Miksei tuo Bush ole mennyt Kongoon viime viikolla viemään demokratiaa, kun siellä suoritti diktaattori etnisiä puhdistuksia joiss yli 1000 siviiliä tapettiin.
Sattuivat kuulumaan väärään etniseen ryhmään.
Sattuivat kuulumaan väärään etniseen ryhmään.
Vastaukset 16
Vanhimmat
...Kongo kuluu Ranskan "ystävyyspiiriin"? Ranska on vastuussa ainakin Ruandan katastrofista!
No mutta mites se USA sitten tuon Ranskan ystävän, Irakin kimppuun kävi?
Keksi jotakin muuta.JOtakin joka alkaa kirjaimella Ö-- ja loppuu kirjaimeen Y.
Kongolla sitä ei ole.
Eikös YK:ta enää mistään voi syyttää?
MEITÄKIN siis.
..että Ranska on irakin ystävä...ja syy on ÖLJYSSÄ kas kumma! Kongo taas on entinen alusmaa...
*******'
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/juttu.asp?id=20030316ER4
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/juttu.asp?id=20030316ER6&a=2
1. Irak kansallisti öljyvaransa vuonna 1972. Siihen asti Irakin öljyä olivat pumpanneet amerikkalaiset ja brittiläiset yritykset, mutta nyt etusija annettiin neuvostoliittolaisille ja ranskalaisille.
2. Ranskalaiset eivät ole koskaan epäröineet turvautua aseisiin silloin, kun siitä on ollut heille hyötyä. Ranska alisti siirtomaitaan raaoilla otteilla, joihin se turvautuu aika ajoin vieläkin toimiessaan "maailmansantarmina" ranskankielisessä Afrikassa. Yhden tällaisen operaation epäonnistuminen teki mahdolliseksi Ruandan kansanmurhan, jossa kuoli vuonna 1994 noin 800 000 ihmistä.
Rynningin mukaan Ranska uskoi voivansa kumartaa arabeille kääntämättä selkäänsä amerikkalaisille, mutta se on osoittautumassa täydelliseksi laskuvirheeksi. Jos sota alkaa, Ranska häviää koko potin.
3. "Tammikuuhun asti ranskalaiset pelasivat hyvin taitavasti, mutta sen jälkeen he ovat pahan kerran yliarvioineet omat korttinsa. Ilmeisesti Ranska toivoo, että maailman yleinen mielipide tarjoaisi sille jonkinlaisen korvauksen poliittisesta tappiosta, mutta en oikein jaksa uskoa siihen", Rynning arvioi.
Mitä Ranska tahtoo?
Suomea on ajettu Ranskan johtamaan Irakin sodan vastaiseen rintamaan. Mutta onko Ranska kiistassa rauhan vain Ranskan asialla?
Ranska vetoaa rauhan puolesta.
Ranska uhkaa käyttää vetoa.
Ranska kokoaa voimia sotaa vastaan.
Viime päivinä Suomeakin on tiukasti vaadittu liittymään Ranskan rinnalle Irakin sodan vastaiseen rintamaan. Mutta ajaako Ranska todella rauhaa vai omia etujaan?
Irak kansallisti öljyvaransa vuonna 1972. Siihen asti Irakin öljyä olivat pumpanneet amerikkalaiset ja brittiläiset yritykset, mutta nyt etusija annettiin neuvostoliittolaisille ja ranskalaisille.
Siitä lähtien Irak on ollut Ranskalle erittäin tärkeä kauppakumppani. Maahan on viety muun muassa autoja, aseita ja ydinteknologiaa. Viime vuosina ranskalaisten asema on parantunut entisestään, sillä Yhdysvaltain säätämä kauppaboikotti on estänyt amerikkalaisyritysten toiminnan maassa.
