taivaaseen. Miten taivaaseen voi kerätä aarteita? Ne aarteet ovat niitä rakkauden tekoja, joista meidät muistetaan kuolemamme jälkeenkin. Tietäjät sanovatkin, että ihmisen kuolemanjälkeinen taivastila syntyy meitä rakastavien ihmisten ajatuksista.
Jeesuksen nasaretilainen paradoksaalilogiikka kääntää myös anteeksiantamisen, joka meistä yleensä tuntuu nöyrtymiseltä, alistumiselta tai joka tapauksessa jonkinlaiselta tappiolta vihamiehemme tai velkojamme edessä - Jeesus kääntää senkin voitoksi. Nasaretilainen paradoksaalilogiikka kehottaa vastaamaan loukkauksiin, väkivaltaan aivan toisin kuin loukkaaja ja väkivallantekijä odottaa. Tässä Jeesus käyttää vanhaa itämaista logiikkaa, joka on tuttu myös zeniläisestä opetuksesta. Vastustaja menettää voimansa kun loukkauksilta ja väkivallalta murtuu kärki; kun loukkaus ei tuotakaan loukkaajan toivomaa tulosta. Vastustaja ei loukkaannukaan, eikä vastaa väkivallalla. Viimeisenä tulee vaihe, jossa annetaan ristiinnaulitsijoillekin anteeksi. Tässä vaiheessa väkivallantekijät eivät selvästikään enää tiedä missä mennään. He vaan toteuttavat annettuja käskyjä ja muutkin kuin Pilatus pesevät käsiään. Mutta lopullinen antautuminen, lopullinen poskenkääntäminen kääntyy Jeesuksen elämässä lopulliseksi voitoksi. Sen kamppailun voitto on voitto kuolemasta.
Jokainen meistä, jonka kantti kestää, voi kääntää anteeksiantamisen voitoksi. Me olemme puhuneet anteeksiannon vapauttavasta vaikutuksesta viime aikoina paljon. Jokainen, joka on tätä omalta kohdaltaan kokeillut, tietää, että sen vapauttava voima voi olla uskomaton. Ja samalla koko prosessi on äärimmäisen looginen. Me vapautamme siinä itsemme vihan ja koston kahleista rakkauteen. Anteeksiantamisen logiikkaa täytyy vähän miettiä, sillä arkiajattelussa näyttää todella paradoksaaliselta se, että anteeksiantotilanteessa anteeksianto vapauttaakin sen, joka antaa anteeksi. Hänen tekonsa on rakkauden teko, jonka tulos näkyy siinä, että hän vapauttaa itsensä.
Yleensä me luulemme, että rakkaus lisääntyy maailmassa, kun me vaadimme oikeutta. Niin kauan kun me toimimme tämän maallisen järjestyksen mukaan, täytyy meidän niin ajatellakin. Mutta kun ihminen lähtee kulkemaan henkistä kehitystietä, tulee hän jossain vaiheessa ymmärtämään, että niin ei olekaan.
Jos me etsimme elämän totuutta, me voimme esittää oikeudenmukaisuusvaatimuksia vain itsellemme. On oikein opettaa ja sanoa, että väkivalta ja pakottaminen on väärin, mutta vääryyttä ei lopullisesti voiteta väkivallalla. Maallinenkaan oikeus ei loppupelissä toteudu väkivallalla. Ihmistä ei voi pakottaa hyväksi. Jokainen voi ja jokaisen tulee pyrkiä hyvään, mutta ketään ei voi pakottaa hyväksi - ei yksityisiä ihmisiä eikä kansakuntia. Hyvä ei synny pakottamalla. Rakkaus ei synny pakottamalla.
Siksi Jeesus sanoo: "Autuaita ovat lempeät, autuaita ovat rauhanrakentajat". "Rakkaus ei etsi omaansa", muistuttaa Paavali. Eino Leino tiivistää asian runossaan Auringon opetus:
"Kerro minulle aurinko
mikä on laulajan oikea onni?
-Tee kuten minä
paista vaan
Laulajan onni on antaa."
Jeesus antaa meille myös viisi rakkauden käskyä. Elämisen yrittäminen näiden käskyjen mukaan avaa meille tietä niihin rakkauden energioihin, joita kaikissa uskonnoissa, kaikissa henkisissä kehitysjärjestelmissä etsitään.
Jeesuksen käskyt Pekka Ervast tiivistää muotoon:
1. Älä milloinkaan suutu
2. Älä ole ajatuksissasikaan epäpuhdas.
3. Puhu totta
4. Älä ole pahaa vastaan.
5. Rakasta kaikkia ihmisiä
1.
Rakkauden voimat, rakkauden energiat alkavat viipyä meissä pidempään, kun me alamme puhdistaa omaa hienoaineisempaa olemustamme näiden ohjeiden avulla. Joka kerran kun me suutumme, me luovumme oman mielemme hallinnasta, annamme valtavan negatiivisen energiatulvan täyttää mielemme. Rakkaus ei viihdy sellaisessa mielessä, joka minä hetkenä tahansa voi täyttyä koston, suuttumuksen ja vihan energioilla, jotka sokeuttavat ja johtavat tekoihin, joita myöhemmin kadutaan.
2.
Samoin on laita mielen puhtauden kanssa. Palaan äsken esillä olleeseen pyyteeseen. Rakkaus on eri asia kuin pyyde. Pyyde vaatii itselleen, rakkaus ei. Pyyde etsii omaansa, rakkaus ei. Rakkaus on antamista ei kauppaa. Ihmiset voivat elää avioliitossa, joka perustuu kaupankäynnille, ei siinä rakkautta tarvitse olla. Mutta jos ihminen etsii rakkautta, jos hän etsii todellista onnea elämäänsä, hän suhtautuu tähänkin Jeesuksen elämänohjeeseen vakavasti ja yrittää sitä toteuttaa avioliitossaankin. Näin ihminen voi avata avioliittoaan rakkaudelle. Jokainen joka tuntee tämän paradoksin, tietää, että todellinen onni ei tule pyytämällä vaan antamalla. Joka ei ole tätä kokenut ei vielä tiedä todellisesta onnesta.
