on niitä tiettyjä syitä valita ja olla valitsematta elokuva katseluun. ohjaaja, näyttelijät, mitä palkintoja saanut, mistä saanut minkälaisia arvosteluja, etc. itselleni yksi kriteeri elokuvan valintaan on sen säveltäjä. en ole kysellyt että mitenkä yleinen tapa se on, mutta minulle se on hyvinkin tärkeä seikka. sillä monesti sitä on todennut että "ihan paska leffa,,, mutta no, musiikki oli ihan hyvää." joten minulle sillä on eroa että onko tahtipuikkoa heiluttanut philip glass, vaiko richard band (glass on luetettavampi, kun bandilla ovat osumat harvemmassa.)
ja sitä kautta tulikin ajateltua että kuinkahan tärkeänä ihmiset oikein yleisesti pitävät elokuvien äänimaailmoja. en nyt avaa kysymysten pandoran lipasta, vaan höpötän itsestäänselvyyksiä siitä kuinka ainakin tiettyjen elokuvien henki ja sielu olisi tyystin toinen toisen äänimaailman vuoksi. kyse ei siis ole vain musiikista, vaan myös muusta äänestä.
elokuvien äänimaailma tuntuu jakautuvan kahteen suureen ryhmään:
a. kuvaa tukeva ääni.
b. kuvaa dominoiva ääni.
ja näihin kuuluu kolme alalajia: scoremusiikki, irtokappaleet ja efektit. ja puhua puuskutaan nyt seuraavaksi erikseen molemmista ylälajikkeista (eikö muuten ole hienoa, kun joku kertoo mitä aikoo tehdä.)
a.kuvaa tukeva ääni:
-scoremusiikki.
muun muassa seuraavien elokuvien scoremusiikki on enemmän taustalle tarkoitettua ja näin ollen enemmän kuvassa olevaa tukeva, kuin sitä alleviivaava.
Blade Runner (vangelis.) monelle tästä tulee ensimmäisenä varmaankin mieleen vangeliksen patarummut. tottahan on että se mieleenpainuva, mutta enemmän siitä b-osan dominoivassa musiikissa. sillä blade runnerin musiikkihan on varsinaisen elokuvan aikana vain ja ainoastaan ambient-taustaa. ja hyvin toimivaa. vangeliksen luoma utuisuus toimii hyvin hellivänä kun sulkee silmät ja kuuntelee kyseisen elokuvan ääntä. dialogi ja musiikki sulautuvat hyvin yhteen, luoden tasaisen kokonaisuuden jossa kumpikaan ei vie paikkaa toiselta. silmät avattuaan voi todeta kuvien toimivan musiikin kanssa samoin kuin dialogin. ne ovat synkronoituja keskenään.
Alien (jerry goldsmith.)
Candyman (philip glass.)
the Punisher (carlo siliotto.)
the Village (james newton howard.)
noita esimerkkejä yhdistää se seikka, että yhdessäkään niissää ei scoremusiikki vie huomiota siitä mitä kuvassa tapahtuu. etenkin punisherin kohdalla se on pienoinen yllätys, sillä itse elokuva ei päällisin puolin kovin hienovarainen ole. mutta siinäkin musiikki toimii enemmän luontevasti hengittävänä osana, kuin raskaasti puuskuttavana hyökkäysvaununa.
-irtokappaleet.
Heat (mm. einstürzende neubauten, moby, brian eno, etc.) heat on mielestäni itseasiassa täydellisin esimerkki elokuvasta jossa elokuvaan valitut irtobiisit toimivat siellä missä pitääkin. näissä tapauksissahan varsinainen scoremusiikki on pienemmässä asemassa ja elokuvan ääniraita luodaan pääosin irrallisilla biiseillä. etenkin komediat harrastavat tätä tapaa ahkerasti. useinmiten se ei ole kovin onnistunut tapa, mutta siitä enemmän osiossa b. heatissa tämä irtobiisien viljely on osunut juuri oikeisiin uomiin. kyseiseen elokuvaan ei selkeästikään ole valittu biisejä sillä perusteella onko tämä bändi nyt in vai ei,,, ei edes sillä perusteella että onko kyseessä hyvä biisi vai ei. vaan kun katsoo kuvaa ja kuntelee musiikkia, niin sitä huomaa että tämä biisi on valittu juuri tähän kohtaan siksi, että juuri tämä biisi tukee tätä kohtausta. ja näin irtokappaleet muodostavat scoren.
