Lohikäärmelegendat aikalaishavaintoja dinosauruksista?
Hesarin artikkelit Conservapediasta (26.3. ja 17.4.) sekä kreationistisesta luonnontieteen museosta (15.4.) irvailivat sille etenkin Yhdysvalloissa laajalle levinneelle uskomukselle, että ihminen ja dinosaurukset olisivat eläneet samanaikaisesti. Juttujen olisi toivonut esittelevän myös näyttöä ja perusteluja tälle toisinajattelulle.
Legendat jättiliskoista tunnetaan joka mantereella. Kiinan jättiliskoja käsittelevät monet klassilliset bambukirjat. Etelä-Amerikan solmukirjoituksia ei osata kunnolla tulkita, mutta temppeleiden lohikäärmepäiden veistokset puhuvat omaa kieltänsä. Ainakin kiinalaiset, keltit, roomalaiset, persialaiset, parttilaiset, dakaelaiset, assyrialaiset ja skyyttalaiset pitivät lohikäärmeitä jopa standardisymboleina, etenkin aina yhtä hierarkisessa sotaväessä.
Euroopan lohikäärmetarinoita alettiin yleisesti epäillä vasta 1600-luvulla. Shakespeare esitti, että "lohikäärmeitä pelätään enemmän kuin nähdään." Vielä 1800-luvun kuuluisat eläintieteilijät kuten Lyell ja Agassiz pohtivat silti merikäärmeiden olleen paleontologian perusteella mahdollisesti ichtyosauruksen tai plesiosauruksen.
[Jospa lohikäärmesatujen taustalla ei ole savua ilman tulta? Sukupuuttojen luonnonhistoriassa pitää kahlata keskiajan sekä herkkä- että taikauskoisen mystiikan pitkän sumuverhon läpi. On silti muistettava, että renessanssi pystyi rakentamaan antiikin yksityiskohtien päälle. Ennen kuin pesuvesi viskataan pois, pitää vähemmänkin kaunis lapsi korjata talteen.]
Jättiliskoja kuvasivat paitsi antiikin satusedät Homeros, Plinius, Hesiod, Ovidius, Posidonius ja Ignatius, myös klassiset luonnonfilosofit tai historioitsijat kuten Aelianus, Aristoteles, Cicero, Filostratus, Herodotos, Josefus, Megasthenes, Propertius, Solinus tai Strabo.
Aristoteles, joka esimerkiksi selvitti valaan olevan nisäkäs, kuvaili erikseen lepakkoa ja toisaalta lentoliskon kaltaista eläintä. Historian isänä pidetty doorilainen Herodotos mainitsee erikseen, ettei tahtonut uskoa Arabian siivekkäisiin käärmeisiin, kunnes kävi paikan päällä toteamassa asian.
[Walesilaisen legendan mukaan kuningas Arthurin isä, Uther-niminen soturi, oli surmannut punaisen lohikäärmeen, ottaen ansiostaan nimen Pendragon ja lohikäärmeen kuvan symbolikseen. Nimekkään pojan ja Faeria Queenin myötä kuva siirtyi Walesin vaakunaan. Nenniuksen, Merlinin ja Geoffreyn saduissa lohikäärmeet ovat punaisia ja saksilaisissa saduissa valkoisia.]
[Rituaalikristillisessä kirkossa jättiliskon tappaminen oli varmin tapa tulla pyhimykseksi, kuten Loiren Florentin, Aixin Martan, Britannian Cadon, Maudetin ja Paulin, Cornwallin Keynen, Metzin Clementin, Rouenin Romain - sekä tietenkin Pyhän Yrjön tapauksissa.]
Muinaiskalevalaisessa kerronnassa lohikäärme on tursas tai ikiturso. Pohjoismaisia jättiliskoja kuvataan Volsunga-saagan fafnirissa ja Beowulfin grendelissä. Beowulf on vanhin muinaisenglanniksi kirjoitettu sankarieepos. Nimi "gryndel" esiintyy samoissa asiayhteyksissä laajalti Euroopassa, paikannimenäkin. On jännittävää, että myös Babylonian sinettirullissa on säilynyt kaaviopiirroksia grendelin kaltaisista jättiliskoista, joilla on vahvat takajalat mutta surkastuneet eturaajat.
Lentävistä käärmeistä kertoo myös Jesaja, mutta onko ajatus hylättävä vain siksi että siitä kerrotaan myös Raamatussa? On yleissivistystä tietää, että Raamatun pisin ja yksityiskohtaisin biologianesitelmä on Jobin kirjan kuvaus tulta syösseestä leviatan-liskosta ja valtavan suurikokoisesta behemotista.
