Uskova_1

adventisti ollutkaan! Enkä taida pahoin erehtyä jos arvaan että kuka se siinä itseään huhuilee? Eikö rajaa tuolla omalla kerskauksellasi?

tule kertomaan oletko uskossa, ja vaikutat ainoalta sekapäiseltä täällä.
Ooh anteeksi siinä taisi tulla nyt pieni luku virhe mutta ei se kai nyt pahemmin haittaa.

Täällä ollaan, oli vain niin paljon muuta, etten ehtinyt kirjoittelemaan täällä.

Kuinka tulin uskoon? Olen sen muutaman kerran kertonutkin, mutta lienet uudempi kirjoittelija, joten kerronpa sinulle. On muuten hyvä, että olet lähtemässä adventisteista ja vielä oikeasta syystä, eli etsit Jeesusta, kysymyksestäsi päätellen.

Kasvoin luterilaisessa perheessä, jossa ei ollut uudestisyntyneitä kristittyjä, mutta kuulin kertomuksia äitini vaarista, joka ilmeisesti oli ollut uskossa ja tietysti sitten rukoillut jälkipolvien puolesta. Niinpä tuo rukouksen siemen otti ensin tulta eräässä sukulaisessani, joka evankelioi sitten minuakin. Niinpä tulinkin etsikkoaikaan tuolloin murrosikäisenä evankelioinnin tuloksena, mutta harkittuani asiaa punnitsin maailman houkutukset etusijalle ja etsikkoaikani loppui siihen.

Otin tietoisen riskin, että joudun helvettiin, jollen saa uutta etsikkoaikaa myöhemmin. Mutta nuoruuden vimmassa toisaalta ajattelin, etten kuole aikoihin.

Niinpä sitten aloin toteuttaa omia halujani. Kouluja oli tietysti käytävä, opiskeltava ja tehtävä työtä, mutta muu aika kului pintapuoliseen juhlintaan, matkusteluun, ihmisten kanssa pyörimiseen ja poikaystäviin. Vastapainoksi tuolle kaipasin jotain syvällisempää ja kun tuo syvällinen ei ollut kelvannut minulle Jumalalta, niin sitten hain sitä saatanalta. Henkimaailmaa käsittelevä kirjallisuus ja niihin sotkeutuneet ihmiset olivat kiinnostukseni kohteina. Samoin itse harrastin joogaa, itsehypnoosia, positiivista ajattelua, kävin ennustajilla ja harjoitin ”valkoista” noituutta. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto kuitenkin oli asiassa mukana ja lopetin aina kunkin lajin, kun oikein alkoi kammottavia tapahtumaan. Joogassa putosin kuiluun ja pyörin sitä alas kohti pimeyttä saatanan naurun kaikuessa. En pystynyt mitenkään puolustautumaan tai estämään vauhtia. Vasta oven kolautus havahdutti minut siitä ja sen jälkeen parin viikon ajan kiiluvat silmät olivat yläpuolellani iltaisin nukkumaan mennessä.

Noituudessa taas valkea läpinäkuvä henkiolento oli sen pöydän vieressä, jolla tein taikojani, valmiina täyttämään pyyntöjäni tai ainakin niin toivoin, mutta oli tunne, että se saattaa uhata itseäni yhtä hyvin, jos en toimi oikein. Joskus myös yritin ajatella sitä enkeliksi, mutta tiesin sen pahaksi hengeksi ja välillä kammoksuin koko alttariani ja piilotin sen varastohuoneeseen, mutta sieltäkin se tuntui huokuvan uhkaa. Mutta vähän aikaa aina kului ja tuli tarve ohjailla elämää johonkin suuntaan ja eikös vain se oli taas tuotava esiin.

Kun olin jo tullut etsikkoaikaan, niin silloin vielä menin kädestäennustajalle. Ennustaja sanoi, että sulhaselleni oli joku aikaisempi tyttöystävä laittanut kirouksen, että jos hän aikoo mennä naimisiin, niin jotain kamalaa tapahtuu ja se estyy. Tuon kirouksen poiston toivossa kävin hänen luonaan, vieden tietysti rahaa, kuinkas muuten, ja niin hän teki niitä samoja taikoja, joita itsekin olin tehnyt. Kun ilmoitin, etten enää tule, niin hän uhkaavasti huusi perääni ”kyllä sinä vielä tulet”. Seuraavana yönä näin painajaista ja kun heräsin, oli huoneessa etova rikin katku ja saatana seisoi henkihahmona sänkyni päädyssä silmät kiiluen. Laitoin valon yöpöydälle, mutta siinä se oli. Pyssykin oli ladattuna yöpöydällä, mutta tiesin, ettei siitä nyt ole mitään apua. Olin varma, että joko kuolen tai tulen hulluksi. Silloin elämäni meni kuin filminauhalla edessäni ja muistin mummuni kertoneen, kuinka he nuorena pelasivat spiritismiä. Kun tuli puoliyö niin pelivälineenä käytetty kello alkoi mennä ympäri huonetta ja miehet ottivat sitä käsiensä väliin, mutta eivät pystyneet sitä pitämään. Sitten mummuni sai sen käsiinsä ja sanoi ”Jeesuksen nimessä pysähdy” ja kello pysähtyi. Niinpä huusin saatanalle ”Jeesuksen nimessä ulos täältä” ja se häipyi heti ja haju hävisi vähitellen.

