Toivo Hillberg, edesmennyt adventistipastori kirjoittaa.
"Miksi kirjoitan
Pyydän aluksi saada lyhyesti kertoa oman kokemukseni, joka johti minut sisälle armoon ja toi tässä kirjassa esittämäni ajatukset ja näkemykset omikseni eli tarkemmin sanottuna Kristuksen elämääni.
Uskonasiain kanssa jouduin läheisempään kosketukseen adventistien välityksellä jo melko nuorena. Adventtiseurakunnassa ehdin olla yli kymmenen vuotta. Tästä ajasta käytin neljä vuotta opiskeluun heidän oppilaitoksessaan. Lähes seitsemän vuotta olin Adventtikirkon palkkaamana ja lähettämä sananjulistajana lukuisilla eri paikkakunnilla. Koin työssäni menestystä ja sain sen johdosta ulkonaista arvonantoa, ja tämä kaikki toi jonkinlaista pinnallista tyydytystä. Kunnianhimo innoitti minua jatkamaan. Sisäisesti olin kuitenkin kuin laho puu, jossa ei ole mitään elämää. Olin kangistunut ja orjuutettu Vanhaan Testamenttiin tähtäävän uskonnon, lain ja omien tekojen sekä toisia tuomitsevan farisealaisuuden tiellä. Tällaiseen henkeen olin kasvanut adventistien yhteisössä.
Vähitellen ajauduin sisäisessä tyhyydessäni ja armottoman lakihurskauden onttoudessa hirvittävään kurimukseen. Nyt luhistui täydellisesti pyhitysrakennelmani, jota olin yrittänyt pönkittää pingotetulla kuuliaisuudellani ja kaikenlaisilla evankeliumin ja armon hengen vastaisilla määräyksillä ja säädöksillä. En jaksanut jatkaa enää tätä oman vanhurskauden näyttelykristillisyyttä, vaan luovuin sisäisesti adventismista - ja lopulta kaikesta uskonnollisuudesta ja uskosta. Vähitellen tämä löi leimansa myös ulkonaiseen elämääni - tekoihin, päätöksiini, ratkaisuihini ja käytökseeni. Olin kaikkea muuta kuin kristitty. Tällaiseen epäkristillisyyteen ajautuessani katsoin parhaimmaksi pyytää eroa, ensin sananjulistajan virasta ja vähän myöhemmin seurakunnasta. Tämän tein siksi, että tunsin, etten ole ollut uskovainen enkä pysty elämään sismpääni tyydyttävää elämää adventistien säädösten ja normien puitteissa. En myöskään tahtonut tuottaa häpeää seurakunnalle ja pettää itseäni ja muita, ja ennenkaikkea - en halunnut pettää Jumalaa. Koska minut oli kasvatettu ja olin kasvanut hyvin ahtaaseen näkemykseen Jumalan armosta ja koska luulin, että adventismi on ainoa autuaaksi tekevä, ettei muuta pelastusmahdollisuutta ole olemassakaan, niin ajattelin, että mitäpä tässä sitten on enää millään väliä. Helvetti ja kadotushan ovat kuitenkin vääjäämättömästi osani.
Tällaisessa mielentilassa menin eräänä iltana ravintolaan, nautin väkijuomia ja lähdin välittömästi autollani kotiin. Tällä matkallani sattui jotain järkyttävää - onnettomuus, jossa kaksi ihmistä loukkaantui. Se luhisti elämäni ja johti minut täydelliseen pimeyteen - itsemurhan partaalle. Pidin ainoana ratkaisuna päivieni päättämistä, sillä nyt oli hengellisen romahduksen lisäksi tullut myös ajallinen, ja vankila oli edessäni. Kuristavina tunsin tekojeni seuraamukset ja erikoisesti sen, mitä olen aiheuttanut toisille vastuuttomuudellani tarttuessani humalaisena auton ohjauspyörään. Hirvittävä itsehalveksinta ja itseinho valtasivat minut ja lisäsivät sisäistä helvettiäni, johon olin vajonnut. Pimeyteni ja epätoivoni keskellä huusin tuskissani - nyt koko sydämestäni - Jumalan puoleen, että Hän pelastaisi minut ja antaisi edes vähän valoa pimeyteeni. Ja silloin se tapahtui: "Hän kumartui minun puoleeni (hänen täytyi kumartua, koska olin niin alhaalla - helvetin syvyyksissä) ja kuuli minun huutoni. Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni. Hän antoin minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme.."(Ps. 40:2-4). Nyt sain sellaisen kokemuksen, jota minulla ei koskaan aikaisemmin ollut Jumalani yhteydessä." (Toivo Hillberg, Miksi jätin adventismin s.3-6)
"Miksi kirjoitan
Pyydän aluksi saada lyhyesti kertoa oman kokemukseni, joka johti minut sisälle armoon ja toi tässä kirjassa esittämäni ajatukset ja näkemykset omikseni eli tarkemmin sanottuna Kristuksen elämääni.
