Tämän päivinen nettiroikkuminen on herättänyt joitakin ajatuksia.
Jollekin pelastusvarmuus on tietoisuus tai muisto hetkestä, jolloin uskomisen ratkaisu tapahtui. Joku taas ei sitä hetkeä muista. Pelastusvarmuutta eivät kaikki siis voi perustaa siihen.
Toiselle varmuus oikesta uskosta on siinä, että sisimmässä on halu tehdä Jumalan tahto. Joskus omat haluamiset ovat kuitenkin pahasti hakusalla. Lieneekö muillakin kuin allekirjoittaneella?
Joku puhuu hedelmistä oikean uskon merkkinä. Mutta entäpä silloin, kun ainut hedelmä on suru siitä, että oikea, hyvä hedelmä viipyy?
Voisiko asian ymmärtää niin, että usko on henkilökohtaisesti omaksuttava ja koettava Jumalan lahja, jossa Jeesus on kaikki kaikessa? Siis jotenkin niin, että avuton turvaa siinä suurempaan, ja keskeneräinen saa luottaa johonkin, joka on valmis ja täydellinen? Olisiko niin, että pelastusvarmuus onkin siinä, mitä Jeesus on, eikä siinä, mitä minä tunnen ja koen? Näin saisin levätä siinä, että uskon nimen omaan Jeesukseen, enkä itseeni, kokemuksiini tai tuntemuksiini?
Kanssanne kysyen
Lutherus
Jollekin pelastusvarmuus on tietoisuus tai muisto hetkestä, jolloin uskomisen ratkaisu tapahtui. Joku taas ei sitä hetkeä muista. Pelastusvarmuutta eivät kaikki siis voi perustaa siihen.
Toiselle varmuus oikesta uskosta on siinä, että sisimmässä on halu tehdä Jumalan tahto. Joskus omat haluamiset ovat kuitenkin pahasti hakusalla. Lieneekö muillakin kuin allekirjoittaneella?
Joku puhuu hedelmistä oikean uskon merkkinä. Mutta entäpä silloin, kun ainut hedelmä on suru siitä, että oikea, hyvä hedelmä viipyy?
Voisiko asian ymmärtää niin, että usko on henkilökohtaisesti omaksuttava ja koettava Jumalan lahja, jossa Jeesus on kaikki kaikessa? Siis jotenkin niin, että avuton turvaa siinä suurempaan, ja keskeneräinen saa luottaa johonkin, joka on valmis ja täydellinen? Olisiko niin, että pelastusvarmuus onkin siinä, mitä Jeesus on, eikä siinä, mitä minä tunnen ja koen? Näin saisin levätä siinä, että uskon nimen omaan Jeesukseen, enkä itseeni, kokemuksiini tai tuntemuksiini?
Kanssanne kysyen
Lutherus
Vastaukset 14
Vanhimmat
TOISEN uskoa. Oma usko kun on varmalla pohjalla.
Ystävä hyvä!
Ettet vain kommentillasi arvioisi itse hellareiden uskoa?
Lutherus
Tarkoitan siis uskon aitoutta, oikeellisuutta. Sitä kai tuossa tarkoitit?
Itselläni ei uskoa henkimaailman asioihin katsos ole. Eri asia on, jos pidän uskovaisia lievästi omituisina.
Käsitykseni helluntailaisista perustuu heidän tuntemiseensa sekä tämän palstan lukemiseen. Varsin yleinen käsitys helluntailaisten piirissä on, että heidän uskonsa on ainoa oikea. Tuosta ajatuksesta oma käsitykseni pitkälti muotoutuu.
Sinusta en tiedä oletko lintu vai kala.
> Varsin yleinen käsitys helluntailaisten piirissä on, että heidän uskonsa on ainoa oikea. <
Tää on varmaan rehellinen mielipiteesi, mikä sulle on muodostunut. Mutta helluntailaisia tuntevana väitän ettei asia ole näin.
Riippuu tietysti mitä heidän uskolla tarkoitetaan...
- -
Usko Jeesukseen on se mikä ratkaisee. Se on tärkeintä, riippuvaisuus Jumalan teosta ja teoista, siis syntiemme tähden kuolleen ja ylösnousseen Jeesuksen sovitustyöstä sekä siitä mitä Pyhä Henki nyt tekee. Usko Jeesukseen Kristukseen inkarnoituneena Vapahtajana on oikeaa uskoa, itsensä uskomista Hänen varaansa ja kaikilla joilla tämä usko on, on oikea usko.