Ranskalais-belgialainen öljyjätti TotalFinaElf on viime vuosien aikana hankkinut oikeudet jopa neljännekseen Irakin öljykentistä. Maailman viidenneksi suurin öljy-yhtiö on muutenkin tunnettu häikäilemättömyydestään. Irakin lisäksi TotalFinaElf toimii esimerkiksi Iranissa, Myanmarissa ja Marokon Länsi-Saharassa.
Irakissa ovat viime aikoina ahkeroineet muutkin ulkomaiset öljy-yhtiöt. Kun amerikkalaisten sotaoperaatio alkoi viime syksynä hahmottua, Irak ryhtyi pikavauhtia jakamaan porausoikeuksia. TotalFinaElfin lisäksi niitä saivat venäläiset Lukoil, Zarubezneft ja Mashinoimport sekä Kiinan kansallinen öljy-yhtiö.
Sattumalta valinta suosi YK:n turvallisuusneuvoston pysyviä jäsenmaita, joille Saddamin hengissä säilymisestä tuli äkkiä miljardien dollarien arvoinen asia.
Jos Saddam syrjäytetään, hänen allekirjoittamansa öljysopimukset eivät ole edes paperinsa arvoisia. Sen jälkeen Irakin öljystä päättävät sodan voittajat sekä valtaan nousevat irakilaiset oppositiovoimat.
Johtavan oppositioryhmän INC:n johtaja Ahmed Chalabi on sanonut, että vallan vaihduttua "amerikkalaisilla on hyvä sauma Irakin öljyyn".
Kysymys on siis sittenkin öljystä?
Osittain, mutta sitä himoavat amerikkalaisten lisäksi myös ranskalaiset, venäläiset ja kiinalaiset. Yhdet ovat vain sijoittaneet panoksensa diktaattorin, toiset sodan puolelle.
Ranskalaiset eivät ole koskaan epäröineet turvautua aseisiin silloin, kun siitä on ollut heille hyötyä. Ranska alisti siirtomaitaan raaoilla otteilla, joihin se turvautuu aika ajoin vieläkin toimiessaan "maailmansantarmina" ranskankielisessä Afrikassa. Yhden tällaisen operaation epäonnistuminen teki mahdolliseksi Ruandan kansanmurhan, jossa kuoli vuonna 1994 noin 800 000 ihmistä.
Myös ydinkokeita tehdessään Ranska on vähät välittänyt maailman mielipiteestä. Häikäilemättömyyden huippu oli ydinkokeita vastustaneen Greenpeace-aktivistin murha Uudessa-Seelannissa 1986.
Turvallisuuspolitiikassa Ranska ei ole koskaan suostunut luopumaan vanhasta suurvalta-ajattelustaan. Jokaisesta Ranskan presidentistä saa vähän raaputtamalla esiin pienen napoleonin, jonka silmissä kiiluu suuruuden ajatus: grandeur.
Kylmän sodan aikana Ranska korosti itsenäisyyttään tasapainoilemalla Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välissä. Viime vuosina Ranska on yrittänyt luoda Euroopasta vastapainoa "hypervalta-USA:lle". Siksi se on halunnut rakentaa Natolle eurooppalaista pilaria ja EU:lle omaa armeijaa.
Persianlahden ja Bosnian sodat todistivat Ranskalle, että poliittinen valta maailmassa kasvaa yhä kiväärin piipusta.
Ranska on viime vuosina uudistanut radikaalisti sotilasajatteluaan. Neuvostopanssarien uhan poistuttua se on keskittynyt puolustamaan etujaan Välimeren alueella ja Afrikassa.
Yleinen asevelvollisuus on korvattu palkka-armeijalla ja ydinaseiden sijasta Ranska on pistänyt paljon rahaa nopeasti liikuteltaviin iskujoukkoihin. Uuden suuruuden symboli on ydinkäyttöinen lentotukialus Charles de Gaulle, joka on nyt siirtynyt itäiselle Välimerelle, lähemmäs Irakin kriisin polttopistettä.
