OI! Voiko tuo olla totta?
En uskoisi näkemääni - elleivät ne minun silmäni olisi...
En uskoisi kuulemaani - joll'eivät ne minun korvani olisi...
Kuin myrskyn silmään joutuneena tähän hämmästykseen, noloon totuuteen hukkuneena pyörteeseen - jonka itse sanoin ja kuulin.
MINÄ RAKASTAN SINUA - MINÄ RAKASTAN SINUA!
Mitään kuitenkaan vastauksena saaneena polvillein' putosin - lammikon rauhaisan rikkoneena.
Miksi kaiken totuuden tuoksinnassa turhaan rakkautta anelen - polvillain rukoillen?
ANELEN - RUKOILEN!?!
Sitä minun pitäisi jakaa - ei anella tai rukoilla.
Toteamukseen omaan vastauksen antaa taisin - olisin, jos voisin.
Haikeana itseäin' korjailen - vanhoja muistoja siivoillen.
ALAS! Hourailenko harhaillen kaiken vääryyden keskellä, itsellein todeten - ettei oikeaa ole ja ei väärääkään mistään löydy.
MUISTOT - YHTEISET HETKET!
Ei niitä pois taakasta siivota saa, ainoa rikkaus, jonka pitää voin - eikä pois niitä kukaan viedäkään voi.
Hetkiä niitä kunnioitan, vailla vertaa elävänä kaikkea pidän.
Niistä millekään en kuoppaa kaiva - kuolisin itsekin, jos kaiken hautaisin.
Kaiken tuon nähneenä, kuulleena - mutaisesta lammikosta pois kaivautuneena huutaen....
TÄMÄ VASTA ELÄMÄÄ ON! KAIKEN ANTANEENA MITÄÄN MINULLE JÄÄ EI - jää ei...
Taasen tuo ruutu ensimmäinen tuttavallinen, minut vangitsee - kunnes pois pääsen.
Pääsenkö sittenkään, milloinkaan?
Loihtiiko mieleni pieni vain harhoja - valehdellen vain omalle itselleen.
Tämä on vain shakkia - mustaa ja valkoista.
Minä olen sotilas, jonka hevonen syö.
Minä olen hevonen, jonka torni maahan lyö.
Minä olen torni, jonka lähettiläs juonien hajottaa.
Minä olen lähettiläs, jonka kuningas tuomitsee.
Minä olen kuningas, jonka kuningatar pettää.
Olen eksynyt.
En uskoisi näkemääni - elleivät ne minun silmäni olisi...
En uskoisi kuulemaani - joll'eivät ne minun korvani olisi...
Kuin myrskyn silmään joutuneena tähän hämmästykseen, noloon totuuteen hukkuneena pyörteeseen - jonka itse sanoin ja kuulin.
MINÄ RAKASTAN SINUA - MINÄ RAKASTAN SINUA!
Mitään kuitenkaan vastauksena saaneena polvillein' putosin - lammikon rauhaisan rikkoneena.
Miksi kaiken totuuden tuoksinnassa turhaan rakkautta anelen - polvillain rukoillen?
ANELEN - RUKOILEN!?!
Sitä minun pitäisi jakaa - ei anella tai rukoilla.
Toteamukseen omaan vastauksen antaa taisin - olisin, jos voisin.
Haikeana itseäin' korjailen - vanhoja muistoja siivoillen.
ALAS! Hourailenko harhaillen kaiken vääryyden keskellä, itsellein todeten - ettei oikeaa ole ja ei väärääkään mistään löydy.
MUISTOT - YHTEISET HETKET!
Ei niitä pois taakasta siivota saa, ainoa rikkaus, jonka pitää voin - eikä pois niitä kukaan viedäkään voi.
Hetkiä niitä kunnioitan, vailla vertaa elävänä kaikkea pidän.
Niistä millekään en kuoppaa kaiva - kuolisin itsekin, jos kaiken hautaisin.
Kaiken tuon nähneenä, kuulleena - mutaisesta lammikosta pois kaivautuneena huutaen....
TÄMÄ VASTA ELÄMÄÄ ON! KAIKEN ANTANEENA MITÄÄN MINULLE JÄÄ EI - jää ei...
Taasen tuo ruutu ensimmäinen tuttavallinen, minut vangitsee - kunnes pois pääsen.
Pääsenkö sittenkään, milloinkaan?
Loihtiiko mieleni pieni vain harhoja - valehdellen vain omalle itselleen.
Tämä on vain shakkia - mustaa ja valkoista.
Minä olen sotilas, jonka hevonen syö.
Minä olen hevonen, jonka torni maahan lyö.
Minä olen torni, jonka lähettiläs juonien hajottaa.
Minä olen lähettiläs, jonka kuningas tuomitsee.
Minä olen kuningas, jonka kuningatar pettää.
Olen eksynyt.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.