Helluntailaisilla ei ole mitään poikkeavaa, muista kristityistä erillistä uskoa, helluntaiuskoa. Kuten luterilaisilla ei ole luther-uskoa tai babtisteilla babtistiuskoa.
Jos sellaista on, sitten on ulkonaiset kysymykset tehty sisällöksi ja oikea sisältö puuttuu. Sellainen usko - helluntaiusko tai luther-usko - on tietysti väärää.
Kuulukoon ihminen sitte mihin tai vaikka kaikkiin kirkkokuntiin hän on kadotettu jos oikea usko eli Jeesuksen sovitustyön kautta tapahtunut uudestisyntyminen (yhteys Jumalaan) puuttuu. Tällaisia nimellisesti kristittyjä joille uskonasiat on älyllinen tai tunteellinen harrastus ilman hengenyhteyttä Jumalaan on varmasti joka seurakunnassa. Siksi seurakunnissa täytyy pitää yllä opetusta oikeasta uskosta.
Käännynnäisiä (uskonasioita harrastavia uudestisyntymättömiä) syntyy helposti siellä missä painopiste Jeesuksen sijasta on jossain muualla. Siksi aloitus oli hyvä ja varsin tarpeellinen. :-)
- -
Jos sitten ei puhuta pelastavasta uskosta sinänsä vaan uskovan ihmisen tavasta elää uskoaan todeksi ja ilmaista sitä käytännössä, mukaan tulee seurakunnallinen terminologia ja tapakulttuuri!
Voi olla että jotkut helluntailaiset on taipuvaisia ajattelemaan että juuri helluntailainen tapa on se oikea. Mutta ei heidän silti kuulu ajatella että luterilainen uskova ei ole uskossa koska ajattelee ja toimii eri tavalla kuin he. Eikä luterilaisen uskovan kuulu ajatella että helluntailainen ei ole uskossa koska ajattelee ja toimii eri tavalla. Kyllä kumpikin on uskossa, jos on henkilökohtainen usko ja suhde Jeesukseen Kristukseen, niin että on osallinen Pyhän Hengen työstä.
Muistaakseni se oli helluntaisaarnaaja Vilho Hartonen kun 1930-luvulla ilmestyneessä kirjassa kirjoitti tällä tapaa: kyllä sinä minun rakas luterilainen veljeni olet veljeni joka tapauksessa, vaikka en sinua sellaiseksi tunnustaisikaan - ja: kyllä minäkin, itsessäni kurja mutta armahdettu syntinen, olen sinun veljesi Herrassa, vaikka sinä et minua sellaiseksi tunnustaisikaan. Se kun perustuu Jeesuksen sovitustyöhön ja Hänen verensä armoon, ei omiin ansioihin ja uskomuksiin.
- -
Raamattu puhuu myös teoista ja kehottaa "keräämään aarteita taivaaseen" jopa niin, että usko ilman tekoja on kuollut.
Usko joka ei millään tapaa ilmene muuttuneena elämänä ja tekoina, ei voi olla oikeaa uskoa eli yhteyttä Kristukseen. Silti meidän ei tule lähteä kovin kärkevästi arvostelemaan toisten uskoa sen mukaan mikä silmään näkyy, sillä Jumala tuntee sydämet ja ihmiset on kasvun tiellä eri vaiheissa.
Ja kyllä Raamattu puhuu hengellisistä kokemuksista ja henkilahjoista monellakin tapaa, yliluonnollisen Jumalan ilmenemisestä kansansa keskellä ja Hengen hedelmästä ym.
Mutta nämäkään ei ole keskusasia, ydin. Ne eivät ole varsinainen sisältö vaan ovat uskon seurausta.
Joissain piireissä on totuttu painottamaan kokemuksia liiankin kanssa ja joissain piireissä suorastaan pelätään kaikkea kokemuksellista Jumalan tuntemista. Kumpikin ääriasenne on väärä, mutta kummankin ääriasenteen edustajilla on silti sisimmässään oikea, pelastava usko, jos ovat Jeesuksen vastaan ottaneet.
Kuten aloittaja sanoi, pelastusvarmuus perustuu nimenomaan Jeesuksen työhön eikä mihinkään muuhun. Niin on kaikkien uskovien kanssa, olkoon seurakunnallinen tapakulttuuri ja painotukset sitten mitä tahansa.
Lintu vai kala...
Heh. Halaus sulle. Ihmisinä olemme hanakoita kategorioimaan toisiamme...
