Ihminen, jota ei kaivata missään.

Joo kuule mähän odotan täs koko ajan kädet ristis et koska ovikello soi ja et siel olis joku joka sanois haluavansa olla mun kaverini. Ja niin oon tehny koko elämän.

JA PASKAT!

Luuletko sä etten mä ole koskaan mitään harratanut? Ja etten mä ole niistä yrittänyt kavereita etsiä? Samoin ennen koulusta ja nyt töistä?
Kuule ei ole mitään muuta ollut kuin yrittämistä yrittämisen perään, mikä on vaan masentanut entistä enemmän. Luuletko että on mukavaa aina tuntea itsensä yksinäiseksi ja epäonnistuneeksì?

On helppo aina ruveta syyllistämään. Siihenhän kaikki aina tuntuu perustuvan, kaikki on aina jonkun syytä. Joku on aina syyllinen.

Ei tässä kuule enää voi enää muuta ku pysyä poissa ulkomaailmasta ja yrittää turruttaa paha olonsa.

j.t kirjoitti:

Joo kuule mähän odotan täs koko ajan kädet ristis et koska ovikello soi ja et siel olis joku joka sanois haluavansa olla mun kaverini. Ja niin oon tehny koko elämän.

JA PASKAT!

Luuletko sä etten mä ole koskaan mitään harratanut? Ja etten mä ole niistä yrittänyt kavereita etsiä? Samoin ennen koulusta ja nyt töistä?
Kuule ei ole mitään muuta ollut kuin yrittämistä yrittämisen perään, mikä on vaan masentanut entistä enemmän. Luuletko että on mukavaa aina tuntea itsensä yksinäiseksi ja epäonnistuneeksì?

On helppo aina ruveta syyllistämään. Siihenhän kaikki aina tuntuu perustuvan, kaikki on aina jonkun syytä. Joku on aina syyllinen.

Ei tässä kuule enää voi enää muuta ku pysyä poissa ulkomaailmasta ja yrittää turruttaa paha olonsa.

..sinä vaikutat nyt olevan niin hukassa kuin ihminen voi olla..minkä ikäinen olet? Jos olet parikymppinen,eikö sinulla voisi olla jotain jatkuvaa harrastusta? Olet tainnut vain kokeilla harrastuksia sieltä täältä? Mistä pidät, mitä yleensä tykkäät tehdä? Kyllä harrastuksien parista ystäviä pitäisi löytyä. Millä asenteella olet yrittänyt lähestyä ihmisiä? Ystäviä saa jos on elämän iloinen ja aktiivinen! Ei märehtimällä yksin kotona tule kuin paha mieli! Olisiko poikaystäväsi kavereilla tyttöystäviä? Heistäkin voisi kenties kehkeytyä hyviäkin ystäviä? Miksi otat asiat niin raskaasti, ei masentunutta ja elämänhalunsa menettänyttä ihmistä halua kukaan lähelleen! On surullista jos noin helposti periksi annat, mutta sehän on jokaisen oma valinta. Jos haluat loppuelämäsi ruikuttaa ja tyytyä katsomaan sivusta kun muut ystävystyy niin siitä vaan,ei käy kateeksi! Toivon jokatapauksessa kaikkea hyvää sinulle, jospa sieltä kirjastosta vaikka löytyisi mukava juttukaveri?

..ovat solmussa.

Ei oikea ratkaisu ole mikään itsemurha, vaan kumppanin vaihto!

Nyt on loogisempaa :)

No en tiedä, koko mun historia on loppujen lopuks aika synkkää. Taustalta löytyy äiti joka pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti. Ei ollut kauhean kivaa esim. 6 vuotiaana kun ei osannut tehdä kotitehtäviä, muttei uskaltanut pyytää niissä apuakaan. Turpiin siitä vaan aina sai.
Ja kun äiti joka ikinen päivä haukkui mua tolloksi, mielisairaaksi, älykääpiöksi ja että se häpee ihan vitusti että olen edes syntynyt, niin kai musta kehitty syrjäänvetäytyväisempi. Kun kuulee jatkuvasti pahaa itsestään niin alkaa itsekkin ajattelemaan niin. Koulussa kun ne huomasivat kuinka huono itsetunto mulla jo oli, niin (yllätys, yllätys...) eiköhän se kiusaaminen alkanut. Sitten sai siis sekä kotona että koulussa kuulla olevansa luuseri, ruma, idiootti ja täysi paskakasa. Mitäpä siinä voi silloin pieni tyttö tehdä kuin olla hiljaa ja toivoa että edes joku sanoisi joskus jotain hyvää musta.
Koko alakoulun mä olin vielä jotenkin sosiaalinen kaikesta huolimatta. Ekalla ne muhun tuskin vilkaisikaan. Siis jos ei oteta lukuun sitä että ne haukkuivat ja välitunnilla nyysivät pulpetista koulukirjoja yms. ja piilottivat ympäri luokkaa.
Tokalla vaihdoin koulua ja täytyy sanoa, etten ollut uskoa silmiäni kun muutamat tytöt tulivat heti välitunnilla luokseni juttelemaan.
Sieltäkin mut sitten otettiin pois jo ½ vuoden jälkeen ja muutettiin paikkakunnalle, jossa mä sain kestää rankkaa kiusaamista ja syrjimistä kuusi vuotta.