Uskonasiain kanssa jouduin läheisempään kosketukseen adventistien välityksellä jo melko nuorena. Adventtiseurakunnassa ehdin olla yli kymmenen vuotta. Tästä ajasta käytin neljä vuotta opiskeluun heidän oppilaitoksessaan. Lähes seitsemän vuotta olin Adventtikirkon palkkaamana ja lähettämä sananjulistajana lukuisilla eri paikkakunnilla. Koin työssäni menestystä ja sain sen johdosta ulkonaista arvonantoa, ja tämä kaikki toi jonkinlaista pinnallista tyydytystä. Kunnianhimo innoitti minua jatkamaan. Sisäisesti olin kuitenkin kuin laho puu, jossa ei ole mitään elämää. Olin kangistunut ja orjuutettu Vanhaan Testamenttiin tähtäävän uskonnon, lain ja omien tekojen sekä toisia tuomitsevan farisealaisuuden tiellä. Tällaiseen henkeen olin kasvanut adventistien yhteisössä.
Vähitellen ajauduin sisäisessä tyhyydessäni ja armottoman lakihurskauden onttoudessa hirvittävään kurimukseen. Nyt luhistui täydellisesti pyhitysrakennelmani, jota olin yrittänyt pönkittää pingotetulla kuuliaisuudellani ja kaikenlaisilla evankeliumin ja armon hengen vastaisilla määräyksillä ja säädöksillä. En jaksanut jatkaa enää tätä oman vanhurskauden näyttelykristillisyyttä, vaan luovuin sisäisesti adventismista - ja lopulta kaikesta uskonnollisuudesta ja uskosta. Vähitellen tämä löi leimansa myös ulkonaiseen elämääni - tekoihin, päätöksiini, ratkaisuihini ja käytökseeni. Olin kaikkea muuta kuin kristitty. Tällaiseen epäkristillisyyteen ajautuessani katsoin parhaimmaksi pyytää eroa, ensin sananjulistajan virasta ja vähän myöhemmin seurakunnasta. Tämän tein siksi, että tunsin, etten ole ollut uskovainen enkä pysty elämään sismpääni tyydyttävää elämää adventistien säädösten ja normien puitteissa. En myöskään tahtonut tuottaa häpeää seurakunnalle ja pettää itseäni ja muita, ja ennenkaikkea - en halunnut pettää Jumalaa. Koska minut oli kasvatettu ja olin kasvanut hyvin ahtaaseen näkemykseen Jumalan armosta ja koska luulin, että adventismi on ainoa autuaaksi tekevä, ettei muuta pelastusmahdollisuutta ole olemassakaan, niin ajattelin, että mitäpä tässä sitten on enää millään väliä. Helvetti ja kadotushan ovat kuitenkin vääjäämättömästi osani.
Tällaisessa mielentilassa menin eräänä iltana ravintolaan, nautin väkijuomia ja lähdin välittömästi autollani kotiin. Tällä matkallani sattui jotain järkyttävää - onnettomuus, jossa kaksi ihmistä loukkaantui. Se luhisti elämäni ja johti minut täydelliseen pimeyteen - itsemurhan partaalle. Pidin ainoana ratkaisuna päivieni päättämistä, sillä nyt oli hengellisen romahduksen lisäksi tullut myös ajallinen, ja vankila oli edessäni. Kuristavina tunsin tekojeni seuraamukset ja erikoisesti sen, mitä olen aiheuttanut toisille vastuuttomuudellani tarttuessani humalaisena auton ohjauspyörään. Hirvittävä itsehalveksinta ja itseinho valtasivat minut ja lisäsivät sisäistä helvettiäni, johon olin vajonnut. Pimeyteni ja epätoivoni keskellä huusin tuskissani - nyt koko sydämestäni - Jumalan puoleen, että Hän pelastaisi minut ja antaisi edes vähän valoa pimeyteeni. Ja silloin se tapahtui: "Hän kumartui minun puoleeni (hänen täytyi kumartua, koska olin niin alhaalla - helvetin syvyyksissä) ja kuuli minun huutoni. Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni. Hän antoin minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme.."(Ps. 40:2-4). Nyt sain sellaisen kokemuksen, jota minulla ei koskaan aikaisemmin ollut Jumalani yhteydessä." (Toivo Hillberg, Miksi jätin adventismin s.3-6)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jos sinulta puuttuu itsetutkiskelu uskon asioissa niin kuulut tyhmiin neitsyisiin.