Ranskalaiset haluaisivat tehdä Euroopasta maailman kolmannen supervallan Yhdysvaltojen ja Kiinan rinnalle. Se edellyttäisi kahta asiaa: Euroopalla pitäisi olla yksi tahto ja voimaa ajaa tuo tahto läpi.
Tahdon ranskalaiset ovat jo löytäneet omasta taskustaan, mutta voimasta on pulaa. Kunnianhimoiset hankkeet Euroopan puolustuksen vahvistamiseksi eivät nimittäin ole onnistuneet kovin hyvin, sillä Ranskalla oli suuria vaikeuksia sopeutua niin Saksan yhdistymiseen kuin Itä-Euroopan vapautumiseenkin.
Euroopan pienet valtiot uskovatkin mieluummin kohtalonsa Yhdysvaltojen huomaan kuin itsekkäänä, häilyväisenä ja heikkona pitämänsä Ranskan varaan.
Kun joukko Itä-Euroopan valtioita ilmoittautui Irakin kriisissä Yhdysvaltojen tukijoiksi, Ranska sai kauhean kiukkukohtauksen ja uhkasi pitää maat ulkona EU:sta. Reaktio osoittaa hyvin Ranskan asenteen: Eurooppa olen minä!
Vaikka ranskalaiset julistavat olevansa Euroopan asialla, muut eurooppalaiset ovat joutuneet huomaamaan, että kovin usein Eurooppa on pelkkä jalusta, jonka päällä seistessään Ranska näyttää isommalta, lähes suurvallalta.
Vielä viime syksynä Ranskan diplomatialla näytti olevan edessä un grand triumph. Ranska taivutteli Yhdysvallat YK:n tielle, mikä lisäsi Ranskan kansainvälistä painoarvoa ja korosti turvallisuusneuvoston merkitystä.
Turvallisuusneuvosto on Ranskalle kaikki kaikessa, sillä pysyvä paikka ja veto-oikeus ovat tärkein asia, joka muistuttaa Ranskaa sen entisestä suurvalta-asemasta.
Lisäksi Ranska lujitti asemaansa Euroopassa. Sisäpoliittisista syistä Saksa ei voi osallistua Irakin sotaan, mutta ulkopoliittisista syistä se ei halua suututtaa Yhdysvaltoja, joten saksalaiset ovat riemuissaan saatuaan Ranskan rauhan rintaman johtajaksi.
Ranskalla oli lopulliseen triumfiinsa kaksi eri tietä: jos sota olisi peruuntunut, Ranska olisi ollut sankari. Jos Saddam taas olisi osoittautunut tarpeeksi uppiniskaiseksi, Ranska olisi liittynyt Yhdysvaltojen rintamaan ja julistanut: me edes yritimme!
Nyt ollaan kuitenkin kolmannella tiellä.
Saddam on suostunut YK:n päätöksiin, mutta sota on sittenkin syttymässä. Turvallisuusneuvoston asema on romahtamassa, Ranskasta on tullut Yhdysvaltojen päävastustaja, arabit saavat nähdä Ranskan lupausten onttouden ja Irak kaikkine rikkauksineen on sulkeutumassa ranskalaisilta.
Ranskan tie, se jolle Suomeakin houkutellaan, on johtamassa Waterloohon.
Lähteinä on käytetty European Security-, Foreign Affairs- ja International Affairs -lehtiä sekä Maanpuolustuskorkeakoulun strategian opettajan, majuri Kaarle Lagerstamin haastattelua.
Kohta se alkaa
Valtava kivipalatsi kohoaa moottoritien rampin takaa. Tummaa savua nousee taivaalle, palatsi murenee palasiksi. Pirstoutuneiden patsaiden palaset lentelevät ympäriinsä ja tulimeri myrskyää raunioilla. Havahdun - palatsi seisookin ehjänä paikallaan.
Mielikuvitus on harhauttanut ajatukset muutamaksi sekunniksi. Pommitus ei ole vielä alkanut, mutta alitajunta muokkaa jo kuvaa Bagdadista keskellä hyökkäystä.