Kolme vuotta sitten muutin tänne Espooseen isäni luokse. Mä olin jo niin loppuunrääkätty, mutta jaksoin taas uudessa koulussa hetken yrittää. Yritin olla kuin kaikki olis niin hyvin. Niin normaalia. Mut mitä siitä tuli? Samaa kuin ennenkin.
Lopulta mä vain väsyin kokonaan ja lopetin yrittämisen. Mä olin niin pirun vihainen koko maailmalle kun tuntui että mua saa kohdella miten tahansa.

Nyt on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ja kaikki aiheutunut siitä mitä äiti ja kiusaajat tekivät.
Isä vei mut psykiatrille kun se alkoi huolestua mun käytöksestäni. Se oli aina muistanut mut iloisena joka nautti kaikista elämän asioista. Nyt oli jäljellä enää surullinen ja pirun vihainen muija, jonka täytyy joka päivä keksiä edes jotain elämisen arvoista.

Ja se, että jään usein neljän seinän sisään, johtuu siitä että saan ulkona usein paniikkihäiriön. Jatkuvan haukkumisen jälkeen musta on tullut miltein vainoharhainen. Tuntuu kuin jokainen vastaantulija ajattelisi "Ei saatana miten ruma. Älykääpiökin vielä kaikenlisäksi!".

Että eipä siinä mitään... tästä voisi kai jotenkin selvitä jos yksinäisyys olisi ainoa ongelma. Mutta siihen kun lisää masennuksen ja sen, etten mä saa siihen oikeita lääkkeitä, pahentaa koko asian täysin.

j.t kirjoitti:

No en tiedä, koko mun historia on loppujen lopuks aika synkkää. Taustalta löytyy äiti joka pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti. Ei ollut kauhean kivaa esim. 6 vuotiaana kun ei osannut tehdä kotitehtäviä, muttei uskaltanut pyytää niissä apuakaan. Turpiin siitä vaan aina sai.
Ja kun äiti joka ikinen päivä haukkui mua tolloksi, mielisairaaksi, älykääpiöksi ja että se häpee ihan vitusti että olen edes syntynyt, niin kai musta kehitty syrjäänvetäytyväisempi. Kun kuulee jatkuvasti pahaa itsestään niin alkaa itsekkin ajattelemaan niin. Koulussa kun ne huomasivat kuinka huono itsetunto mulla jo oli, niin (yllätys, yllätys...) eiköhän se kiusaaminen alkanut. Sitten sai siis sekä kotona että koulussa kuulla olevansa luuseri, ruma, idiootti ja täysi paskakasa. Mitäpä siinä voi silloin pieni tyttö tehdä kuin olla hiljaa ja toivoa että edes joku sanoisi joskus jotain hyvää musta.
Koko alakoulun mä olin vielä jotenkin sosiaalinen kaikesta huolimatta. Ekalla ne muhun tuskin vilkaisikaan. Siis jos ei oteta lukuun sitä että ne haukkuivat ja välitunnilla nyysivät pulpetista koulukirjoja yms. ja piilottivat ympäri luokkaa.
Tokalla vaihdoin koulua ja täytyy sanoa, etten ollut uskoa silmiäni kun muutamat tytöt tulivat heti välitunnilla luokseni juttelemaan.
Sieltäkin mut sitten otettiin pois jo ½ vuoden jälkeen ja muutettiin paikkakunnalle, jossa mä sain kestää rankkaa kiusaamista ja syrjimistä kuusi vuotta.