Mielen puhtaus voi olla myös muuta kuin seksuaalisuuteen liittyvää. Se voidaan nähdä myös mielen ekologiana, mielen tyynnyttämisenä, rauhoittamisena, hiljentämisenä. Henryk Skolimowski kuvaa osuvasti mielen ekologiaa luonnehtiessaan ihmisen mieltä aparaatiksi, joka on koko evoluution korkein saavutus monimutkaisuudessaan, herkkyydessään, hienoviritteisyydessään. Me kuitenkin käytämme tätä universumin hienointa aparaattia usein kuin roskalaatikkoa, jossa kaikenlainen jonninjoutava roina seilaa edes takaisin. Henryk Skolimowski sanoo: "Your mind makes you! You become, what you think." Kun sinä ajattelet puhtaita kauniita ajatuksia sinä kasvatat itsessäsi maaperää, johon rakkaus voi pysyvästi asettua. Se on vapauden puhdas ilmapiiri, jossa ihminen hallitsee mieltänsä eivätkä mielen jatkuvat ailahtelut hallitse ihmistä. Tämä koskee kaikkia niitä mielentiloja jotka hallitsevat ja kahlitsevat, pakottavat meitä, siis vihaa, himoja, pelkoja, ahdistusta jne. Kaikki nämä ovat rakkauden esteitä.
3.
Sama koskee toden puhumista. Kun ihminen etsii totuutta hän etsii myös aina rakkautta, koska nämä asiat - totuus ja rakkaus - elävät samassa maailmassa. Totuudenetsijäksi voi ruveta ihan pelkästään haluamalla oppia rakastamaan. Totuuden puhuminen on astumista kohti vapautta. Valhe on aina verkko, johon valehtelija sotkeutuu yhä pahemmin. Jos valehtelee, tulee tilanteita, jossa täytyy valehdella lisää, etteivät aikaisemmat valheet paljastuisi. Totuuden puhuminen avaa myös muiden ihmisten sydämiä, koska totuuden puhujaan voi luottaa. Jos osaat avata muiden ihmisten sydämiä, olet askelen lähempänä rakkautta.
Aina joku sanoo, että totuuden puhuminen ei kannata. Se ei ole edullista. Mikä ihmiselle on edullista? Yleensä ihminen tarttuu siihen helppoon, mikä näyttää sillä hetkellä edulliselta, mutta ei ajattele eikä osaa ajatella pidemmälle. Rakkauden logiikka on toinen. Se ajattelee muiden etua, se ajattelee kokonaisuuden etua, se ajattelee pitkäjänteisesti, se ajattelee holistisesti, kokonaisvaltaisesti. Rakkauden logiikka on antamisessa, antautumisessa, anteeksiantamisessa, myös itselleen anteeksiantamisessa, silloinkin kun ei jaksa pysyä totuudessa. Mutta jos me päinvastoin ajattelemme vain omaa etuamme, sitä mitä minä voisin tästä saada, mitä minä voisin tästä hyötyä, me ajattelemme rakkauden logiikan vastaisesti. Me tuhlaamme silloin mahdollisuuksiamme.
Valehtelemattomuus kertoo ihmisen maailmankuvasta. Todenpuhuja rakentaa maailmaa, jossa kaikki voisivat puhua totta. Se on pitkäjänteistä politiikkaa ja edellyttää yleensä maailmankatsomusta, jossa mikään tehty hyvä ei häviä, vaan muodostuu ihmiselle voimaksi, joka kasvaa sen rakkauden myötä, jota se hyvä tuo tullessaan.
4.
Miten rakkaus meissä kasvaa, riippuu myös siitä miten me suhtaudumme pahaan ja miten me näemme pahan. Mitä se paha oikeastaan on? Miksi Jeesus sanoi että pahaa ei saa vastustaa. Eikö ole oikein, että jos hyvän puolella ollaan, niin vastapuoli on paha? Miksi pahaa ei saisi vastustaa? Eikö paha valtaa koko maailman, jos sitä ei vastusteta? Tässä täytyy taas muistaa, että suhde pahaan on yksilöllinen. Meillä on siinä yksilöllinen liikkumavara. Mielen taustalla on syytä pitää Pekka Ervastin ohje, että Jeesuksen käskyt on tarkoitettu yksityisille ihmisille elämänohjeiksi, ei poliittisiksi toimintaohjelmiksi.
Logiikka pahan vastustamattomuudessa on se, että pahaa ei voi voittaa pahalla. Tämä on jotenkin itsestään selvää ja yleisesti tunnustettua. Jos pahan kimppuun yritetään käydä, se voidaan tehdä vain pahalla. Jos pahan kimppuun käydään pahalla, ei lopputulos voi olla hyvä. Paha ei käänny hyväksi väkivallalla ja pakottamisella. Hyvä taas ei käy kimppuun. Rakkauden ja hyvän logiikka on toinen. Se hymyilee, ottaa syliin, ymmärtää, antaa anteeksi, opettaa omalla olemisellaan.
Hyvän ja pahan ongelmaa me olemme tänne tulleet ratkaisemaan. Harvoin se ratkeaa ihmisen kohdalla yhden elämän aikana. Kun pyrimme hyvään, vähitellen alamme nähdä pahan toimintalogiikan itsessämme ja maailmassa. Me alamme vähitellen nähdä, että se paha, minkä me näemme itsemme ulkopuolella on meidän itsemme ja muiden ihmisten toiminnan seurausta. Se on seurausta tietämättömyydestä, julmuudesta, anteeksiantamattomuudesta, siitä, että me luulemme voivamme välttää pahojen tekojemme seuraukset, me luulemme, että meidän tekojemme seuraukset jäävät huomaamatta, että ne jäävät piiloon. Mutta niin ei ole. Meidän tekojemme seuraukset ovat kiinni tekemisissämme kuin varjo. Meidän pahojen tekojemme seuraukset tulevat meille maksettaviksi usein opetuksina, joita me kutsumme kärsimyksiksi ja tätä kärsimystä me kutsumme pahaksi ja taistelemme sitä vastaan. Mutta kärsimyshän on itse asiassa velan maksua. Kun me lähdemme kulkemaan totuuteen johtavaa tietä, me vähitellen pääsemme kärsimyksestä, kun opimme vaikuttamaan sen syihin, niin että kärsimyksen syyt lakkaavat. Merkittävintä, mitä me voimme tehdä maailman parantamiseksi on parantaa itsemme.