Tulevia kohteita tulee vastaan kaikkialla. Tuo ruma betoninen ministeriö varmasti. Entä vasemmalle jäävä puolueen nuorisojärjestötalo? Ilmavoimien esikunta saa ainakin osuman. Voi noita ihmisiä, jotka asuvat parinkymmenen metrin päässä al-Mutannan lentokentän betoniaidasta.
Jokainen sillan ylitys tuntuu epävarmalta kuin kävely kevätjäillä Helsingin edustalla. Keväällä Tigrisjoen yli taitaa päästä enää veneellä, jos sillat pommitetaan murusiksi.
Kuten vihreä riippusilta, jota pitkin pääsee Bagdadin eteläpuolelle. Nyrkin kokoiset pultit pitävät teräskimppuja lujasti otteessaan. Kaartuvissa teräsrakenteissa on jotakin romanttista, ne tuovat mieleen Eiffelin tornin. Bagdadilaiset rakastavat riippusiltaansa.
"Puhkesimme vaimoni kanssa itkuun, kun näimme sillan tuhoutuneena Persianlahden sodan jälkeen", nelikymppinen bagdadilaismies kertoo liikuttuneena. Samaa muistelee vanhempi bagdadilaisnainen toisaalla. "Oli se järkytys. Me vain itkimme."
Uudelleen rakennetun sillan mustalla asvaltilla näkyy kuluneita, mutta yhä värikkäitä kukkakuvioita. Kukat maalattiin ajotielle, kun silta vihittiin uudelleen viime vuosikymmenen puolivälissä. Seremonian suoritti presidentti Saddam Husseinin vävy, edesmennyt Hussein Kamel Hassan. Appiukko surmautti naapurimaahan paenneen ja sotilastietoja vuotaneen vävyn, kun tämä palasi takaisin kotimaahansa.
Bagdadilainen kadunmies naurahtaa kuivasti; vihkijä on kuollut, mutta eipä ole kohta siltaakaan.
Bagdadissa tuntuu siltä, että Yhdysvaltojen johtama hyökkäys on kuin kohtalon määräämä.
Bagdadilaiset eivät ainakaan voi siitä neuvotella. Irakilaisilta on ylipäätään riistetty oman elämänsä hallinta. Öljyllä rikastunut valtio romahti köyhimpien maiden joukkoon sotien ja kauppasaarron myötä. Diktaattori ei piittaa nääntyvästä kansastaan.
Maailman mahtavin valtio ei puolestaan tunnu kuuntelevan edes Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostoa.
Bagdadilainen voi vain käyttää viimeiset säästönsä varastoidakseen ruokaa ja juomaa pahimpien aikojen varalle. Hän puhuu nykyisestä hallinnosta jo menneessä aikamuodossa.
Vierailijakin alkaa pian nähdä Bagdadin aivan uudella tavalla. Aluksi kaupungin katuja katsoo kuin historian kuvakirjaa, sitten Saddam Husseinin kuvat alkavat pistää silmään kaikkialla. Valokuvamuseon ulkopuolella on kuva Saddamista polaroid-kamera kädessä.
Reilun viikon jälkeen vieras kuitenkin havahtuu yllättyneenä: presidentin mosaiikkikuvia, maalauksia, valokuvia, kaakeleihin poltettuja potretteja, kohokuvia, veistoksia ja silhuetteja ei enää huomaa. Alitajunta suodattaa Saddamit näkyvistä.
Presidentin henki on silti läsnä kaikkialla. Hän on mukhbarat, turvallisuuspalvelu, joka kuuntelee, raportoi ja rankaisee. Hän on ruoanjakaja. Hän on tiedostusvälineet, uskovaisten kaitsija, rakastava isä, tavallinen sotilas, generalissimus, hurmaaja, laki ja järjestys.
Narsistisen hallitsijan henkilöpalvonnassa on paljon sarkastista camp-huumoria.