Tuosta kohtaamisesta sain uutta miettimistä, haluanko todella mennä tuon haisevan saatanan kanssa helvettiin vai lähdenkö seuraamaan Jeesusta. Nyt oli tosipaikka. Tuohon saakka minua oli uskoon tulo mietittänyt turhautumisen kannalta. Olin turhautunut, koska olin saanut kaiken, mitä olin elämässä halunnut eli olin menemässä naimisiin rakastamani miehen kanssa, olin rikas, olin yrittäjä, asuin Amerikassa jne.

Olin nähnyt tuon sukulaiseni ja monien muidenkin luopuvan uskosta ja minua kauhistutti idea, että tulisin uskoon ja sitten luopuisin. Olin varma, että sitten Jumala ei enää antaisi minulle mahdollisuutta, vaan helvetti olisi varma ikuisuuteni rangaistuspaikka. Niinpä punnitsin asioita kunnolla. Tulin sitten siihen tulokseen, että vaikka minut kivitettäisiin kuoliaaksi julkisesti väärien syytösten kaikuessa eduskuntatalon edessä, kaikkien sukulaisteni ja silloisten ystävienikin kannustaessa ihmisjoukkoa, niin en luovu uskosta koskaan. Tuon päätöksen tehtyäni aloin soitella (Suomessa) papeille, diakonissoille ja kristillisiin auttaviin puhelimiin. Tiesin kuinka uskoon tullaan, olihan sukulaiseni kertonut sen, mutta halusin, että olisi joku uskova siinä mukana, että toimisin oikein. Mutta eivätpä olleet nuo viranhaltijat uskossa, käskivät vain lukea Raamattua, rukoilla ja käydä kirkosssa. No sitä olin tehnyt siihenkin asti. Lopulta löysin lehtikirjoituksn uskovasta lehtorista ja soitin hänelle. Hän iloisena huudahti, että ”tottakai Jumala haluaa ottaa vastaan jokaisen, joka tulee Hänen luokseen” ja käski minun tulla kirkoon seuraavan viikon rukouskokoukseen. Olinpa iloinen, mutta heti kauhistuin, että saatana keksii jonkin keinon estää menemiseni.

Meni tuohon tilaisuuteen ja katselin penkeissä istuvia ihmisiä ja ajattelin, että tuollainenko minusta tulee. Silloin havahduin, Jeesukseenhan olen alkamassa suhdetta en ihmisiin, joten turha heitä on katsella. Kokous päättyi ja lehtori oli kiireinen väkijoukon keskellä ja niinpä menin kirkkoherran kanssa sakastiin ja hän tenttasi minut olenko tosissani. Kerroin etsikkoaikani ja päätökseni seurata Jeesusta, vaikka marttyyrikuolemaan. Sitten rukoilimme, tunnustin syntini, tunnustin uskovani, että Jeesus kuoli minun syntini päällään, nousi kuolleista ja meni taivaaseen ja voi minutkin pelastaa ja päätin seurata Häntä. Kirkkoherra sanoi minun nyt olevan uskossa ja että saatana ei sitä halua ja ensimmäinen kiusaus tulee siitä, että saatana väittää, etten tullutkaan uskoon. Lähdin helpottuneena ja kevein askelin kirkosta.

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavina päivinä alkoi tuo kiusaus sillä verukkeella, että en ollut tuntenut mitään Pyhän Hengen valtavia tuntemuksia tuossa tilanteessa, kuten olin aikaisemmin muiden kuullut tunteneen. Siitä paisui ongelma ja lopulta etsin yhden nuoruudessani uskossa olleen ihmisen ja hän oli yhä uskossa. Kerroin koko tarinan ja hän sanoi, että olet kyllä uudestisyntynyt, se on uskonasia eikä tunnekysymys. Yhdessä vielä polvistuimme ja hän siunasi minut ja niin lähdin taas kevyin mielin junalle. Junassa mietin, että nyt olen sitten toden totta uskossa, ei epäilystäkään, mutta miten nyt alan elämään uskovan elämää. Mieleeni tuli kaikenlaiset ei meikkiä, rumat vaatteet, synkkä hiirulaisolemus ja kaikkien ihmisten mieliksi olemisvaatimukset. Silloin Pyhä Henki toi kuitenkin ymmärryksen, että uskovan ei suinkaan pidä alkaa täyttämään ihmisodotuksia, vaan nyt alan vapaana seuraamaan Jeesusta ja otan vain häneltä ohjeita, nuhteita ja opetuksia. Mikä helpotus! Samantien täytyin Pyhällä Hengellä ja näin Jeesuksen hahmona yläviistoon edessäni.

---

Tämä oli uskoon tuloni alku 80-luvun alussa ja sitä tietä olen sitten kulkenut. Kompuroinkin siinä alussa, kun en jättänyt sulhastani heti, kun huomasin, ettei hän tule uskoon. Mutta niinpä olen uskossa pysynyt ja edelleen aion pysyä. Loppua kohtihan Raamatun mukaan pilkka, kiusanteko, uhkailu ja vainot lisääntyvät ja uskoa koetellaan kovemmin ja kovemmin, mutta Jeesus sanoo, ettei kuitenkaan yli voimiemme, joten taivaaseen olen matkalla.