Natural Born Killers (mm. diamanda galas, nine inch nails, lard, etc.) tämä olisi helppo asetella dominoivan äänen puolelle samasta syystä kuin luulisi punisherin kuuluvan sinne. mutta ei, natural born killers saattaa näyttää ja kuulostaa kovaääniseltä, mutta missään vaiheessa kumpikaan osa ei kumoa toistaan. joten tässäkin tapauksessa elokuvassa soivat kappaleet luovat sille enemmänkin scorefiiliksen, kuin vain pelkästään coolin kokoelmalevyn.
the Crow (mm. my life with the thrill kill kult, the jesus and mary chain, machines of loving grace, etc.) no jaa, katsokaa edellisen esimerkin sepostus.
scorsese hyödyntää myös kovin onnistuneesti tätä, kuunnelkaa vaikka. tarantino tulee varmasti mieleen, mutta hän siirtyy osioon b ja siellä selviää miksi.
-efektit. efektit ovat nyt niitä oven narinoita, iskurin virityksiä ja vastaavia ääniä. ja tähän osioon en aseta yhtään esimerkkiä. miksikö? siksi etten osaa. mutta kerronpa miksi en osaa. efektimaakarithat sanovat että silloin efekti on onnistunut kun sitä ei huomaa. niinpä onnistuneisiin kuvaa tukeviin efekteihin voimme asettaa kaikki elokuvat joissa emme tiedostaneet olevankaan ääniefektejä. tuolloin ne olivat luontevimpia. b-osiossa tulee mielestäni jopa loistavia esimerkkejä.
b. kuvaa dominoiva ääni
(ensin on huomautettava ettei tämä osio ole mitenkään "haukkumisella" tarkoitettu. sillä tulevista esimerkeistä osa on aivan nerokkaita lajissaan.)
-scoremusiikki.
Star Wars (john williams.) tämähän on dominoivien scoremusiikkien kulminaatiopiste. john carpenter kutsui star warsin musiikkia "mickey mousingiksi." joka tarkoittaa että musiikki osoittaa katsojalle mitä meidän tulisi tuntea tässä kohdin (joku saattaa huomauttaa halloweenin musiikin olevan vastaavaa. mutta jätetään se nyt sikseen.) ja sitähän se on. mutta kuka oikeasti haluaisikaan star warsissa olevan raukeaa metsän huhuilua. star warsin kaltaiseen elokuvaan kuuluu olennaisena osana kaikki darth vaderia kannattelevat imperial marchit. studiohan oli ollut kovasti isoa sinfoniascorea vastaan, koska sellainen ei ollut tuolloin muotia. mickey mousingista on tullut osittain jopa riippakivi john williamsin uralla. totta on, että williams tekee erinomaista "seikkailu"-musiikkia. mutta osittain se on myös välillä myös turhaankin ryöstänyt huomion kuvalta itseensä. Memoirs of a Geishassahan viimeistään williams osoitti osaavansa myös hillitä itsensä ja tehdä sitä kuvaa tukevaa scorea.
Gladiator (hans zimmer.)
Stargate (david arnold.)
Conan the Barbarian (basil poledouris.)
nuo kaikki ovat esimerkkejä elokuvista jossa musiikki hyökkää päälle, mutta tekee sen niin onnistuneesti että ne ottaa avosylin vastaan.
