Yhdysvallat pyrkii yksinomaan ajamaan omia etujaan maailmassa. Siinä missä diplomatiapolitiikan keinot eivät riitä tällaisten päämäärien saavuttamiseen, turvaudutaan väkivaltaan eli pakkoon. USAn toisen maailmasodan jälkeinen politiikka kertoo lukuisin esimerkein tästä. Ensin viholliskuva rakennettiin kommunismin ympärille ja luotiin dominoteoria, jolla oikeutettiin puuttuminen milloin minkäkin valtion sisäisiin asioihin. Nyt viholliskuvaksi on luotu kansainvälinen terrorismi ja strategiaksi sitä vastaan preventiivinen sodankäynti. USA jakaa omassa mielessään maailman valtiot vuohiin ja lampaisiin, hyviin ja pahoihin. Pelkästään tällä perusteella se sitten katsoo oikeudekseen puuttua viime kädessä sotilaallisin keinoin pahoiksi luokittelemiensa valtioiden sisäisiin asioihin. Tätä voisi pitää puhtaana vainoharhaisuutena, ellei ymmärtäisi, että taustalla ovat aina myös USAn taloudelliset edut.
USA on Rumsfeldin suulla nimennyt Ranskan ja Saksan vanhaksi Euroopaksi, joka ei ole enää maailmanmenon harjalla ja kiinni tässä päivässä. USAn määritelmän mukaan se ei sitä olekaan, koska tämän vanhan Euroopan politiikka perustuu monikantaiseen diplomatiaan. Euroopan vanhat maatkin pyrkivät pitämään huolta eduistaan, mutta luottamalla sodan asemasta neuvotteluihin, ne samalla vahvistavat kehitysmaita ja muita kolmansia maita. Vahvistus tulee sitä kautta, että sopimalla kaikkien edut tulevat jollakin tavoin huomioiduiksi. USA sitä vastoin yhä selvemmin siirtynyt sopimuspolitiikasta sotapolitiikkaan eli siirtomaavaltapolitiikkaan. Jostain syystä Euroopassa ei nähty kommunismia yhtä pelottavan uhkakuvana kuin USAssa. Kansainvälistä terrorismiä ei edes ole kovin yleisesti tunnustettu Euroopassa miksikään uhkakuvaksi eurooppalaisille. Sopimuspolitiikan idea on taloudellisessa mielessä vahvistaa kaikkia osapuolia. Kehitysmaiden vahvistuessa, luodaan uusia markkinoita ja uutta kysyntää sen sijaan, että kehitysmaa miehitetään ja riistetään sieltä luonnonvarat. Eurooppakin on tähtä aikanaan harrastanut. Euroopan unioni ja sen laajentaminen ovat osoitus eurooppalaisesta uskosta sopimuspolitiikkaan. Rauha Euroopassa halutaan turvata sen kautta, että yhteiset taloudelliset intressit ovat niin suuria, ettei niitä kannata enää uhrata sodille. USAssa sopimuspolitiikalle annetaan piut paut, kun toiset valtiot sen mielestä voi ihan hyvin alistaa USAn tahtoon.
Tämä perusero on hyvin nähtävissä Irakin tilanteen hoidossa. Vanha Eurooppa olisi ollut valmis pitkälle yrittämään sopimuspolitiikan keinoja. USA kiirehti sotaan, koska sopimuspolitiikalla olisi jouduttu ottamaan monipuolisesti huomioon erilaisia näkemyksiä. Se oli USAlle liian suuri riski sen taloudellistenkin etujen kannalta. On hyvä mieltää kuten nimimerkki "Moonman" on aiemmin sanonut, että USAn pyrkimykset Irakissa todennäköisesti toimivat myös meitä eurooppalaisia vastaan. USAn sotapolitiikka on suurempi riski eurooppalaisille kuin Saddam Hussein. USA sotapolitiikka muistuttaa kovasti Hitlerin Saksan sotapolitiikkaa.
USA on Rumsfeldin suulla nimennyt Ranskan ja Saksan vanhaksi Euroopaksi, joka ei ole enää maailmanmenon harjalla ja kiinni tässä päivässä. USAn määritelmän mukaan se ei sitä olekaan, koska tämän vanhan Euroopan politiikka perustuu monikantaiseen diplomatiaan. Euroopan vanhat maatkin pyrkivät pitämään huolta eduistaan, mutta luottamalla sodan asemasta neuvotteluihin, ne samalla vahvistavat kehitysmaita ja muita kolmansia maita. Vahvistus tulee sitä kautta, että sopimalla kaikkien edut tulevat jollakin tavoin huomioiduiksi. USA sitä vastoin yhä selvemmin siirtynyt sopimuspolitiikasta sotapolitiikkaan eli siirtomaavaltapolitiikkaan. Jostain syystä Euroopassa ei nähty kommunismia yhtä pelottavan uhkakuvana kuin USAssa. Kansainvälistä terrorismiä ei edes ole kovin yleisesti tunnustettu Euroopassa miksikään uhkakuvaksi eurooppalaisille. Sopimuspolitiikan idea on taloudellisessa mielessä vahvistaa kaikkia osapuolia. Kehitysmaiden vahvistuessa, luodaan uusia markkinoita ja uutta kysyntää sen sijaan, että kehitysmaa miehitetään ja riistetään sieltä luonnonvarat. Eurooppakin on tähtä aikanaan harrastanut. Euroopan unioni ja sen laajentaminen ovat osoitus eurooppalaisesta uskosta sopimuspolitiikkaan. Rauha Euroopassa halutaan turvata sen kautta, että yhteiset taloudelliset intressit ovat niin suuria, ettei niitä kannata enää uhrata sodille. USAssa sopimuspolitiikalle annetaan piut paut, kun toiset valtiot sen mielestä voi ihan hyvin alistaa USAn tahtoon.
Tämä perusero on hyvin nähtävissä Irakin tilanteen hoidossa. Vanha Eurooppa olisi ollut valmis pitkälle yrittämään sopimuspolitiikan keinoja. USA kiirehti sotaan, koska sopimuspolitiikalla olisi jouduttu ottamaan monipuolisesti huomioon erilaisia näkemyksiä. Se oli USAlle liian suuri riski sen taloudellistenkin etujen kannalta. On hyvä mieltää kuten nimimerkki "Moonman" on aiemmin sanonut, että USAn pyrkimykset Irakissa todennäköisesti toimivat myös meitä eurooppalaisia vastaan. USAn sotapolitiikka on suurempi riski eurooppalaisille kuin Saddam Hussein. USA sotapolitiikka muistuttaa kovasti Hitlerin Saksan sotapolitiikkaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.