Ihminen joko on uskossa tai ei ole. Sen jälkeen toisarvoista on... onko lintu vai kala... mitä vaan. Kyllä Jumala omiaan kasvattaa kun Hänen edessä nöyrrymme.
Uskovaiset on maailman mielestä aina vähintäänkin lievästi omituisia. Niin kuuluukin olla. Jotain on pielessä jos Jumalan kansa ei herätä närkästystä ja ärsyyntymistä ympäristössään. Jeesus itse sanoi että maailma vihaa uskovia niin kuin se on vihannut häntä alusta asti ja tarkoitti sitä osaa ihmiskunnasta, joka ei tunne eikä ilmeisesti haluakaan tuntea Jumalaa.
Tässäkin kohtaa täytyy muistaa, ettei kaikki närkästys ja ärsyyntyminen johdu evankeliumista sinänsä vaan joskus myös uskovan omasta tahdittomuudesta ja tökeröstä käytöksestä.
Anteeksi. Ymmärsin ensimmäisen viestisi ehkä väärin. Mieleeni tuli, että asioiden yleistäminen ja ihmisten niputtaminen vääristää aina todellisuutta. Sen mukaan suomalaiset ovat kaikki juoppoja ja ruotsalaiset --moja. Samaa rataa jatkaen - yleistäen - helluntailaisia voidaan pitää kaikkia omituisina ja luterilaisia värittöminä.
Siinä mielessä on mielestäni tarkoituksetonta sanoa, että "luterilaiset ovat sitä" tai "helluntailaiset ovat kaikki...".
Entä minä: Olenko lintu vai kala...? Toisella on siivet ja molemmilla pyrstö pyllyssä. Minulla ei kumpiakaan;) Ehkäpä se vaikeuttaa allekirjoittaneen niputtamista...
Lutherus
siis kaikkien riippumatta kulttuurista, niputtaminen Jumalan Lapsiksi vääriämielistä?
Eiköhän kaikkinainen niputtaminen ole toisen aliarvioimista ja sen vuoksi väärin?
Arvelen.
Lutherus
Emme me nyt niin kirjavaa sakkia ole etteikö meillä yhteisiä piirteitä olisi!
haluatko tietää mikä on ihmisen ymmärryksen salaisuus?
-NIPUTTAMINEN!!!
Ihminen niputtaa kaikkea näkemäänsä kuulemaansa ja kokemaansa vanhoihin kokemuksiinsa. Sillä lailla ihminen alkaa pikku hiljaa ymmärtää asioiden päälle.
Jeesuskin niputti Jumalan erilaisten vertausten avulla ihmisille ymmärrettävään asuun. Jumalahan ei Todellakaan ole niin yksitoikkoinen nippu kuin mitä Jeesuksen vertauksista ilmenee, mutta minkäs teet, kuutiota täytyy vähän vuoleskella, jotta se mahtuu ympyräreiästä sisään...
"Käsitykseni helluntailaisista perustuu heidän tuntemiseensa sekä tämän palstan lukemiseen."
En antaisi käsitykseni muodostamisessa helluntailaisista paljoakaan painoarvoa tämän palstan antamalle kuvalle ;-) Tuntuu täällä olevan vouhotus lievästi sanoen yliedustettuna.
Millaisia olisitte lahkon luonteeltanne, jos nimi ei olisikaan 'helluntailaisuus' vaan esimerkiksi 'kokottalaisuus' tai 'pitettiläisyys'
Helluntailaisuushan on sanana hyvin pehmeä: paljon soinnullisia konsonantteja, vaikuttaako se helluntailaisten käsitykseen omasta lahkoidentiteetistään?
Onhan esimerkiksi erilaisissa muissakin järjestöissä nimellä iso merkitys, esimerkiksi partiolippukunnissa.
Muuttuvatko helluntailaiset mieleltään nimensä mukaisiksi, vai muuttavatko helluntailaiset käsitteen itsensä mukaiseksi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. ?
"Mutta entäpä silloin, kun ainut hedelmä on suru siitä, että oikea, hyvä hedelmä viipyy?"