Silloin se paha, joka on meissä sisällä, joka kasvaa meidän alemmasta itsestämme, meidän himoistamme, meidän haluistamme, meidän itsekkyydestämme - juuri siitä, että minun täytyy aina saada - se voidaan voittaa. Sitä Jeesuksen paradoksaalilogiikka meille opettaa. Tuo voitto ei kasva taistelusta, vaan vastalogiikasta, taistelemattomuudesta, joka tähtää voittoon. Sen logiikan perustana ovat tyyneys ja ymmärtäminen. Se on valoa kohti kulkemista, niin että me emme kiinnitä huomiota varjoon, siihen pahaan ja epätäydelliseen, sillä varjo - suomalaisen arvoituksen mukaan ei lähde nuollen eikä vuollen eikä luudalla lakaisten, vaan siten, että me kiinnitämme huomiomme, keskitymme siihen mikä meissä on hyvää, annamme sille energiaa, jolloin se luonnon lain mukaisesti kasvaa. Se on valohoitoa. Järjen valo suunnataan hyvään. Kun huomio keskitetään hyvään, paha häviää. Se ei saa energiaa. Eikä rakkaus muistele kärsimäänsä pahaa.
5.
Viimeisessä käskyssään Jeesus kehottaa meitä rakastamaan kaikkia ihmisiä, vihollisiammekin. Se käsky lähtee ajatuksesta "Isä meidän". Me tulemme kaikki samasta lähteestä. Meillä on kaikilla sama isä, sama Jumala. Me olemme veljiä maailmassa.
Tätäkin käskyä me voimme harjoitella ja se harjoittelu avaa meille uuden maailman. Pekka Ervast, jonka tehtävänä viime vuosisadan alun Suomessa oli kirkastaa kristinuskon näkymätöntä, okkulttista puolta - erityisesti kristinuskon etiikkaa - paljastaa, että pyrkimys noudattaa Jeesuksen käskyjä ja niiden mukaan eläminen, avaa ihmisessä uutta tietoisuutta, uutta tajuntaa. Hän sanoo tämän viimeisen käskyn kohdalla, että sen noudattaminen "johtaa ihmisen Jumalan näkemiseen, sen suuren rakkaustajunnan näkemiseen, joka on kaiken takana".
Mutta me emme pääse tähän näkemiseen, tähän yhteyteen, jos me emme sitä tahdo, jos meissä ei ole yritystä. Jumalat auttavat sitä, joka auttaa itseään. Jos me haluamme lisätä rakkautta maailmassa, meidän täytyy pyrkiä lisäämään omaa kykyämme rakastaa. Kun alussa kysyin sitä, miten ihminen voisi saada sen voiman itselleen, sen kyvyn ja tahdon, sen uuden puhtaamman tajunnan tilan, jossa on sellainen laatu, että rakkaus siinä viihtyy ja elää, tapahtuu se parhaiten juuri eettisen itsekasvatuksen tietä, jota teosofiassa sanotaan puhdistuksen tieksi. Rakkaus on sekä puhdistaja, että sen puhdistuksen tulos.
Jos me katsomme alussa esittämääni rakkausmääritelmää, jossa ihmisen tehtävä on puhdistaa itseänsä, omaa sydänlankaansa kuin lamppua, jotta se voisi loistaa kirkkaammin, niin että me voisimme loistaa maailmassa valona, tapahtuu se edellä kuvatun kaltaisen eettisen koodin mukaan. Tällainen eettinen koodi löytyy kaikista uskonnoista, mutta harvasta uskonnosta on toistaiseksi paljastettu, mitä voimia tämän koodin opiskeleminen ihmisessä herättää.
Sillä ihminen, joka on syvimmältä olemukseltaan elämästä toiseen kehittyvä henkiolento, voi herättää itsessään uinuvia henkisiä kykyjä myös muilla keinoilla, väkivaltaisemmin, mutta silloin nämä herätetyt voimat eivät ole varmuudella vahvan eettisen normiston palveluksessa, ne eivät olekaan rakkauden palveluksessa, vaan ihmisen omien itsekkäiden pyyteiden käyttövoimana. Silloin nämä henkiset kyvyt ja tajunnan voimat voivat kääntyä tuhon voimiksi, jotka ovat tuhoisia nimenomaan käyttäjälleen. Tästä syystä Jeesus antaakin meille vuorisaarnassaan uudet sisäiset viisi elämänohjetta, viisi käskyä, että me kulkisimme turvallista tietä. Hän sanoo etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muukin teille sen mukana annetaan.
Se Jumalan valtakunta ei ole mikään kuoleman jälkeinen tila - ei Jeesus meitä sitä kehota etsimään, vaan se on se Jumalan valtakunta, taivasten valtakunta, joka on sisäisesti teissä. Se on juuri se rakkaustietoisuuden tila, se jumalainen valo, joka meidän kaikkien sydämiin on kätketty ja jota kirkastamaan me elämästä toiseen tänne tulemme. Me tulemme tänne opiskelemaan rakkautta ja matka, jonka olemme tässä koulussa käyneet on pitkä. Se on pitkä taaksepäin ja pitkä eteenpäin.
Lopulta rakkauden vaikean taidon oppimisessa on sekin paradoksaalista, kun me kasvamme suuriksi rakkaudessa, me samalla kasvamme pieniksi ylpeydessä. Eivät rakkauden mestarit rehentele ja tuuleta. Yksikään ihminen ei voi ylpeillä rakkauden kyvyllään, sillä rakkaus ei kerskaa eikä pöyhkeile. Kaikki sellainen on sen luonteen vastaista. Rakkaus on Tao Te Kingiä mukaillen kuin vesi, joka heti täyttää kaikki pienimmätkin kolot.
www.ruusuristi.net
- Rakkauden paradokseja
Mauri Lehtovirta
Kun lähtee käsittelemään rakkautta, on heti tunnustettava, että aihe on kolossaalinen laajuudessaan ja monitahoisuudessaan. Se on aihe, jota täytyy aina määritellä ja rajata. Se on aihe, josta ei voi saarnata, koska aina tuntee oman mitättömyytensä ja vajavaisuutensa valtavan ilmiön ääressä.
Ja samalla - mikä on viehättävämpi puheenaihe, mikä on ihanampi teema! Ja mistä ihminen enemmän haluaisi puhua haltioituneena, innostuneena kuin rakkaudesta? Varsinkin silloin kun koettaa kaivaa itsestään parhaintaan vaikkapa runoudessa tai lauluissa.
Kun yleisiä määritelmiä haetaan puhutaan eros-rakkaudesta, siitä rakkauden tunteesta, joka mystisesti vetää ihmisiä puoleensa. Silloin puhutaan rakastumisesta ja sukupuolisesta rakkaudesta, joka on rakkauden näkyvin ilmiö. Eros-rakkauden vastakohtana usein nähdään agape-rakkaus, henkinen rakkaus, uhrautuva, epäitsekäs palveleminen - siinä me viittaamme Jumalaan ja ihmisen jumalaiseen puoleen ja kykyyn. Se on rakkautta, joka aina osaa asettaa lähimmäisen hyvinvoinnin ja edun oman etumme rinnalle, jopa sen edelle. Sen vaatimuksena on rakastaa lähimmäistä enemmän kuin itseään.