Blade Runner (vangelis.) tämän elokuvanhan totesin kuuluvan a-osioon. mutta tämän elokuvan end titles osoittaa sen kuuluvan myös osaltaan tähän sarjaan. jep, juuri ne patarummut. ja se on se osa jonka kaikki tuntevat. vähän kuin Once Upon a Time in the Westin huuliharppu.
ja sitten esimerkki muusta kuin hyvästä
Resident Evil (marco beltrami & marilyn manson.) okei, beltrami on yksi suosikkisäveltäjiäni, joten kaadetaan suurin kura mansonin niskoille (jonka musiikista muuten pidän.) resident evil on kenties pahin esimerkki siitä miten score voi mennä metsään. tässä musiikki ei ole missään synkassa kuvan kanssa. se on vain erikoisia, kovia ääniä toisensa perään hukuttamassa kaiken alleen. ja tässä elokuvassa musiikki soi KOVALLA! ajatus siitä että tämän kaltaiseen elokuvaan laitetaan joku beltrami ja manson yhteen on varmasti ollut hyvältä kuulostava. ja minustakin se kuulostaa edelleen hyvältä ajatukselta. mutta voi Luoja sitä lopputulosta. mieleen tulee ne ajat kun innostuin black metallista hetkellisesti ja äitini sanoi sen olevan vain pelkkää meteliä. no, resident evilin score on juuri sitä pelkkää meteliä. kovaa mennään vaikka läpi seinän.
-irtokappaleet. täällä dominoivien puolella tähän osaan voi luetella enemmän huonoja esimerkkejä kuin hyviä, joten otetaan pari hyvää ensin.
Tarantinon elokuvat oikeastaan kaikki. tarantinohan täyttää elokuvat todella coolilla kamalla. joskus ne osuvat oikeaan ja joskus eivät. mutta kokonaisuudet huomioon ottaen, tässä irtobiisit dominoivat hyvin elokuvaa.
Repo Man (black flag, iggy pop, the circle jerks, etc.) repo man on yksi kaikkien aikojen cooleimpia elokuvia (siellä samalla tasolla the warriorsin ja alkuperäisen shaftin kanssa.)
Return of the Living Dead (the damned, 45 grave, the cramps, etc.)
nuo kaksi ovat itseasiassa hyvin verrannollisia tarantinon tuotoksiin. joskus osutaan oikeaan, joskus ei. monesti musiikki vie huomiota liiaksi kuvalta. mutta näissä tapauksissa se idea toimii onnistuneesti.
ja huonoa. lähes joka ainoa komedia. katsokaa vaikka mikä tahansa adam sandlerin leffa ja huomaatte että näissä ei oikein musiikkivalinnat ole kohdillaan. sama pätee lähes jokaiseen romanttiseen draamaan. lähes jokaiseen bruckheimer/silver-henkiseen actionrellestelyyn. se on sitä kevyemmällä puolella "i feel goodia," beach boysia, beyoncea, r. kellya, etc. toiminnallisemmalla puolella se on sitä hatebreedia, dmx:ää, rammsteinia. usein ne biisit tuntuvat olevan valittu kulloiseenkin elokuvaan siksi, että juuri nyt tältä ja tältä artistilta on tullut levy. se on nyt tosi pop. "tää on takaa-ajoscene ja siihen tarvitaan heviä." ne ovat vain syitä julkaista se "music from and INSPIRED"-levy. kyse ei siis ole siitä etteikö biisi olisi hyvä, vaan siitä että onko biisi hyvä juuri tässä kohtaa.
ja tässä tulee nyt taas esimerkkinä erittäin huonosti valituista biiseistä
Resident Evil (slipknot, spineshank, frontline assembly, etc.) tuntuu kuin biisit olisi valittu samalla periaatteella kuin miltä tuntui scorenkin kohdalla. jossa siinä saa kovan äänen niin se on hyvä. ja huomautettakoon että olen kova frontline assembly fani (en fanaattinen kuitenkaan) ja sydäntäni särkikin kovasti kuulla millaiseen shittiin oli taas heidän musiikkiaan tungettu.
-efektit.
tästä tämä koko ajatus lähti. ääniefekteistä jotka jopa parhaimmillaan luovat koko elokuvan hengen. ja seuraavaksi luettelenkin niitä jotka saivat minut kirjoittamaan koko tämän jutun jonka vuoksi sinäkin siellä tuhlasit kalliarvoisia minuutteja joita et saa ikinä takaisin.
Robocobin liikeiden hydrauliikkaäänet.
Star Warsin valomiekkojen ritinä-ääni.
Darth Vaderin rahiseva hengitys.