Kolme vuotta sitten muutin tänne Espooseen isäni luokse. Mä olin jo niin loppuunrääkätty, mutta jaksoin taas uudessa koulussa hetken yrittää. Yritin olla kuin kaikki olis niin hyvin. Niin normaalia. Mut mitä siitä tuli? Samaa kuin ennenkin.
Lopulta mä vain väsyin kokonaan ja lopetin yrittämisen. Mä olin niin pirun vihainen koko maailmalle kun tuntui että mua saa kohdella miten tahansa.

Nyt on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ja kaikki aiheutunut siitä mitä äiti ja kiusaajat tekivät.
Isä vei mut psykiatrille kun se alkoi huolestua mun käytöksestäni. Se oli aina muistanut mut iloisena joka nautti kaikista elämän asioista. Nyt oli jäljellä enää surullinen ja pirun vihainen muija, jonka täytyy joka päivä keksiä edes jotain elämisen arvoista.

Ja se, että jään usein neljän seinän sisään, johtuu siitä että saan ulkona usein paniikkihäiriön. Jatkuvan haukkumisen jälkeen musta on tullut miltein vainoharhainen. Tuntuu kuin jokainen vastaantulija ajattelisi "Ei saatana miten ruma. Älykääpiökin vielä kaikenlisäksi!".

Että eipä siinä mitään... tästä voisi kai jotenkin selvitä jos yksinäisyys olisi ainoa ongelma. Mutta siihen kun lisää masennuksen ja sen, etten mä saa siihen oikeita lääkkeitä, pahentaa koko asian täysin.

Mulla on hirveen paljon samanoloisia kokemuksia kuin sulla. Musta vanhempien kaks tärkeintä tehtävää olis tukea lasta niin, että lapsi on sinut itsensä kanssa ja toisaalta opettaa sellaiset sosiaaliset taidot et lapsi tulee elämässään toimeen myös muiden kanssa. Mun kohdalla noi molemmat on menny pieleen. Se on suuri vääryys!!!

Mäkin olen käpertynyt itsesääliin ja vetäytynyt alemmuudentunteisena. Mut onneks ajan kanssa olen saanut myös rohkeutta ja hyviä kokemuksia. Miesystävät ja työsuhteet on nostanut itsetuntoa ja nyt kolmekymppisenä mulla on alkanut mennä paremmin.

Välillä kyllä vieläkin yllätän itseni noista alemmuuden tunteista. Saman tyyppisistä kuin toi sun kotiin jääminen jos joku poikaystävän kaveri on ihmetellyt, miksi olet mukana. Poikien pitää saada välillä olla omissa jutuissaan, mut tottakai yhtä usein on kiva olla sekaporukalla!

Kai sä tiedostat kuitenkin järjen tasolla, että olet arvokas ihminen? Ei ole sun vika, et sua on kohdeltu huonosti. Silti sulla on mahdollisuus joko jäädä suremaan kohtaloasi tai päättää tehdä töitä asian korjaamiseksi.

Ehkä ihmiset luulee, että sä et ole kiinnostunut olemaan niiden kanssa, jos kovin herkästi alemmuudentuntoisesti vetäydyt kuoreesi. Monet luulee, että apea ihminen haluaa olla rauhassa.

Anna toisille sitä mitä kaipaat itsellesi! se toimii! Ota välillä aktiivinen rooli ja kutsu ihmisiä jonnekin tai muuten järjestä jotain, mikä osoittaa että välität ko ihmisistä. Aloita joku harrastus, jossa voi pikkuhiljaa tutustua muihin. Millaisista ihmisistä itse kiinnostut? Niistä hiljaisista vetäytyjistä, joka häpeää itseään, vai puheliaammista, jotka rohkeasti tuo omaa persoonaansa tilanteeseen?

Tsemppiä!

j.t kirjoitti:

No en tiedä, koko mun historia on loppujen lopuks aika synkkää. Taustalta löytyy äiti joka pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti. Ei ollut kauhean kivaa esim. 6 vuotiaana kun ei osannut tehdä kotitehtäviä, muttei uskaltanut pyytää niissä apuakaan. Turpiin siitä vaan aina sai.
Ja kun äiti joka ikinen päivä haukkui mua tolloksi, mielisairaaksi, älykääpiöksi ja että se häpee ihan vitusti että olen edes syntynyt, niin kai musta kehitty syrjäänvetäytyväisempi. Kun kuulee jatkuvasti pahaa itsestään niin alkaa itsekkin ajattelemaan niin. Koulussa kun ne huomasivat kuinka huono itsetunto mulla jo oli, niin (yllätys, yllätys...) eiköhän se kiusaaminen alkanut. Sitten sai siis sekä kotona että koulussa kuulla olevansa luuseri, ruma, idiootti ja täysi paskakasa. Mitäpä siinä voi silloin pieni tyttö tehdä kuin olla hiljaa ja toivoa että edes joku sanoisi joskus jotain hyvää musta.
Koko alakoulun mä olin vielä jotenkin sosiaalinen kaikesta huolimatta. Ekalla ne muhun tuskin vilkaisikaan. Siis jos ei oteta lukuun sitä että ne haukkuivat ja välitunnilla nyysivät pulpetista koulukirjoja yms. ja piilottivat ympäri luokkaa.
Tokalla vaihdoin koulua ja täytyy sanoa, etten ollut uskoa silmiäni kun muutamat tytöt tulivat heti välitunnilla luokseni juttelemaan.
Sieltäkin mut sitten otettiin pois jo ½ vuoden jälkeen ja muutettiin paikkakunnalle, jossa mä sain kestää rankkaa kiusaamista ja syrjimistä kuusi vuotta.

Kolme vuotta sitten muutin tänne Espooseen isäni luokse. Mä olin jo niin loppuunrääkätty, mutta jaksoin taas uudessa koulussa hetken yrittää. Yritin olla kuin kaikki olis niin hyvin. Niin normaalia. Mut mitä siitä tuli? Samaa kuin ennenkin.
Lopulta mä vain väsyin kokonaan ja lopetin yrittämisen. Mä olin niin pirun vihainen koko maailmalle kun tuntui että mua saa kohdella miten tahansa.

Nyt on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ja kaikki aiheutunut siitä mitä äiti ja kiusaajat tekivät.
Isä vei mut psykiatrille kun se alkoi huolestua mun käytöksestäni. Se oli aina muistanut mut iloisena joka nautti kaikista elämän asioista. Nyt oli jäljellä enää surullinen ja pirun vihainen muija, jonka täytyy joka päivä keksiä edes jotain elämisen arvoista.

Ja se, että jään usein neljän seinän sisään, johtuu siitä että saan ulkona usein paniikkihäiriön. Jatkuvan haukkumisen jälkeen musta on tullut miltein vainoharhainen. Tuntuu kuin jokainen vastaantulija ajattelisi "Ei saatana miten ruma. Älykääpiökin vielä kaikenlisäksi!".

Että eipä siinä mitään... tästä voisi kai jotenkin selvitä jos yksinäisyys olisi ainoa ongelma. Mutta siihen kun lisää masennuksen ja sen, etten mä saa siihen oikeita lääkkeitä, pahentaa koko asian täysin.

Mitä mieltä olisit positiivisen päiväkirjan ptämisestä? Ihan vain yhtenä keinona karistaa lapsuuden kuonat todellisen itsesi päältä. Se nimittäin lisääntyy, mihin keskittyy. Jos keskityt märehtimään surkeuttasi, olosi muuttuu entistä surkeammaksi. Jos jätät aivoihisi positiivisia ajatusjälkiä, positiivinen olosi lisääntyy, vaikka et siihen aluksi uskoisi.

Mä olen pitänyt positiivipäiväkirjaa syksystä asti ja mua se auttaa kummasti.
Kirjoitan joka päivä päiväkirjaan vai postitiivisia asioita, vähintään kymmenen. Vaikka kuinka väkisin keksittyjä kunhan ovat tosia. Esim. Olen terve, Suomessa on rauha, illat on taas valoisia...
Jos joku asia potuttaa, surettaa tai hävettää, koitan keksiä jotain, mitä siitä opin tai mitä sen johdosta olen päättänyt tehdä oloni parantamiseksi ja sitten kirjoitan sen päätöksen positiivisena asiana, esim sain tänään muistutuksen, että silmiin katsominen on tärkeää ja aion kiinnittää asiaan huomiota yrittää katsoa ihmisiä silmiin.