Toistaiseksi paras rakkauden määritelmä, jonka tunnen on ystävämme Raimo Hätösen määrittely, joka kuvaa rakkauden kosmisena voimana joka ilmenee kaikkialla maailmassa. Elämänvoiman kaltaisena se pitää kaikkea elollista liikkeellä ja hengissä. Sitä ilman kosmos hajoaisi kaaokseksi. Se läpäisee kaiken olemassaolon.
Sähkömagneettisen voiman kaltaisena se vaikuttaa ihmiseen niin, että se saa ihmisen hehkumaan rakkaudellista voimaa ja energiaa. Ihmisen tehtävä taas on kuin hehkulampun, puhdistaa itsensä, oma sydänlankansa, omat energiansa niin, että hän voisi alkaa loistaa ja tuoda maailmaan sitä rakkauden valoa, jota täällä niin kovasti kaivataan, jotta me voisimme olla "maailman valo" niin kuin Jeesus opetuslapsistaan sanoi.
Kun rakkauden universaalinen energia läpäisee kaiken ja vaikuttaa kaikkialla, voidaanko silloin sanoa, että siitä on puute?
Paradoksaalista kyllä, kun maailmaa katsoo ja elämää täällä, ei heti vakuutu siitä, että me elämme rakkaudessa, sen keskellä, sen läpäiseminä. Maailma on täynnä - ahdistukseen asti, sairautta, nälkää, köyhyyttä, riitaa, murhia, sotia ja julmuutta.
Mistä sitten johtuu, että emme havaitse elävämme rakkaudessa? Onko vain niin, että emme ole tietoisia siitä?
Rakkaus ilmenee lukemattomilla tavoilla. Sen ilmiasuista me tunnemme parhaimmin rakastumisen, sen huuman ja onnen pilven, johon ihminen aika ajoin ehkä useinkin elämänsä aikana pääsee tai joutuu. Ihana energia, joka avaa ihmisessä olevia lukkoja ja pidäkkeitä. Näen rakastumisen hetkellisenä, ehkä pidemmänkin aikaa kestävänä aukeamisen tilana, jonka kestäessä ihminen pääsee jonkinlaiseen lapsuuden kaltaiseen perusolokokemukseen, rehellisyyteen, avoimuuteen. Hänelle näytetään hetken aikaa sitä millainen maailma voi parhaimmillaan olla kun rakkaus vallitsee.
Mitä vanhemmaksi tulen, mitä enemmän rakkaudesta luulen ymmärtäväni sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että meidät ohjataan tilanteisiin joissa meille annetaan rakkauden kohde. Tämä on mielestäni selvää kohtalon ja karman työskentelyä; kohtalon ja karman, jota ihminen itselleen on rakentanut ja rakentaa ja jossa "karman herrat" tuovat meidän luoksemme sellaisia ihmisiä, joilla on meille jotain opetettavaa, ihmisiä, jotka ovat meidän toteutumisemme kannalta, meidän ihmisiksi tulemisemme kannalta tärkeitä.
Maailma on siten rakentunut, että ihmissuku maapallolla lisääntyy ja kasvaa rakkauden kautta. Nykyään yhä enemmän. Rakastumisesta ja rakkaudesta puhuttaessa nämä kaksi toisiinsa kietoutuvaa käsitettä sekaantuvat helposti siksi, että rakkausvoima ihmisessä on sitoutunut hänen sukupuolivoimaansa, joka vietinomaisena - sukupuolivietti on toiseksi voimakkain hengissäsäilymisvietin jälkeen - meitä ajaa ja vetää kohti yhtymistä, yhdeksi tulemista, täyttymistä, myös kohti uutta syntyvää elämää.
Miksi tämä rakastumisen ihana pilvi ei sitten pysy? Miksi ihminen ei voi jäädä siihen perusolokokemuksen tilaan? Ehkä siksi, että ihminen ei ole vielä tarpeeksi puhdas. Rakkaus on kosmista energiaa joka ei kauaa voi elää siinä tajunnantilassa, jollaista rakastuminen yhdellä asteella selvästi edustaa.
Ihmisen kehitysvaiheissa on monta kohtaa eri kehitystasoilla, joissa hän voi päästä yhteyteen kosmisten energioiden kanssa. Niin kuin tiedetään hyvin, kaikissa uskonnoissa tähdätään siihen, että ihminen pääsisi näiden kosmisten energioiden yhteyteen, saisi niistä voimaa. Ja tämä kosminen energia on rakkautta.
Mutta aina nämä energiat jättävät ihmisen, jos ihminen ei ole henkisesti valmis elämään niiden edellyttämällä tavalla. Ihmisen tajunnassa on vielä niin paljon suuttumusta, epärehellisyyttä, kostonhimoa ja riippuvuutta nautinnoista sekä muita negatiivisia tunnetiloja, että rakkaus ei voi elää hänessä, hän ei kykene jäämään tähän tilaan. Sanotaan, että rakkaus voi elää vain vapaudessa. Me emme ole vapaita, jos intohimot, halut ja kielteiset tunnetilat vallitsevat meitä.
Rakastumiset tulevat ja menevät, mutta rakkaus ei tule ja mene. Se on. Paavali sanoo: Rakkaus ei koskaan häviä. Se on meidän ikuinen haasteemme. Sitä meidän pitäisi opetella ymmärtämään. Siinä meidän pitäisi oppia elämään. Se meidät pelastaa. Itse asiassa mikään asia ei ole elämässä tärkeämpää oppia. Se meistä tekee Ihmisiä.
Opetusministeriö lanseerasi 80-luvulla elinikäisen oppimisen tavoitteen suomalaisille ihmisille. Rakkauden suhteen voisi lanseerata iankaikkisen oppimisen tavoitteen kaikille maailman ihmisille.
Jos me sitten katsomme mitä tämän rakastumisen ihanan pilven jälkeen tapahtuu. Pilvessähän on helppo rakastaa, mutta mitä tapahtuu, kun pilvi haihtuu? Silloin alkaa yleensä arjen rakkauden koulu, se arjen korkeakoulu, jossa tahtomme punnitaan. Häissä on sanottu TAHDON. Kun pilvi haihtuu voi tahto ajoittain joutua todella kovalle koetukselle. On tullut muodikkaaksi sanoa, että rakkaus on teonsana tai että rakkaus on tahdon asia. Mutta entä jos ei meistä löydy sitä voimaa sitä tahtoa, sitä kunnioitusta ja pitkämielisyyttä. Mistä silloin apu tulee?