Silloin on vain ruvettava körttiläiseksi. Etpähän ainakaan ole "suruton". Itseäni on viime aikoina alkanut herännäisyys viehättää helluntailaisuuden kustannuksella. Minulla ei tosin ole mitään käsitystä siitä, missä määrin nykyajan herännäisyys on muuttunut Ukko-Paavon ajoista, sillä käsitykseni herätysliikkeestä perustuu "vanhoihin lähteisiin"...
pelastusvarmuuden täytyy olla Jeesuksessa, ei se nyt ainakaan omassa "ratkaisussa" tai kokemuksissa voi olla. Ikävä kyllä juuri helluntailaisilla on taipumus olla tietävinään kuka on uskossa ja kuka ei, ihan vieraistakin ihmisistä. Surullista ja valheellista.
loppuosassa on määritelty, (lainaan textiäsi), juuri se olennaisin, joka kuvaa uskonelämämme varmuutta meissä:
Usko on henk.koht. omaksuttava ja koettava Jumalan lahja, jossa Jeesus on kaikki kaikessa. Avuton turvaa siinä suurempaan ja keskeneräinen saa luottaa johonkin, joka on valmis ja täydellinen.
Pelastusvarmuus on nimenomaan siinä, mitä Jeesus on, eikä siinä, mitä itse tunnen ja koen. Ja näin saan levätä Kristuksessa Jeesuksessa ja hänen armossaan..
Edellisessä kommentissani olleeseen lainaukseen tunnetun helluntaisaarnaajan 1930-luvulla ilmestyneestä kirjasta. Kyseessä ei siis Vilho Hartosen vaan Lauri Hokkasen kirja. "Nyt on herättävä", Ristin Voitto 1937.
Kirjasta katkelma täällä - kirjoitukseni ajalta kun käytin nimimerkkiä hairface
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000259&posting=22000000011990815#22000000011990815
Täsmennyksenä vielä. En väheksy oppikysymyksiä. Kristillinen oppi on erittäin tärkeä...
Myös tapakulttuuri on tärkeää. Tarkoitan terminologiaa ja käyttäytymismalleja, kuinka uskonelämää on totuttu käytännön tasolla ilmentämään...
Mutta, tärkeätkään asiat eivät ole tärkein.
"Tärkeitä on vähän tahi yksi ainoa".
Kaiken ydinsisältö ja keskus Jeesus, ja pelastus yksin Hänessä, on tärkein. Tältä pohjalta voimme hyväksyä ja rakastaa toisiamme veljinä ja siskoina, saman perheen eli Kristusruumiin jäseninä, vaikka emme opillisesti voisi yhtyä toistemme kaikkiin näkemyksiin.
Oppiasioista ei tarvitse tinkiä mutta silti voi harrastaa yhteyttä sydänten tasolla niin kuin kuuluukin.
Kunhan opin ydin on terve...
Usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja niin ollen Jeesuksen täyteen jumaluuteen, että Hän neitsyestä ihmiseksi syntyneenä oli täysin synnitön ja eli synnittömän ihmisen elämän, kuten Raamattu sanoo. Meni ristille syntisten ihmisten puolesta, kuoli syyllisyytemme tähden, voitti kuoleman vallan ja ylösnousemuksensa jälkeen palasi taivaaseen synnin, kuoleman ja Perkeleen voittaneena, että myös meillä Hänessä olisi voitto, iankaikkinen elämä.
Seurakunnallinen terminologia, tapakulttuuri ja painotukset voivat vaihdella, jopa opilliset näkemykset, koska 100 % oikea oppi on vain Isällä taivaassa. Tärkeintä on pitää kiinni Raamatun sanasta terveellä, raittiilla tavalla, olemalla itse Sanan alla käsityksineen ja asenteineen, puhdistettavana ja parannettavana, pyrkien kasvamaan rakkaan Vapahtajan tuntemisessa. Silloin tärkeät - mutta tärkeimmän rinnalla kuitenkin toisarvoiset, asiat jotka ovat olennaisia mutta eivät olennaisimpia - ovat vain välineitä ja rakennuspuita uskonelämässä, kun rakentajana on Jeesus.
Jos uskonelämämme rakenteet ovat liian jäykkiä ja joustamattomia, niin että kiihkoilemme veljiä ja siskoja vastaan, ehkä olemme alkaneet rakentaa itse, omiin kykyihin ja opillisuuteemme turvaten? Sen sijaan että Jeesuksesta riippuvaisina ja kaikessa Häneen turvaten antautuisimme Hänen rakennettavikseen.
"...että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on."
HERRA, JOHDA JA KASVATA MEITÄ
kaikkeen totuuteen
niin kuin totuus on Kristuksessa.
KIITOS VERESI VOIMASTA. Ja ihmeellisestä rakkaudestasi!
...Siunausta veljille ja siskoille. Rukoillaan toistemme puolesta kilvoituksen tiellä. Shalom.
t. Parta.