Lisäksi olen kirjoittanut joka pävä vähintään yhden asian, jolla olen tuottanut edes pientä iloa jollekin muulle, "oikeuttanut olemassaoloani", esim pidin ovea auki mummolle, soitin kaverille, kehuin kaverin uutta paitaa, pyysin kaveria kahville...

j.t kirjoitti:

No en tiedä, koko mun historia on loppujen lopuks aika synkkää. Taustalta löytyy äiti joka pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti. Ei ollut kauhean kivaa esim. 6 vuotiaana kun ei osannut tehdä kotitehtäviä, muttei uskaltanut pyytää niissä apuakaan. Turpiin siitä vaan aina sai.
Ja kun äiti joka ikinen päivä haukkui mua tolloksi, mielisairaaksi, älykääpiöksi ja että se häpee ihan vitusti että olen edes syntynyt, niin kai musta kehitty syrjäänvetäytyväisempi. Kun kuulee jatkuvasti pahaa itsestään niin alkaa itsekkin ajattelemaan niin. Koulussa kun ne huomasivat kuinka huono itsetunto mulla jo oli, niin (yllätys, yllätys...) eiköhän se kiusaaminen alkanut. Sitten sai siis sekä kotona että koulussa kuulla olevansa luuseri, ruma, idiootti ja täysi paskakasa. Mitäpä siinä voi silloin pieni tyttö tehdä kuin olla hiljaa ja toivoa että edes joku sanoisi joskus jotain hyvää musta.
Koko alakoulun mä olin vielä jotenkin sosiaalinen kaikesta huolimatta. Ekalla ne muhun tuskin vilkaisikaan. Siis jos ei oteta lukuun sitä että ne haukkuivat ja välitunnilla nyysivät pulpetista koulukirjoja yms. ja piilottivat ympäri luokkaa.
Tokalla vaihdoin koulua ja täytyy sanoa, etten ollut uskoa silmiäni kun muutamat tytöt tulivat heti välitunnilla luokseni juttelemaan.
Sieltäkin mut sitten otettiin pois jo ½ vuoden jälkeen ja muutettiin paikkakunnalle, jossa mä sain kestää rankkaa kiusaamista ja syrjimistä kuusi vuotta.

Kolme vuotta sitten muutin tänne Espooseen isäni luokse. Mä olin jo niin loppuunrääkätty, mutta jaksoin taas uudessa koulussa hetken yrittää. Yritin olla kuin kaikki olis niin hyvin. Niin normaalia. Mut mitä siitä tuli? Samaa kuin ennenkin.
Lopulta mä vain väsyin kokonaan ja lopetin yrittämisen. Mä olin niin pirun vihainen koko maailmalle kun tuntui että mua saa kohdella miten tahansa.

Nyt on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ja kaikki aiheutunut siitä mitä äiti ja kiusaajat tekivät.
Isä vei mut psykiatrille kun se alkoi huolestua mun käytöksestäni. Se oli aina muistanut mut iloisena joka nautti kaikista elämän asioista. Nyt oli jäljellä enää surullinen ja pirun vihainen muija, jonka täytyy joka päivä keksiä edes jotain elämisen arvoista.

Ja se, että jään usein neljän seinän sisään, johtuu siitä että saan ulkona usein paniikkihäiriön. Jatkuvan haukkumisen jälkeen musta on tullut miltein vainoharhainen. Tuntuu kuin jokainen vastaantulija ajattelisi "Ei saatana miten ruma. Älykääpiökin vielä kaikenlisäksi!".

Että eipä siinä mitään... tästä voisi kai jotenkin selvitä jos yksinäisyys olisi ainoa ongelma. Mutta siihen kun lisää masennuksen ja sen, etten mä saa siihen oikeita lääkkeitä, pahentaa koko asian täysin.

"Tuntuu kuin jokainen vastaantulija ajattelisi: Ei saatana miten ruma. Älykääpiökin vielä kaikenlisäksi!"

Tätä minä olen miettinyt usein. Jos minulla olisi olemassa seinä johon hakkaisin päätäni aina kun tuntuu tuolta siinä olisi varmasti jo reikiä. Vihaan joskus myös naurua, koska usein pelkään sen kohdistuvan minuun. Joudun pakosti kuuntelemaan toisen keskustelua että viittaako siinä mikään minuun. Häpeän tätä tapaani usein. Toki osaan myös joskus sulkea korvani.

Kai se puhuminen auttaa ja ehkä aika. Tunnen yhden jolla meni aika huonosti ennen, nykyään hän voi jo paremmin. Muutokseen on tarvittu paikan vaihdos ja ehkä kaikkein eniten perheen ymmärrystä. Kyllä kai se elämä voi siis iloisemmaksi muuttua.

Tsemppiä sinulle. Eteenpäinhän tässä ollaan menossa.