Kenellä on varaa kritisoida sitä, kun pilven haihtuessa ihminen lähtee etsimään taas uutta ihanaa rakastumisen kohdetta, uutta vaaleanpunaista tunnepilveä, lähtee ehkä aina uudestaan kuin huumeen perässä, vaikka pelkää sen jo kohta haihtuvan?
Lopulta jokaiselle ihmiselle tulee tietysti vastaan jossain kohtaa kriittinen piste, jossa hän on jo kokenut niin paljon, että vihdoin kysyy itseltään: onko rakkaus vain tätä mielihyvän ja intohimon mylläkkää? Vai onko rakastumisen ihanuus sittenkin vain luonnon tai sanoisinko, enkelten tai jumalten apukeino ikään kuin jekku ja houkutin saada ihmiset yhteen, kiinnittymään toisiinsa, niin että he tuon ihanan pilven muistoissa vielä kymmenenkin vuoden päästä voivat tiukan paikan, arjen ja riidan tullen ajatella, että kyllä tuo kumppani kuitenkin on rakastamisen arvoinen. Kyllä siinä jotain ihanaakin joskus on.
Kyllä tähän pilvikokemukseen hyvin äkkiä liittyy myös pyyde. Pyyteellisyyteen liittyy halu. Idän filosofioissa puhutaan halun kuolettamisesta, koska halua kaikissa muodoissaan aina seuraa kärsimys. Puhutaan halun kuolettamisesta, kärsimyksen kuolettamisesta.
Tässä piilee suuri viisaus. Jos rakastumisen pilvi sitten ei ole rakkautta, vaan vain jokin heijastus siitä olotilasta, jossa meillä ehkä tulevaisuudessa olisi mahdollisuus elää kauemminkin, niin mitä todellinen rakkaus sitten on? Onko se sitä epäitsekästä muiden palvelemista, jossa toisen onni asetetaan oman edelle. Toisen etu asetetaan oman edun rinnalle. Onko se rakastavaa myötätuntoista auttamista? Jos on, se on tietysti hienoa, mutta mistä meillä löytyy voimaa sellaiseen? Mikä on se voiman tie?
Rakkauden mestareita ihmiskunnan historiassa ei ole ollut kovin monta, ei edes täällä kristikunnassa, vaikka luulisi, että Jeesus Nasaretilaisen jalanjälkiä olisi jo vähän terhakammin lähdetty astelemaan, kun miljoonaiset korkealle kehittyneet ja sivistyneet kansat ovat kristinuskollaan ylpeilleet jo parituhatta vuotta ja tarjoilleet sitä miekan voimalla idän barbaareille. Kuitenkaan täältä ei tahdo löytyä muutamaa harvaa esimerkkiä lukuun ottamatta Jeesuksen opetuslapsia, joita olisi todella voinut nostaa mestarinsa rinnalle. Joitain löytyy, mutta tulee mieleen vanha lause: "Paljon porua, vähän villoja".
Harva tulee meidän valtionuskontommekaan piirissä miettineeksi sitä, että meidän mestarimme on keskeisissä opetuksissaan sanonut aivan ensimmäisissä lauseissaan miten ihminen voi alkaa opetella elämistä jatkuvassa rakkaudessa, jatkuvassa onnen ja henkisen voiman tilassa. Jeesushan opettaa meille tätä tietä, tätä totuutta, josta hän sanoo, että se on tekevä meidät vapaiksi. Jeesus kutsuu tätä rakkauden ja onnen tilaa AUTUUDEKSI. Sana kuulostaa nykykielellä vähän oudolta. Mutta Jeesuksen lupaus on selvä.
Hän määrittelee vuorisaarnan ensimmäisissä lauseissa polun rakkauteen näillä lauseilla:
"Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat oikeamielisyyttä, sillä heidät ravitaan.
Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät tullaan kutsumaan Jumalan pojiksi.
Autuaita ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta."
Tässä kohdassa kannattaa jälleen ottaa esiin Pekka Ervastin viisas tarkennus: Jeesuksen tarkoittama henkinen kehitystie on tarkoitettu yksityisille ihmisille. Se ei ole mikään kansakuntien tai valtioiden poliittinen ohjelma. Se on tarkoitettu niille yksilöille, opetuslapsille, jotka Jeesusta tahtovat seurata; jotka tahtovat muuttaa elämänsä suunnan heitä sanotaan kristityiksi.
Jos katsomme tarkasti Jeesuksen elämää, näemme hänen kaikissa toimissaan, hänen kaikessa opetuksessaan metodin, menetelmän, jota voi kutsua paradoksaaliseksi logiikaksi. Ja mikä mielenkiintoisinta: koko Jeesuksen opetus, koko hänen elämänsä oli selkeätä opetusta ja demonstrointia siitä, miten rakkautta harjoitetaan, miten päästään kiinni siihen tajunnan tilaan, joka on elämää rakkaudessa - rakkaudellista tietoisuutta, rakkaudellista toimintaa.
Se miksi Jeesuksen opetuspuolta niin vähän on kristinuskossa tuotu esiin johtuu osaltaan juuri siitä, että se opetus on niin paradoksaalista. Siinä tunnutaan silloin 2000 vuotta sitten ja edelleenkin oltavan harjoittamassa elämäntapaa, joka on lähes totaalisesti päinvastaista kuin se mitä meidän yhteiskuntamme viimeisen kahden tuhannen vuoden ajan ovat opettaneet ja sen järjestyksen vastaista, jolla länsimaiset yhteiskunnat yleensä toimivat.
Lyhyitä esimerkkejä:
Rakkauteen liittyen Jeesuksen koko elämä korostaa antamisen tärkeyttä, antamisen - ei saamisen, vaan luopumisen ja anteeksiantamisen.
Aina kun ihminen on jotain haluamassa, kun ihminen on jossain haluamassaan kiinni, hän kiintyy ja kiinnittyy siihen, silloin Jeesus kehottaa päästämään irti, luopumaan. Kun tarkkaan katsomme, huomaamme, että antamisesta, antautumisesta, luopumisesta tulee Jeesuksen rakkaudenopin kulmakivi.
Kristinuskon tutkijat ovat sitä mieltä, että Jeesuksen logiikka pahan vastustamattomuudesta on kristinuskon tärkein kohta. Tässäkin on kyse irtipäästämisestä, luopumisesta, tietynlaisesta antautumisesta. Kaikenlainen pakottaminen on Jeesuksen opetuksista aivan poissa.
