Olen taas miettinyt viimeaikoina seuraavaa asiaa:
Nähdäkseni ihmisellä itselläänkin pitäisi olla joku vastuu asioistaan, mutta joskus tuntuu, että jotkut uskovat eivät näe tätä oikein kovinkaan selvästi.
Odotetaan, että Jumala järjestää koko elämän, parkkipaikoista lähtien, eikä itse nähdä mielellään vaivaa minkään eteen.
Sama sen kanssa, että itseään ei tarvitsis mitenkään "kasvattaa", oli ihan millainen hirviötapaus hyvänsä.
Niin, Jumalahan hyväksyy meidät kuitenkin sellaisena kuin olemme ja kaiken saa lopulta anteeksi.
Mutta missä menee sen oman vastuun raja?
Ymmärrän kyllä, jos ihminen on jotenkin sairas tms., eikä yksinkertaisesti kykene esim. kohtelemaan muita inhimillisesti, mutta joskus vaikuttaa myös siltä kuin kyse olisi vain jonkinlaisesta vastuun pakoilusta ja itsekeskeisyydestä.
Ei kyetä/haluta myöntää omia vikoja ja virheitä, oppia mistään mitään jne.
Nähdäkseni ihmisellä itselläänkin pitäisi olla joku vastuu asioistaan, mutta joskus tuntuu, että jotkut uskovat eivät näe tätä oikein kovinkaan selvästi.
Odotetaan, että Jumala järjestää koko elämän, parkkipaikoista lähtien, eikä itse nähdä mielellään vaivaa minkään eteen.
Sama sen kanssa, että itseään ei tarvitsis mitenkään "kasvattaa", oli ihan millainen hirviötapaus hyvänsä.
Niin, Jumalahan hyväksyy meidät kuitenkin sellaisena kuin olemme ja kaiken saa lopulta anteeksi.
Mutta missä menee sen oman vastuun raja?
Ymmärrän kyllä, jos ihminen on jotenkin sairas tms., eikä yksinkertaisesti kykene esim. kohtelemaan muita inhimillisesti, mutta joskus vaikuttaa myös siltä kuin kyse olisi vain jonkinlaisesta vastuun pakoilusta ja itsekeskeisyydestä.
Ei kyetä/haluta myöntää omia vikoja ja virheitä, oppia mistään mitään jne.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jos on uskova, joka ottaa uskon tosissaan, eikö siihe juuri kuulu se, että koko ajan oppii uutta. Jumala antoi meille järjen ja kaikenlaisia taitoja, varmaankin siksi, että käytettäsi niitä niin hyvin kuin mahdollista. Ei ole tarkoitus olettaa, että Jumala tekisi esim. arjen asioita puolestamme!