Sodan odotus vie voimia, ja ajatukset alkavat pyöriä pientä kehää. Epävarma olo muuttuu fyysiseksi: palleaa puristaa ja vatsanpohjaa pistelee. Sotia kokeneet irakilaiset tietävät mitä odottaa, mutta ovat samalla kauhuissaan. Ne, jotka uhoavat pitävänsä hyökkäystä yhdentekevänä, valehtelevat.
Presidentin Baath-puolue vannoo pelottomuuden nimiin. Virallisesti Irakissa ei saa pelätä. On noustava poterosta ja tuhottava vihollinen rinta kaarella. Illasta toiseen Irakin päätelevisiokanava esittää paraatikuvia uhmakkaan musiikin tahdissa. Joukot marssivat jättimäisten kaartuvien miekkojen ali Bagdadissa Iranin ja Irakin sodan muistokentällä, joka on Bagdadin hallinnollisen keskustan laidalla.
Paikalla eliittijoukkoihin kuuluva barettipäinen tasavaltalaiskaartilainen seuraa ulkomaalaisen toimittajan liikkeitä muutaman metrin päässä. Taustalla näkyvästä palatsialueesta ei saa ottaa kuvia, eikä paraatialueen katsomosta.
Määräys on ehdoton, eikä sitä perustella. Ehkä joku voisi katsomon rakennetta tutkimalla suunnitella samanlaisen salamurhan, jolla Egyptin presidentiltä Anwar Sadatilta aikoinaan riistettiin henki kesken paraatin.
Muistomerkin valtavia miekkoja pitelevät maasta kohoavat teräksiset presidentin kädet. Niiden juurella on satoja sementtiin sikin sokin valettuja kypäriä muistuttamassa miljoonan ihmisen hengen vaatineen - turhan - sodan kaatuneista taistelijoista.
Kypärien virta jatkuu ajotielle saakka. Autot joutuvat ajamaan niiden päältä.
Kun jättää hyvästit bagdadilaiselle, mielessä käy aina sama ajatus: näenkö häntä enää.
Ranska on häviämässä uhkapelin
Kööpenhaminan yliopiston apulaisprofessori Sten Rynningin mukaan Ranskalla on paljon etuja vaalittavana niin Irakissa kuin muuallakin arabimaailmassa.
"Ranskalaiset pelaavat tätä peliä ihan yhtä taitavasti kuin amerikkalaiset, mutta erilaisilla aseilla."
Euroopan johtaviin Ranskan turvallisuuspolitiikan asiantuntijoihin kuuluva Rynning muistuttaa, ettei ranskalaisilla ole samanlaisia taloudellisia ja sotilaallisia resursseja kuin amerikkalaisilla. Siksi he yrittävät voittaa sydämet puolelleen myötäilemällä arabikansojen yleistä mielipidettä.
"Se onkin todella onnistunut päätellen siitä sankarin vastaanotosta, jonka presidentti Jaqcues Chirac sai Algeriassa."
Rynningin mukaan Ranska kutsuu mielellään itseään sillaksi länsimaiden ja muslimimaailman välillä, sillä Ranskassa asuu muslimeja ja monissa muslimimaissa ranskalaisia.
"Chirac kuvailee itseään mielellään itämaisen taiteen ja kulttuurin harrastajaksi, mutta ei pidä unohtaa, että ranskalaiset hallitsevat realpolitikin siinä missä kuka tahansa."
Rynningin mukaan Ranska yritti pitkään pelata Irakin pokeria kahdella kädellä: se vastusti sotaa, mutta ei sulkenut pois mahdollisuutta osallistua hyökkäykseen.
Tammikuussa Ranska kuitenkin siirtyi keskitien kulkijasta selvästi Yhdysvaltojen vastustajaksi. Rynningille näin selvä puolen valinta oli yllätys.
"Diplomatiassa kaikki on tietysti mahdollista, mutta enää on vaikea nähdä, että Ranska voisi osallistua hyökkäykseen."
