Miten papin kävi

jarrut kirjoitti:

Kuvittelemme helposti oman tiemme menestyksekkääksi ja
ihmissilmin nähtävänä kulkuna voitosta voittoon. Joskus saamme
uskovinakin kulkea outoja teitä, joita ymmärryksemme ei käsitä.
Vasta vuosikymmenien kuluttua huomaamme, että Jumala oli
mukana, mutta hänen tiensä eivät ole meidän teitämme.

“Oi, jospa tietäisin, kuinka löytää
hänet, jospa pääsisin hänen asunnolleen!
Minä esittäisin hänelle riita-asian
ja täyttäisin suuni todisteilla. Tahtoisinpa
tietää, mitä hän minulle vastaisi,
ja kuulla mitä hän minulle sanoisi.”
Job 23:3-5.

Kello lähentelee jo puolta yötä.
Peterborough’in kaupungissa sijaitsevan
Eastern Pentecostal Bible Collegen
rukouskammiossa on hiljaista.
Makaan lattialla ja ajattelen viimepäivien
tapahtumia. Sisimmästäni pusertuu
äänetön, tuskainen rukous: “Hyvä
Jumala, miksi et auta, miksi et auta
minua? Miksi en osaa uskoa niin, että
parantuisin? Jumala, minähän tulin
tänne kouluun valmistuakseni siihen
tehtävään, johon uskoin Sinulta kutsun
saaneeni. Miksi minun nyt täytyy
sairauden vuoksi jättää tämä opisto?
Hyvä Jumala, Jeesuksen tähden vastaa
minulle!”

Kolme vuotta aikaisemmin, vuonna
1953, olimme vanhempieni kanssa
muuttaneet Kanadaan. Työskenneltyäni
pari vuotta lokarina pohjoisen
metsäkämpillä, olin saanut tarpeeksi
dollareita kolmen vuoden opiskelua
varten Kanadan helluntaiseurakuntien
raamattuopistossa. Toisen vuoden aikana
terveyteni alkoi pettää, ja jouduin
leikkaukseen. Jo teinivuosina
kiusannut ihosairaus alkoi myös uudelleen
vaivata. Lääkärit olivat tehneet
parhaansa. Olin itse rukoillut ja
ystäväni olivat myös rukoilleet puolestani.

Olin laulanut “Usko se
vaan…”, ja olin tosissani yrittänyt
uskoa, mutta sairauteni vain paheni.
Tilanne oli nyt kehittynyt sellaiseksi,
että minun täytyisi jättää opisto.
Rukouskammiossa on hiljaista.
Vastaus viipyy. Tuntuu kuin taivas ei
kuulisi huutoani.
Havahdun kun joku tulee huoneeseen.
Yksi uskonveljistä, kolmannen
vuoden oppilaista, tuli ylös vintillä
sijaitsevaan rukouskammioon.

Hetken
hän seisoi siinä, ja minusta tuntui,
että hän hiukan säälien katsoi minua,
kun hän sanoi: “Matti, tiedän
mikä sinun ongelmasi on. Sinulla ei
ole tarpeeksi uskoa. Sinä et usko jumalalliseen
parantumiseen.

”Seuraavana päivänä kokosin kirjani,
jätin hyvästit ystävilleni, ja matkustin
vanhempieni luokse Torontoon.
Löytyisiköhän näihin kysymyksiin
koskaan vastausta?

– Olen jälleen vakavasti sairaana.
Kipukohtaus oli yllättänyt illalla. Kiinalainen
taksinkuljettaja, joka oli tuonut
minut sairaalaan oli pelännyt, että
kuolen ennen kuin ennätämme perille.
Siinä tapauksessa henkeni olisi
voinut jäädä kummittelemaan hänen
autoonsa. Mies hiljensi vauhtia ja silmäili
minua koko ajan, valmiina tarpeen
tullessa siirtämään minut tienpenkalle
kuolemaan.

Seuraavana päivänä lääkäri sitten
selitti tilannetta. Sairaalaan tullessa
olin ollut pahasti shokissa. Verenpainetta
tuskin pystyttiin enää mittaamaan.
Pohjukaissuoli oli puhjennut,
mutta leikkausta ei kuitenkaan voitu
suorittaa.

Olin muutamia kuukausia aikaisemmin
sairastunut lavantautiin. Pian
sen jälkeen sain kuumereuman, ja sen
seurauksena sydäntulehduksen. Tuossa
vaiheessa sain uusia lääkkeitä, joista
johtuen pohjukaissuoli oli puhjennut.
Kyseistä lääkettä oli nyt systeemissäni
niin paljon, ettei leikkausta
voitu suorittaa.

Puhkeaman koteloituminen
haimaan oli pelastanut henkeni.
Oli jälleen aikaa ajatella. Monien
vaiheitten kautta oli Jumala johdatellut.
Kolme vuotta aikaisemmin olin
perheeni kanssa tullut Taiwanille lähetystyöhön.
Saisin sittenkin olla kutsumustehtävässäni.
Kielen opiskelu
oli sujunut hyvin; pystyin jo saarnaamaan
kiinan kielellä.