Jeesus asettaa tavoitteeksi vaatimattomuuden, melkeinpä köyhyyden. Pyhän yksinkertaisuuden eli pyhän köyhyyden.
Rikkaalle miehelle hän sanoo: "mene ja myy kaikki mitä sinulla on, anna se köyhille ja seuraa minua". Hän sanoo: Autuaita - siis onnellisia ovat ihmiset, jotka ovat hengessä köyhiä, ihmisiä, jotka eivät kiinnity materiaan, eivät anna rahan mahdin ohjata elämäänsä. Okkultistit ja tietäjät sanovat tätä maakokeeksi.
"Jos joku haluaa sinulta paitasi, anna hänelle päällystakkisikin, tai älä kiellä apuasi siltä, joka sinulta lainaa pyytää". Jeesus kohottaa onnen edellytykseksi vaatimattomuuden antamisen taidon. Iloista antajaa Jumala rakastaa, vahvistaa Paavali. Jokainen, joka on kokeillut, tietää että oikeanlaisesta antamisesta tuleva ilo on jotain aivan muuta kuin rikkauksien keräämisestä syntyvä ilo.
Kuka siis on rikas? Se, joka voi ja osaa antaa. Voimme miettiä, miten tämä rakkauden tien ohje sopii nykyajan ihmiskuvaan.
Jeesus sanoo: älkää kerätkö aarteita tänne maan päälle, vaan taivaaseen. Miten taivaaseen voi kerätä aarteita? Ne aarteet ovat niitä rakkauden tekoja, joista meidät muistetaan kuolemamme jälkeenkin. Tietäjät sanovatkin, että ihmisen kuolemanjälkeinen taivastila syntyy meitä rakastavien ihmisten ajatuksista.
Jeesuksen nasaretilainen paradoksaalilogiikka kääntää myös anteeksiantamisen, joka meistä yleensä tuntuu nöyrtymiseltä, alistumiselta tai joka tapauksessa jonkinlaiselta tappiolta vihamiehemme tai velkojamme edessä - Jeesus kääntää senkin voitoksi. Nasaretilainen paradoksaalilogiikka kehottaa vastaamaan loukkauksiin, väkivaltaan aivan toisin kuin loukkaaja ja väkivallantekijä odottaa. Tässä Jeesus käyttää vanhaa itämaista logiikkaa, joka on tuttu myös zeniläisestä opetuksesta. Vastustaja menettää voimansa kun loukkauksilta ja väkivallalta murtuu kärki; kun loukkaus ei tuotakaan loukkaajan toivomaa tulosta. Vastustaja ei loukkaannukaan, eikä vastaa väkivallalla. Viimeisenä tulee vaihe, jossa annetaan ristiinnaulitsijoillekin anteeksi. Tässä vaiheessa väkivallantekijät eivät selvästikään enää tiedä missä mennään. He vaan toteuttavat annettuja käskyjä ja muutkin kuin Pilatus pesevät käsiään. Mutta lopullinen antautuminen, lopullinen poskenkääntäminen kääntyy Jeesuksen elämässä lopulliseksi voitoksi. Sen kamppailun voitto on voitto kuolemasta.
Jokainen meistä, jonka kantti kestää, voi kääntää anteeksiantamisen voitoksi. Me olemme puhuneet anteeksiannon vapauttavasta vaikutuksesta viime aikoina paljon. Jokainen, joka on tätä omalta kohdaltaan kokeillut, tietää, että sen vapauttava voima voi olla uskomaton. Ja samalla koko prosessi on äärimmäisen looginen. Me vapautamme siinä itsemme vihan ja koston kahleista rakkauteen. Anteeksiantamisen logiikkaa täytyy vähän miettiä, sillä arkiajattelussa näyttää todella paradoksaaliselta se, että anteeksiantotilanteessa anteeksianto vapauttaakin sen, joka antaa anteeksi. Hänen tekonsa on rakkauden teko, jonka tulos näkyy siinä, että hän vapauttaa itsensä.
Yleensä me luulemme, että rakkaus lisääntyy maailmassa, kun me vaadimme oikeutta. Niin kauan kun me toimimme tämän maallisen järjestyksen mukaan, täytyy meidän niin ajatellakin. Mutta kun ihminen lähtee kulkemaan henkistä kehitystietä, tulee hän jossain vaiheessa ymmärtämään, että niin ei olekaan.
Jos me etsimme elämän totuutta, me voimme esittää oikeudenmukaisuusvaatimuksia vain itsellemme. On oikein opettaa ja sanoa, että väkivalta ja pakottaminen on väärin, mutta vääryyttä ei lopullisesti voiteta väkivallalla. Maallinenkaan oikeus ei loppupelissä toteudu väkivallalla. Ihmistä ei voi pakottaa hyväksi. Jokainen voi ja jokaisen tulee pyrkiä hyvään, mutta ketään ei voi pakottaa hyväksi - ei yksityisiä ihmisiä eikä kansakuntia. Hyvä ei synny pakottamalla. Rakkaus ei synny pakottamalla.
Siksi Jeesus sanoo: "Autuaita ovat lempeät, autuaita ovat rauhanrakentajat". "Rakkaus ei etsi omaansa", muistuttaa Paavali. Eino Leino tiivistää asian runossaan Auringon opetus:
"Kerro minulle aurinko
mikä on laulajan oikea onni?
-Tee kuten minä
paista vaan
Laulajan onni on antaa."
Jeesus antaa meille myös viisi rakkauden käskyä. Elämisen yrittäminen näiden käskyjen mukaan avaa meille tietä niihin rakkauden energioihin, joita kaikissa uskonnoissa, kaikissa henkisissä kehitysjärjestelmissä etsitään.
Jeesuksen käskyt Pekka Ervast tiivistää muotoon:
1. Älä milloinkaan suutu
2. Älä ole ajatuksissasikaan epäpuhdas.
3. Puhu totta
4. Älä ole pahaa vastaan.
5. Rakasta kaikkia ihmisiä
1.
Rakkauden voimat, rakkauden energiat alkavat viipyä meissä pidempään, kun me alamme puhdistaa omaa hienoaineisempaa olemustamme näiden ohjeiden avulla. Joka kerran kun me suutumme, me luovumme oman mielemme hallinnasta, annamme valtavan negatiivisen energiatulvan täyttää mielemme. Rakkaus ei viihdy sellaisessa mielessä, joka minä hetkenä tahansa voi täyttyä koston, suuttumuksen ja vihan energioilla, jotka sokeuttavat ja johtavat tekoihin, joita myöhemmin kadutaan.