Rynningin mukaan Ranska uskoi voivansa kumartaa arabeille kääntämättä selkäänsä amerikkalaisille, mutta se on osoittautumassa täydelliseksi laskuvirheeksi. Jos sota alkaa, Ranska häviää koko potin.
"Tammikuuhun asti ranskalaiset pelasivat hyvin taitavasti, mutta sen jälkeen he ovat pahan kerran yliarvioineet omat korttinsa. Ilmeisesti Ranska toivoo, että maailman yleinen mielipide tarjoaisi sille jonkinlaisen korvauksen poliittisesta tappiosta, mutta en oikein jaksa uskoa siihen", Rynning arvioi.
Kun suuret norsut painivat, mitä Suomen kaltaisen pienen maan kannattaisi Rynningin mielestä tehdä?
"Tanska on niin tiukasti sidoksissa transatlanttiseen liittoon, ettei se voinut mitenkään mennä Ranskan puolelle, mutta puolueettomana maana Suomella on suurempi mahdollisuus valita itse puolensa. Suomen kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka Ranska näyttääkin juuri nyt edustavan rauhaa, pöydän alla on käynnissä kova poliittinen peli. Allekirjoittamalla Ranskan sekin, maa allekirjoittaa muutakin: Ranskan johtaman sotilaallisesti vahvan Euroopan."
Eikö voisi rakentaa kolmatta tietä?
Kun nuo Ranskan ja USA:n tiet ovat vaikuttavat vaarallisen lieroilta ja sotaisilta.
Eikö voisi rakentaa kolmatta tietä?
Kun nuo Ranskan ja USA:n tiet ovat vaikuttavat vaarallisen lieroilta ja sotaisilta.
Eikö voisi rakentaa kolmatta tietä?
Kun nuo Ranskan ja USA:n tiet ovat vaikuttavat vaarallisen lieroilta ja sotaisilta.
Eikö voisi rakentaa kolmatta tietä?
Kun nuo Ranskan ja USA:n tiet ovat vaikuttavat vaarallisen lieroilta ja sotaisilta.
Sinulla on todellakin sana hallussasi.
Sitäpaitsi sinulla on enemmän tietoa kuin palsta ansaitsee.
Kiitos vaan tyhjentävistä kommenteistasi.
Voisiko olla kolmennen tien rakentamisen mahdollisuutta, kun nuo Ranskan ja USA:n rakentamat väylät vaikuttavat kovin lieroilta ja sotaisilta.
Oliskohan mahdollista rakentaa kolmas tie kun nuo Ranskan ja USA:n rakentamat tiet vaikuttavat niin lieroilta ja sotaisilta?
...kiltit ihmiset eivät koskaan pääse valtaan ja mikäli pääsevät vaalien kautta niin eipä kestä kauan ennen kuin joku liero on taustalla ottamassa vallan; "ei demokratiassa" liero tekee vallankumouksen...
Ihminen on semmoinen; ennen, nyt ja aina...
Ja mistä noita lieroja aina riittääkin, onko kasvatuksessa vika vai geeneissä?
Samaahan voidaan nähdä yksityiselämässäkin, jos vain seuraa työpaikka- tai pienen kylän valtataisteluprosesseja.
Miten ihmeessä saisi viisaat valtaan ja nuo lierot joilla vain on älyä lieroiluun taka-alalle?
Niin, Suomi ja Ruotsikin istuvat siellä kokouksissa ja nuolevat isompien perseitä siinä toivossa että isokenkästen pöydiltä tipahtaisi muru silloin tällöin heidänkin kohdalleen.
ymmärrettynä saatavilla hyvää tietoa;
http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=110&conference=666&posting=22000000000268399
Kaikki ei ole niin yksinkertaista miltä se näyttää.
isoiset pitävät kiinni omistuksistaan, esimerkkinä;
http://yliopistolehti.helsinki.fi/2002_04/kulttuuri.html#Kehitysmaat velkapakkopaidassa
Aiheesta myös;
http://gamma.nic.fi/~otammile/Chossudovsky.htm