Freddy Kruegerin avatessa kätensä tulee se "snikt"-ääni (vähän samanlainen kuin wolverinen kynsien ulostuloääni.)
se vääntyvän, kirskuvan metallin ääni jota james cameron tuntuu rakastavan. etenkin Terminator kakkosessa sitä viljellään ahkerasti. tulee esille myös ensimmäisessä Terminatorissa, Aliensissa ja Abyssissa ainakin.
ja sitten se tietty ääniefekti joka aloitti koko ajatukseni kirjoittaa tämä.
Kova Laki sarjan jaksot aloittava kumahdus (dun-duh!)
nuo kaikki mainitut ääniefektit ovat sellaisia jotka ovat samalla lailla eräänlaisia popkulttuurin merkkejä kuin joku "i'll be back" -lausahduskin. niiden tilalle en ainakaan minä osaa kuvitella jotain toista ääntä, jok toimisi yhtä hyvin.
siispä älkää vain katsoko elokuvaa,,, kuunnelkaa elokuvaa.
ja loppuun pari erittäin onnistunutta biisivalintaa elokuvista:
Fight Club ja "where is my mind."
Dracula ja "joutsenlampi."'
ja sitä kautta tulikin ajateltua että kuinkahan tärkeänä ihmiset oikein yleisesti pitävät elokuvien äänimaailmoja. en nyt avaa kysymysten pandoran lipasta, vaan höpötän itsestäänselvyyksiä siitä kuinka ainakin tiettyjen elokuvien henki ja sielu olisi tyystin toinen toisen äänimaailman vuoksi. kyse ei siis ole vain musiikista, vaan myös muusta äänestä.
elokuvien äänimaailma tuntuu jakautuvan kahteen suureen ryhmään:
a. kuvaa tukeva ääni.
b. kuvaa dominoiva ääni.
ja näihin kuuluu kolme alalajia: scoremusiikki, irtokappaleet ja efektit. ja puhua puuskutaan nyt seuraavaksi erikseen molemmista ylälajikkeista (eikö muuten ole hienoa, kun joku kertoo mitä aikoo tehdä.)
a.kuvaa tukeva ääni:
-scoremusiikki.
muun muassa seuraavien elokuvien scoremusiikki on enemmän taustalle tarkoitettua ja näin ollen enemmän kuvassa olevaa tukeva, kuin sitä alleviivaava.
Blade Runner (vangelis.) monelle tästä tulee ensimmäisenä varmaankin mieleen vangeliksen patarummut. tottahan on että se mieleenpainuva, mutta enemmän siitä b-osan dominoivassa musiikissa. sillä blade runnerin musiikkihan on varsinaisen elokuvan aikana vain ja ainoastaan ambient-taustaa. ja hyvin toimivaa. vangeliksen luoma utuisuus toimii hyvin hellivänä kun sulkee silmät ja kuuntelee kyseisen elokuvan ääntä. dialogi ja musiikki sulautuvat hyvin yhteen, luoden tasaisen kokonaisuuden jossa kumpikaan ei vie paikkaa toiselta. silmät avattuaan voi todeta kuvien toimivan musiikin kanssa samoin kuin dialogin. ne ovat synkronoituja keskenään.
Alien (jerry goldsmith.)
Candyman (philip glass.)
the Punisher (carlo siliotto.)
the Village (james newton howard.)
noita esimerkkejä yhdistää se seikka, että yhdessäkään niissää ei scoremusiikki vie huomiota siitä mitä kuvassa tapahtuu. etenkin punisherin kohdalla se on pienoinen yllätys, sillä itse elokuva ei päällisin puolin kovin hienovarainen ole. mutta siinäkin musiikki toimii enemmän luontevasti hengittävänä osana, kuin raskaasti puuskuttavana hyökkäysvaununa.
-irtokappaleet.