2.
Samoin on laita mielen puhtauden kanssa. Palaan äsken esillä olleeseen pyyteeseen. Rakkaus on eri asia kuin pyyde. Pyyde vaatii itselleen, rakkaus ei. Pyyde etsii omaansa, rakkaus ei. Rakkaus on antamista ei kauppaa. Ihmiset voivat elää avioliitossa, joka perustuu kaupankäynnille, ei siinä rakkautta tarvitse olla. Mutta jos ihminen etsii rakkautta, jos hän etsii todellista onnea elämäänsä, hän suhtautuu tähänkin Jeesuksen elämänohjeeseen vakavasti ja yrittää sitä toteuttaa avioliitossaankin. Näin ihminen voi avata avioliittoaan rakkaudelle. Jokainen joka tuntee tämän paradoksin, tietää, että todellinen onni ei tule pyytämällä vaan antamalla. Joka ei ole tätä kokenut ei vielä tiedä todellisesta onnesta.
Mielen puhtaus voi olla myös muuta kuin seksuaalisuuteen liittyvää. Se voidaan nähdä myös mielen ekologiana, mielen tyynnyttämisenä, rauhoittamisena, hiljentämisenä. Henryk Skolimowski kuvaa osuvasti mielen ekologiaa luonnehtiessaan ihmisen mieltä aparaatiksi, joka on koko evoluution korkein saavutus monimutkaisuudessaan, herkkyydessään, hienoviritteisyydessään. Me kuitenkin käytämme tätä universumin hienointa aparaattia usein kuin roskalaatikkoa, jossa kaikenlainen jonninjoutava roina seilaa edes takaisin. Henryk Skolimowski sanoo: "Your mind makes you! You become, what you think." Kun sinä ajattelet puhtaita kauniita ajatuksia sinä kasvatat itsessäsi maaperää, johon rakkaus voi pysyvästi asettua. Se on vapauden puhdas ilmapiiri, jossa ihminen hallitsee mieltänsä eivätkä mielen jatkuvat ailahtelut hallitse ihmistä. Tämä koskee kaikkia niitä mielentiloja jotka hallitsevat ja kahlitsevat, pakottavat meitä, siis vihaa, himoja, pelkoja, ahdistusta jne. Kaikki nämä ovat rakkauden esteitä.
3.
Sama koskee toden puhumista. Kun ihminen etsii totuutta hän etsii myös aina rakkautta, koska nämä asiat - totuus ja rakkaus - elävät samassa maailmassa. Totuudenetsijäksi voi ruveta ihan pelkästään haluamalla oppia rakastamaan. Totuuden puhuminen on astumista kohti vapautta. Valhe on aina verkko, johon valehtelija sotkeutuu yhä pahemmin. Jos valehtelee, tulee tilanteita, jossa täytyy valehdella lisää, etteivät aikaisemmat valheet paljastuisi. Totuuden puhuminen avaa myös muiden ihmisten sydämiä, koska totuuden puhujaan voi luottaa. Jos osaat avata muiden ihmisten sydämiä, olet askelen lähempänä rakkautta.
Aina joku sanoo, että totuuden puhuminen ei kannata. Se ei ole edullista. Mikä ihmiselle on edullista? Yleensä ihminen tarttuu siihen helppoon, mikä näyttää sillä hetkellä edulliselta, mutta ei ajattele eikä osaa ajatella pidemmälle. Rakkauden logiikka on toinen. Se ajattelee muiden etua, se ajattelee kokonaisuuden etua, se ajattelee pitkäjänteisesti, se ajattelee holistisesti, kokonaisvaltaisesti. Rakkauden logiikka on antamisessa, antautumisessa, anteeksiantamisessa, myös itselleen anteeksiantamisessa, silloinkin kun ei jaksa pysyä totuudessa. Mutta jos me päinvastoin ajattelemme vain omaa etuamme, sitä mitä minä voisin tästä saada, mitä minä voisin tästä hyötyä, me ajattelemme rakkauden logiikan vastaisesti. Me tuhlaamme silloin mahdollisuuksiamme.
Valehtelemattomuus kertoo ihmisen maailmankuvasta. Todenpuhuja rakentaa maailmaa, jossa kaikki voisivat puhua totta. Se on pitkäjänteistä politiikkaa ja edellyttää yleensä maailmankatsomusta, jossa mikään tehty hyvä ei häviä, vaan muodostuu ihmiselle voimaksi, joka kasvaa sen rakkauden myötä, jota se hyvä tuo tullessaan.
4.
Miten rakkaus meissä kasvaa, riippuu myös siitä miten me suhtaudumme pahaan ja miten me näemme pahan. Mitä se paha oikeastaan on? Miksi Jeesus sanoi että pahaa ei saa vastustaa. Eikö ole oikein, että jos hyvän puolella ollaan, niin vastapuoli on paha? Miksi pahaa ei saisi vastustaa? Eikö paha valtaa koko maailman, jos sitä ei vastusteta? Tässä täytyy taas muistaa, että suhde pahaan on yksilöllinen. Meillä on siinä yksilöllinen liikkumavara. Mielen taustalla on syytä pitää Pekka Ervastin ohje, että Jeesuksen käskyt on tarkoitettu yksityisille ihmisille elämänohjeiksi, ei poliittisiksi toimintaohjelmiksi.
Logiikka pahan vastustamattomuudessa on se, että pahaa ei voi voittaa pahalla. Tämä on jotenkin itsestään selvää ja yleisesti tunnustettua. Jos pahan kimppuun yritetään käydä, se voidaan tehdä vain pahalla. Jos pahan kimppuun käydään pahalla, ei lopputulos voi olla hyvä. Paha ei käänny hyväksi väkivallalla ja pakottamisella. Hyvä taas ei käy kimppuun. Rakkauden ja hyvän logiikka on toinen. Se hymyilee, ottaa syliin, ymmärtää, antaa anteeksi, opettaa omalla olemisellaan.