Erityisen kiehtovaa on paleontologian löytö liskolinnusta, sillä atsteekkien Quetzalcoatl- ja mayojen Kukulcan -sulkakäärmeiden vastine Mooseksen lakien eläinkuvauksissa on tinshemet, joka luetellaan sekä lintujen että matelijoiden listoissa.
Pauli Ojala
Helsinki

Vastaukset 2
Vanhimmat
Yleensäkin kun ajatellaan eri uskontojen alkukotia - vaikka kirjoituksesi sitä ei ollutkaan suoranaisesti kuvaamaassa - niin pitää muistaa myös Gilgames ja suhteuttaa se muihin esim. mm. Raamattuun, jossa on samantyyppisiä kertomuksia. Mikä tavallaan ei tietenkään ideaasi kumoa, mutta ehkäpä uusia virikkeitä antaa tutkimustesi tiellä! Tiedä häntä, tässä vaiheessa vaan se viskipaukku pitää tuhota :)
Gilgamesin toimittaminen suomeksi muutama aikaa sitten oli tosiaan kulttuuriteko Jaakko Hämeen-Anttilalta ja Basam booksilta v. 2000.
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Dinosauruslegendat.htm
Noin 200 jKr. kirjoittanut Aelianus on tunnettu myös siitä syystä, että hän teoksissaan (Anim Nat) joka kreikankielellä kuuluu Peri zoon eli "Eläimistä", mainitsee nimeltä Gilgamesh-hahmon. Lohikäärmeistä tai suurista liskoista puhuessaan.
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Raamatun_arkeologinen_arvo.htm
Maailman vanhimmaksi eepokseksi tituleeratusta Gilgameksesta on edelleen noin 20 prosenttia kadoksissa, minkä lisäksi noin neljäsosa teoksen katkelmista on niin huonokuntoista, että ne ovat vain vaivoin luettavissa [5]. Gilgames-tutkimus on yhtä suurta palapelin tekemistä ja esimerkiksi eepoksen ensimmäisestä jakeesta on saatu varmuus vasta 1990-luvulla. Parhaiten säilyneestä XI taulusta tunnetaan kymmenkunta eri käsikirjoitusta, jotka ovat säilyneet enemmän tai vähemmän täydellisessä muodossa, ja koko teoksesta tunnetaan yhteensä 73 erillistä käsikirjoitusta. (Näistä noin puolet on peräisin Assurbanipalin kirjastosta.)
Esimerkiksi korttipakan herttakuninkaan Julius Caesarin kohdalla Gallian sodasta on olemassa useampia kopioita, mutta vain 10 niistä ovat ehjiä. Keisari Augustus taas määräsi kunnianhimoisesta edeltäjästään poiketen itse, ettei hänen näytelmiensä käsikirjoituksia saanut julkaista. Tätäkin valitettavampaa on kaikkien hänen proosallisimpien teostensa, kuten laajan omaelämäkerran sekä tieteellisten kirjoitustensa menetys.
Tuon aikakauden tuotteliain kirjailija Terentius Varro kirjoitti lähes kuusisataa teosta mitä erilaisimmista aiheista. Kaikesta tästä on jäljellä kaksi esitystä, toinen maanviljelystä ja toinen latinan kieliopista.
Roomalaisen historioitsija Liviuksen 142:sta kirjasta vain 35 on jäänyt henkiin. Vanhin käsikirjoitus on peräisin jo 400-luvulta, mutta kattaa vain osia kirjoista III-VI. Tacituksen Historian 14:stä kirjasta vain neljä ja puoli on säilynyt meidän ajallemme. Hänen 16:sta Aikakirjastaan (Annals) 10 on säilynyt kokonaan ja kaksi osittain. Aiskhylos lienee kirjoittanut suunnilleen yhdeksänkymmentä draamaa, Sofokles satakaksikymmentä ja Euripides yli kahdeksankymmentä. Näistä on jäljellä vastaavasti seitsemän, seitsemän ja kahdeksantoista, sekä joukko katkelmia.
Quintus Horatius Flaccucsen teoksista on jäljellä ainoastaan sen verran katkelmia, että tiedämme niiden olevan suurimmaksi osaksi käännöksiä arkaaisista Sapfon, Alkaioksen ja Alkmanin runoista. Titus Livius oli historioitsija, joka kirjoitti sataneljäkymmentäkaksi kirjaa käsittävän suurteoksen Rooman vaiheista kaupungin perustamisesta omaan aikaansa. Kaikista näistä ei ole jäljellä kuin enintään kolmasosa.