Heat (mm. einstürzende neubauten, moby, brian eno, etc.) heat on mielestäni itseasiassa täydellisin esimerkki elokuvasta jossa elokuvaan valitut irtobiisit toimivat siellä missä pitääkin. näissä tapauksissahan varsinainen scoremusiikki on pienemmässä asemassa ja elokuvan ääniraita luodaan pääosin irrallisilla biiseillä. etenkin komediat harrastavat tätä tapaa ahkerasti. useinmiten se ei ole kovin onnistunut tapa, mutta siitä enemmän osiossa b. heatissa tämä irtobiisien viljely on osunut juuri oikeisiin uomiin. kyseiseen elokuvaan ei selkeästikään ole valittu biisejä sillä perusteella onko tämä bändi nyt in vai ei,,, ei edes sillä perusteella että onko kyseessä hyvä biisi vai ei. vaan kun katsoo kuvaa ja kuntelee musiikkia, niin sitä huomaa että tämä biisi on valittu juuri tähän kohtaan siksi, että juuri tämä biisi tukee tätä kohtausta. ja näin irtokappaleet muodostavat scoren.
Natural Born Killers (mm. diamanda galas, nine inch nails, lard, etc.) tämä olisi helppo asetella dominoivan äänen puolelle samasta syystä kuin luulisi punisherin kuuluvan sinne. mutta ei, natural born killers saattaa näyttää ja kuulostaa kovaääniseltä, mutta missään vaiheessa kumpikaan osa ei kumoa toistaan. joten tässäkin tapauksessa elokuvassa soivat kappaleet luovat sille enemmänkin scorefiiliksen, kuin vain pelkästään coolin kokoelmalevyn.
the Crow (mm. my life with the thrill kill kult, the jesus and mary chain, machines of loving grace, etc.) no jaa, katsokaa edellisen esimerkin sepostus.
scorsese hyödyntää myös kovin onnistuneesti tätä, kuunnelkaa vaikka. tarantino tulee varmasti mieleen, mutta hän siirtyy osioon b ja siellä selviää miksi.
-efektit. efektit ovat nyt niitä oven narinoita, iskurin virityksiä ja vastaavia ääniä. ja tähän osioon en aseta yhtään esimerkkiä. miksikö? siksi etten osaa. mutta kerronpa miksi en osaa. efektimaakarithat sanovat että silloin efekti on onnistunut kun sitä ei huomaa. niinpä onnistuneisiin kuvaa tukeviin efekteihin voimme asettaa kaikki elokuvat joissa emme tiedostaneet olevankaan ääniefektejä. tuolloin ne olivat luontevimpia. b-osiossa tulee mielestäni jopa loistavia esimerkkejä.
b. kuvaa dominoiva ääni
(ensin on huomautettava ettei tämä osio ole mitenkään "haukkumisella" tarkoitettu. sillä tulevista esimerkeistä osa on aivan nerokkaita lajissaan.)
-scoremusiikki.
Star Wars (john williams.) tämähän on dominoivien scoremusiikkien kulminaatiopiste. john carpenter kutsui star warsin musiikkia "mickey mousingiksi." joka tarkoittaa että musiikki osoittaa katsojalle mitä meidän tulisi tuntea tässä kohdin (joku saattaa huomauttaa halloweenin musiikin olevan vastaavaa. mutta jätetään se nyt sikseen.) ja sitähän se on. mutta kuka oikeasti haluaisikaan star warsissa olevan raukeaa metsän huhuilua. star warsin kaltaiseen elokuvaan kuuluu olennaisena osana kaikki darth vaderia kannattelevat imperial marchit. studiohan oli ollut kovasti isoa sinfoniascorea vastaan, koska sellainen ei ollut tuolloin muotia. mickey mousingista on tullut osittain jopa riippakivi john williamsin uralla. totta on, että williams tekee erinomaista "seikkailu"-musiikkia. mutta osittain se on myös välillä myös turhaankin ryöstänyt huomion kuvalta itseensä. Memoirs of a Geishassahan viimeistään williams osoitti osaavansa myös hillitä itsensä ja tehdä sitä kuvaa tukevaa scorea.
Gladiator (hans zimmer.)
Stargate (david arnold.)
Conan the Barbarian (basil poledouris.)
nuo kaikki ovat esimerkkejä elokuvista jossa musiikki hyökkää päälle, mutta tekee sen niin onnistuneesti että ne ottaa avosylin vastaan.