Hyvän ja pahan ongelmaa me olemme tänne tulleet ratkaisemaan. Harvoin se ratkeaa ihmisen kohdalla yhden elämän aikana. Kun pyrimme hyvään, vähitellen alamme nähdä pahan toimintalogiikan itsessämme ja maailmassa. Me alamme vähitellen nähdä, että se paha, minkä me näemme itsemme ulkopuolella on meidän itsemme ja muiden ihmisten toiminnan seurausta. Se on seurausta tietämättömyydestä, julmuudesta, anteeksiantamattomuudesta, siitä, että me luulemme voivamme välttää pahojen tekojemme seuraukset, me luulemme, että meidän tekojemme seuraukset jäävät huomaamatta, että ne jäävät piiloon. Mutta niin ei ole. Meidän tekojemme seuraukset ovat kiinni tekemisissämme kuin varjo. Meidän pahojen tekojemme seuraukset tulevat meille maksettaviksi usein opetuksina, joita me kutsumme kärsimyksiksi ja tätä kärsimystä me kutsumme pahaksi ja taistelemme sitä vastaan. Mutta kärsimyshän on itse asiassa velan maksua. Kun me lähdemme kulkemaan totuuteen johtavaa tietä, me vähitellen pääsemme kärsimyksestä, kun opimme vaikuttamaan sen syihin, niin että kärsimyksen syyt lakkaavat. Merkittävintä, mitä me voimme tehdä maailman parantamiseksi on parantaa itsemme.
Silloin se paha, joka on meissä sisällä, joka kasvaa meidän alemmasta itsestämme, meidän himoistamme, meidän haluistamme, meidän itsekkyydestämme - juuri siitä, että minun täytyy aina saada - se voidaan voittaa. Sitä Jeesuksen paradoksaalilogiikka meille opettaa. Tuo voitto ei kasva taistelusta, vaan vastalogiikasta, taistelemattomuudesta, joka tähtää voittoon. Sen logiikan perustana ovat tyyneys ja ymmärtäminen. Se on valoa kohti kulkemista, niin että me emme kiinnitä huomiota varjoon, siihen pahaan ja epätäydelliseen, sillä varjo - suomalaisen arvoituksen mukaan ei lähde nuollen eikä vuollen eikä luudalla lakaisten, vaan siten, että me kiinnitämme huomiomme, keskitymme siihen mikä meissä on hyvää, annamme sille energiaa, jolloin se luonnon lain mukaisesti kasvaa. Se on valohoitoa. Järjen valo suunnataan hyvään. Kun huomio keskitetään hyvään, paha häviää. Se ei saa energiaa. Eikä rakkaus muistele kärsimäänsä pahaa.
5.
Viimeisessä käskyssään Jeesus kehottaa meitä rakastamaan kaikkia ihmisiä, vihollisiammekin. Se käsky lähtee ajatuksesta "Isä meidän". Me tulemme kaikki samasta lähteestä. Meillä on kaikilla sama isä, sama Jumala. Me olemme veljiä maailmassa.
Tätäkin käskyä me voimme harjoitella ja se harjoittelu avaa meille uuden maailman. Pekka Ervast, jonka tehtävänä viime vuosisadan alun Suomessa oli kirkastaa kristinuskon näkymätöntä, okkulttista puolta - erityisesti kristinuskon etiikkaa - paljastaa, että pyrkimys noudattaa Jeesuksen käskyjä ja niiden mukaan eläminen, avaa ihmisessä uutta tietoisuutta, uutta tajuntaa. Hän sanoo tämän viimeisen käskyn kohdalla, että sen noudattaminen "johtaa ihmisen Jumalan näkemiseen, sen suuren rakkaustajunnan näkemiseen, joka on kaiken takana".
Mutta me emme pääse tähän näkemiseen, tähän yhteyteen, jos me emme sitä tahdo, jos meissä ei ole yritystä. Jumalat auttavat sitä, joka auttaa itseään. Jos me haluamme lisätä rakkautta maailmassa, meidän täytyy pyrkiä lisäämään omaa kykyämme rakastaa. Kun alussa kysyin sitä, miten ihminen voisi saada sen voiman itselleen, sen kyvyn ja tahdon, sen uuden puhtaamman tajunnan tilan, jossa on sellainen laatu, että rakkaus siinä viihtyy ja elää, tapahtuu se parhaiten juuri eettisen itsekasvatuksen tietä, jota teosofiassa sanotaan puhdistuksen tieksi. Rakkaus on sekä puhdistaja, että sen puhdistuksen tulos.
Jos me katsomme alussa esittämääni rakkausmääritelmää, jossa ihmisen tehtävä on puhdistaa itseänsä, omaa sydänlankaansa kuin lamppua, jotta se voisi loistaa kirkkaammin, niin että me voisimme loistaa maailmassa valona, tapahtuu se edellä kuvatun kaltaisen eettisen koodin mukaan. Tällainen eettinen koodi löytyy kaikista uskonnoista, mutta harvasta uskonnosta on toistaiseksi paljastettu, mitä voimia tämän koodin opiskeleminen ihmisessä herättää.
Sillä ihminen, joka on syvimmältä olemukseltaan elämästä toiseen kehittyvä henkiolento, voi herättää itsessään uinuvia henkisiä kykyjä myös muilla keinoilla, väkivaltaisemmin, mutta silloin nämä herätetyt voimat eivät ole varmuudella vahvan eettisen normiston palveluksessa, ne eivät olekaan rakkauden palveluksessa, vaan ihmisen omien itsekkäiden pyyteiden käyttövoimana. Silloin nämä henkiset kyvyt ja tajunnan voimat voivat kääntyä tuhon voimiksi, jotka ovat tuhoisia nimenomaan käyttäjälleen. Tästä syystä Jeesus antaakin meille vuorisaarnassaan uudet sisäiset viisi elämänohjetta, viisi käskyä, että me kulkisimme turvallista tietä. Hän sanoo etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muukin teille sen mukana annetaan.
Se Jumalan valtakunta ei ole mikään kuoleman jälkeinen tila - ei Jeesus meitä sitä kehota etsimään, vaan se on se Jumalan valtakunta, taivasten valtakunta, joka on sisäisesti teissä. Se on juuri se rakkaustietoisuuden tila, se jumalainen valo, joka meidän kaikkien sydämiin on kätketty ja jota kirkastamaan me elämästä toiseen tänne tulemme. Me tulemme tänne opiskelemaan rakkautta ja matka, jonka olemme tässä koulussa käyneet on pitkä. Se on pitkä taaksepäin ja pitkä eteenpäin.
Lopulta rakkauden vaikean taidon oppimisessa on sekin paradoksaalista, kun me kasvamme suuriksi rakkaudessa, me samalla kasvamme pieniksi ylpeydessä. Eivät rakkauden mestarit rehentele ja tuuleta. Yksikään ihminen ei voi ylpeillä rakkauden kyvyllään, sillä rakkaus ei kerskaa eikä pöyhkeile. Kaikki sellainen on sen luonteen vastaista. Rakkaus on Tao Te Kingiä mukaillen kuin vesi, joka heti täyttää kaikki pienimmätkin kolot.
www.ruusuristi.net
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.