sitä kun löytäisi sopivassa määrin. Olen aina ollut liian kiltti ihminen. Niin, jo avoliitossa olin se joka myöntyi ja jousti. Olin liian itsestäänselvyys.
Minun eteeni ei oikeastaan tarvinnut tehdä mitään eikä nähdä vaivaa, olin kuitenkin aina paikalla.
Jos olimme sopineet jonkin menon, mikä olisi ollut minulle tärkeä, hän saattoi sanoa, sori nyt ei päästä lähtemään. Hän oli sopinut jotain muuta, vaikka meidän meno oli jo aiemmin sovittu.
Minä tietysti suostuin, ei se mitään, joku toinen kerta sitten. Ja tätä jatkui.
Miksikö? Kun en osannut vaatia muuta, hän oli tottunut siihen, ei hänkään osannut muuttaa asiaa, koska en itse tehnyt tilanteelle mitään.
Luulin,olevani hyvä vaimo.
Mutta, eihän se noin mene..
Ei hän osannut antaa minulle arvoa, koska en itsekkään osannut arvostaa itseäni.
Eikä tämä tilanne ollut pelkästään avoliitossa vaan myös ystävien kanssa.
Minä olin se jonka kanssa saattoi perua treffit, autoin aina, vaikken niin välttämättä olisi jaksanutkaan. Olin se ns. "joomies" (vaikka olen nainen)
Kaikkein koomisinta tässä on se, että tiedän mikä on vialla, mutta en osaa korjata sitä.
Aina uudestaan ja uudestaan luiskahdan siihen samaan vanhaan itsestäänselvyyteen.
Joka on niin helppo ihminen, toisin sanoen tylsä.
Olen kyllä opetellut sanomaan EI, mutta ihmiset jotka minut tuntee, tietää että minut on helppo puhua ympäri.
Sitten ajattelen; no, jos tän kerran.
Mistä löytyisi se muulinpotku takamukseeni, mikä saisi minut enemmän arvostamaan itseäni ja antaisi hitusen ja vain hitusen itsekkyyttä?
Minun eteeni ei oikeastaan tarvinnut tehdä mitään eikä nähdä vaivaa, olin kuitenkin aina paikalla.
Jos olimme sopineet jonkin menon, mikä olisi ollut minulle tärkeä, hän saattoi sanoa, sori nyt ei päästä lähtemään. Hän oli sopinut jotain muuta, vaikka meidän meno oli jo aiemmin sovittu.
Minä tietysti suostuin, ei se mitään, joku toinen kerta sitten. Ja tätä jatkui.
Miksikö? Kun en osannut vaatia muuta, hän oli tottunut siihen, ei hänkään osannut muuttaa asiaa, koska en itse tehnyt tilanteelle mitään.
Luulin,olevani hyvä vaimo.
Mutta, eihän se noin mene..
Ei hän osannut antaa minulle arvoa, koska en itsekkään osannut arvostaa itseäni.
Eikä tämä tilanne ollut pelkästään avoliitossa vaan myös ystävien kanssa.
Minä olin se jonka kanssa saattoi perua treffit, autoin aina, vaikken niin välttämättä olisi jaksanutkaan. Olin se ns. "joomies" (vaikka olen nainen)
Kaikkein koomisinta tässä on se, että tiedän mikä on vialla, mutta en osaa korjata sitä.
Aina uudestaan ja uudestaan luiskahdan siihen samaan vanhaan itsestäänselvyyteen.
Joka on niin helppo ihminen, toisin sanoen tylsä.
Olen kyllä opetellut sanomaan EI, mutta ihmiset jotka minut tuntee, tietää että minut on helppo puhua ympäri.
Sitten ajattelen; no, jos tän kerran.
Mistä löytyisi se muulinpotku takamukseeni, mikä saisi minut enemmän arvostamaan itseäni ja antaisi hitusen ja vain hitusen itsekkyyttä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo mitä sinä kuvailet on itsekkyyttä... ja laiskuutta. Kaikkiin ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta ja sinä et näköjään viitsi vaivautua olemaan sitä. Et viitsi sanoa vastaan, et viitsi väitellä, et viitsi pistää itseäsi likoon. Säästät itseäsi moitteilta, väittelyiltä, keskusteluilta, sinuun ei saa kosketusta. Minkä takia? Haluatko yleensä mitään muuta kuin valittaa, miten kaltoin sinua hurskasta sielua aina kohdellaan? Riittääkö se, että saat kertoa muille, miten sinua kerta kerran jälkeen käytetään hyväksi?
Funtsihan vähän.