Blade Runner (vangelis.) tämän elokuvanhan totesin kuuluvan a-osioon. mutta tämän elokuvan end titles osoittaa sen kuuluvan myös osaltaan tähän sarjaan. jep, juuri ne patarummut. ja se on se osa jonka kaikki tuntevat. vähän kuin Once Upon a Time in the Westin huuliharppu.
ja sitten esimerkki muusta kuin hyvästä
Resident Evil (marco beltrami & marilyn manson.) okei, beltrami on yksi suosikkisäveltäjiäni, joten kaadetaan suurin kura mansonin niskoille (jonka musiikista muuten pidän.) resident evil on kenties pahin esimerkki siitä miten score voi mennä metsään. tässä musiikki ei ole missään synkassa kuvan kanssa. se on vain erikoisia, kovia ääniä toisensa perään hukuttamassa kaiken alleen. ja tässä elokuvassa musiikki soi KOVALLA! ajatus siitä että tämän kaltaiseen elokuvaan laitetaan joku beltrami ja manson yhteen on varmasti ollut hyvältä kuulostava. ja minustakin se kuulostaa edelleen hyvältä ajatukselta. mutta voi Luoja sitä lopputulosta. mieleen tulee ne ajat kun innostuin black metallista hetkellisesti ja äitini sanoi sen olevan vain pelkkää meteliä. no, resident evilin score on juuri sitä pelkkää meteliä. kovaa mennään vaikka läpi seinän.
-irtokappaleet. täällä dominoivien puolella tähän osaan voi luetella enemmän huonoja esimerkkejä kuin hyviä, joten otetaan pari hyvää ensin.
Tarantinon elokuvat oikeastaan kaikki. tarantinohan täyttää elokuvat todella coolilla kamalla. joskus ne osuvat oikeaan ja joskus eivät. mutta kokonaisuudet huomioon ottaen, tässä irtobiisit dominoivat hyvin elokuvaa.
Repo Man (black flag, iggy pop, the circle jerks, etc.) repo man on yksi kaikkien aikojen cooleimpia elokuvia (siellä samalla tasolla the warriorsin ja alkuperäisen shaftin kanssa.)
Return of the Living Dead (the damned, 45 grave, the cramps, etc.)
nuo kaksi ovat itseasiassa hyvin verrannollisia tarantinon tuotoksiin. joskus osutaan oikeaan, joskus ei. monesti musiikki vie huomiota liiaksi kuvalta. mutta näissä tapauksissa se idea toimii onnistuneesti.
ja huonoa. lähes joka ainoa komedia. katsokaa vaikka mikä tahansa adam sandlerin leffa ja huomaatte että näissä ei oikein musiikkivalinnat ole kohdillaan. sama pätee lähes jokaiseen romanttiseen draamaan. lähes jokaiseen bruckheimer/silver-henkiseen actionrellestelyyn. se on sitä kevyemmällä puolella "i feel goodia," beach boysia, beyoncea, r. kellya, etc. toiminnallisemmalla puolella se on sitä hatebreedia, dmx:ää, rammsteinia. usein ne biisit tuntuvat olevan valittu kulloiseenkin elokuvaan siksi, että juuri nyt tältä ja tältä artistilta on tullut levy. se on nyt tosi pop. "tää on takaa-ajoscene ja siihen tarvitaan heviä." ne ovat vain syitä julkaista se "music from and INSPIRED"-levy. kyse ei siis ole siitä etteikö biisi olisi hyvä, vaan siitä että onko biisi hyvä juuri tässä kohtaa.
ja tässä tulee nyt taas esimerkkinä erittäin huonosti valituista biiseistä
Resident Evil (slipknot, spineshank, frontline assembly, etc.) tuntuu kuin biisit olisi valittu samalla periaatteella kuin miltä tuntui scorenkin kohdalla. jossa siinä saa kovan äänen niin se on hyvä. ja huomautettakoon että olen kova frontline assembly fani (en fanaattinen kuitenkaan) ja sydäntäni särkikin kovasti kuulla millaiseen shittiin oli taas heidän musiikkiaan tungettu.
-efektit.
tästä tämä koko ajatus lähti. ääniefekteistä jotka jopa parhaimmillaan luovat koko elokuvan hengen. ja seuraavaksi luettelenkin niitä jotka saivat minut kirjoittamaan koko tämän jutun jonka vuoksi sinäkin siellä tuhlasit kalliarvoisia minuutteja joita et saa ikinä takaisin.