Monia nuoria
opiskelijoita oli tullut uskoon, olivat
jo käyneet myös kasteella. Olimme
päässeet käsiksi työhön. Ja nyt, hyvä
Jumala, miksi jälleen näin?
Kolme kuukautta jouduin olemaan
kiinalaisessa sairaalassa. Sen jälkeen
matka kuumeisena Japanin kautta
Tyynenmeren ylitse Torontoon, ja jälleen
sairaalaan.

Tulen aina muistamaan lokakuun
viimeisen päivän 1965. Makasin vuoteellani
Toronton Women’s College
sairaalassa. Lääkäri tuli selittämään tilannetta.
“Mr. Pyykkönen, on parasta,
että jätätte pois mielestänne lähetystyön
tropiikissa; teidän terveytenne
ei tule kestämään siellä.” Ystävällisen
lääkärin poistuttua olin taas yksin
ajatusteni kanssa.

.
Tämähän on syntymäpäiväni. Olen
kolmekymmentävuotias; mies parhaassa
iässä. Heikottaa kun nousen
vaakaan, joka kertoo, että painan 48
kiloa. Istun vuoteen reunalle ja itken.
“Hyvä Jumala, miksi tässä taas kävi
näin? Miksi et Jumala vastaa?” Seurakunta
uhrasi ja lähetti meidät lähetyskentälle.
Me olimme uhranneet itsemme
lähetyksen alttarille, ja nyt
kaikki oli romahtanut.

Miksi Jumala
ei vastannut näihin kysymyksiin?
Jumala vastasi, vaikka en sitä silloin
ymmärtänytkään. Tai oikeastaan
se oli vasta alkua vastaukselle. En
suinkaan silloin vielä tajunnut, mitä
kaikkea tuo vastaus tulevina vuosina
tulisi sisältämään. Silloin kaikki tuntui
vielä niin pimeältä.

Avasin Raamattuni. Katseeni pysähtyi
Psalmin 32:8 kohdalle. “Minä
opetan sinua ja osoitan sinulle tien,
jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon
sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.”
Silloin, yli kaksikymmentä vuotta
sitten Torontolaisessa sairaalassa sieluni
pimeyteen loistanut valon säde on
joskus tuntunut jo melkein sammuneen
(kirjoitettu 1990, toim.huom).

Sairaalat ovat tulleet tutuiksi. Viisi-,
kuusitoista kertaa potilaana; joskus
hyvinkin kriittisissä tilanteissa.
Joskus “uskon sanan” ihmistekoisella
perustuksella, uskottelun ja mahtailun
jälkeen, jälleen pimeydessä.
Joskus suurten ihmeparantamiskokousten
päätyttyä, tulkin tehtävästä
väsyneenä, viimeistenkin “parantuneiden”
noudettua kainalosauvansa,
epäilysten hiipiessä mieleen, sittenkin:
“Minä neuvon sinua ja osoitan
sinulle tien”.

Jumala on opettanut Sanansa
kautta. Hän on opettanut elämän kokemusten
kautta. Ehkä vähän olen
oppinut; paljon on varmasti jäänyt
oppimatta. Paljon olen saanut Jumalan
miehiltä, heidän saarnoistaan ja
kirjoistaan. Paljon on myös ollut sellaista,
joka on pysähdyttänyt: uskottelua;
katteettomia lupauksia; kaavamaista
‘tunnustamista’, yrityksiä pakottaa
Jumala toimimaan meidän hyväksemme
jonkun metodiikan kautta.

Hän on neuvonut silloin kun Hän
on vastannut rukouksiin; silloin kun
rukousvastaus on viipynyt, ja myös
silloin kun Hän on tehnyt selväksi,
että Hän joskus kirkastaa nimensä
parhaiten, kun ei vastaa rukouksiimme.
Kartan mielelläni sellaisia ihmisiä,
joilla on viimeinen sana ja vastaus
kaikkiin elämäämme koskeviin kysymyksiin.

He eivät tiedä edes sitä, etteivät
he voi tietää kaikkea; jos tietäisivät,
olisivat he verrattavissa Jumalaan.
On kysymyksiä, joihin emme
saa vastauksia täällä alhaalla. Silloinkin
me kiitämme Hänen armoaan ja
kunnioituksesta nöyrrymme Hänen
edessään. On kysymyksiä joihin Hän
tahtoo vastata, ja silloin ainoa toivomme
on, että Taivaallinen valonsäde saa
valaista ymmärryksemme.


Lainaus Matti Pyykkösen kirjasta:
“Me olemme Kristus, onko Jumala meidän
juoksupoikamme”. Harhaopeista varoittaminen
on viime vuosina jäänyt vain muutaminen
harvojen tehtäväksi. Pyykkönen
on yksi näistä varoittajista, joita on syytä
kuulla. Uskonnon uhrit ovat paljolti menestysteologian
uhreja.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä