Kannattaa tutkia omia tuntemuksiaan, niin huomaa etteivät ne kaikki ole jumalallisia, kuten usein uskovien piireissä tulkitaan. Myös ateismin voivat kokea samaa hurmosta tai korkeamman voiman olemassa oloa. He vain tajuavat niiden olevan oman pään aiheuttamia.
Kun oikein pinnistää, voi huomata ns. korkeamman voiman olevan osa psyykettänsä. Psykologiaa lukemalla näille psyykealueille voi antaa nimetkin.
Kun oikein pinnistää, voi huomata ns. korkeamman voiman olevan osa psyykettänsä. Psykologiaa lukemalla näille psyykealueille voi antaa nimetkin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun jumalan käsittää aivan toisin: ihmisen ajatteleva mieli = jumalan ajatteleva mieli, ihmisen tunteet = jumalan tunteet (ja kristittyjen jumalallahan on inhimmillisiä tunteita kuten viha ja kostonhimo), niin voikin ihan hyvällä syyllä sanoa tunteiden olevan jumalallisia. Kun Jumala-nimisen hahmon purkaa osiin ja analysoi, oikeastaan silloin tutkii nimenomaan ihmistä. Tai no joo, sähän sanoitkin sen tossa :D Kuitenkin:
>> Myös ateismin voivat kokea samaa hurmosta tai korkeamman voiman olemassa oloa. > Kun oikein pinnistää, voi huomata ns. korkeamman voiman olevan osa psyykettänsä.
Missä menee minän ja ei-minän raja? Missä vaiheessa broilerin liha lakkaa olemasta broileria ja muuttuu osaksi sinua? Missä vaiheessa sisään hengittämäsi happimolekyyli ei olekaan hahmotonta, näkymätöntä kaasua, vaan osa sinua, itseäsi? Missä vaiheessa suolistosi maitohappobakteerikanta, jota ilman et tulisi toimeen, ei olisikaan sinua vaan ei-sinua?
Minun (tai sinun) ja maailman, elollisen ja epäelollisen välillä ei oikeasti olekaan mitään selkeää raja-aitaa, olemme osa maailmaa, osa suurempaa eko-kokonaisuutta, osa suurempaa systeemiä. Senhän toki saa psykologisoidakin aivojen ja sosiaalisen tsydeemin tuottamaksi ja nimeämäksi ilmiöksi. Myös voi vaan ihan ilman turhia tulkintoja todeta, että elämä sinälään on melko ihmeellistä, korkeaoktaavista, jumalallista, pyhää ja joskus myös silkkaa onneen laukeavaa hurmosta.