Robocobin liikeiden hydrauliikkaäänet.
Star Warsin valomiekkojen ritinä-ääni.
Darth Vaderin rahiseva hengitys.
Freddy Kruegerin avatessa kätensä tulee se "snikt"-ääni (vähän samanlainen kuin wolverinen kynsien ulostuloääni.)
se vääntyvän, kirskuvan metallin ääni jota james cameron tuntuu rakastavan. etenkin Terminator kakkosessa sitä viljellään ahkerasti. tulee esille myös ensimmäisessä Terminatorissa, Aliensissa ja Abyssissa ainakin.
ja sitten se tietty ääniefekti joka aloitti koko ajatukseni kirjoittaa tämä.
Kova Laki sarjan jaksot aloittava kumahdus (dun-duh!)
nuo kaikki mainitut ääniefektit ovat sellaisia jotka ovat samalla lailla eräänlaisia popkulttuurin merkkejä kuin joku "i'll be back" -lausahduskin. niiden tilalle en ainakaan minä osaa kuvitella jotain toista ääntä, jok toimisi yhtä hyvin.
siispä älkää vain katsoko elokuvaa,,, kuunnelkaa elokuvaa.
ja loppuun pari erittäin onnistunutta biisivalintaa elokuvista:
Fight Club ja "where is my mind."
Dracula ja "joutsenlampi."'
Vastaukset 2
Vanhimmat
Robert Altman käytti M.A.S.Hissä äänimaailmaa, jota ei ilmeisesti oltu aikaisemmin käytetty äänittämällä useita eri puheääniä erikoiseksi sorinaksi, josta mikään ei ollut kuitenkaan pelkkää taustasorinaa. Osittain jatkoi samaa ainakin Brewster Mccloudissa ja Pitkissä Jäähyväisissä.
olisihan tuo pitänyt itse mainita, mutta eihän sitä kaikkea muista. altmanin tuotoksissahan nimenomaan puhe toimii eräänlaisena musiikkiraitana. ja parasta altmanin päällekkäin puhumisissa on se, että jos keskittyy mihin tahansa puheeseen, niin se ei ole vain jotain muminaa. improvisoitua usein kylläkin, mutta aina jotenkin itse tarinaan liittyvää.
joten altmanin puheensorina on ääniefekti, ja dominoiva sellainen. tosin hyvällä tavalla dominoiva.
aiemmin en myöskään maininnut mykkäelokuvia. johtuen siitä, että niiden äänikuvasto oli rajattua. vaikkakin usein erinomaisesti tehty. kun musiikin piti toimia itse musiikin lisäksi myös dialogina. henkilökohtaisesti parhaiten tämä onnistui mielestäni Tohtori Caligarin Kabinetissa. mutta saatan olla puolueellinen sen suhteen. kyseinen elokuva kun on mielestäni mykkäelokuvien kuningas.
pitääkin myös mainita Koyaanisqatsi. tässähän on kyseessä elokuvan muotoon saatettu kuvakollaasi jota koristaa philip glassin erinomainen musiikki. se ei nyt niinkään suoranaisesti liittynyt alkuperäiseen juttuuni, koska kyseinen tekele on kokonaan eräänlainen erikoistehoste. mutta siitä sain hyvän aasinsillan mainitakseni, että aikoinaan tehtiin näytelmä joka ei suoranaisesti ollut philip glass-tuotos. mutta siinä kaikki dialogi toistettiin usein rytmissä ja näin luotiin glassmainen minimalistinen musiikki. näytelmän nimeä en nyt muista, mutta eiköhän se jostain databasen kautta selviä.
niin ja jos joku ei tiedä mistä se nimi mickey mousing tulee. niin ainakin ennen animaatioissa usein askeleet tehtiin sillä lasten veivattavalla kitaralla. ja sehän tekin sellaista hieman korkeaa "dum,dum,dum"-ääntä. kai se olisi voinut olla jokin woody woodpeckin, tai muuta,,, mutta se nyt on mickey mousing