joka (jatkuvasti) häneen uskoo, olisi iankaikkinen

täytyy olla jatkuva kilvoittelu, ettei anna uskon perustua tunteisiin.
Luin Martti Lutherin "Mannaa Jumalan Lapsille"-kirjasta näin:
"Me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä. Evankeliumin valaisema ihminen kiintyy sanan kautta Kristukseen ja hänet saatetaan aivan hiljaisesti ulos helvetistä ja synnistä, vaikka hän yhä tuntee syntiä ja luulee olevansa vielä siinä.
Nyt alkaa taistelu. Tunteet kamppailevat Henkeä ja uskoa vastaan, Henki ja usko taas tuntemisia vastaan. Usko antaa luonteensa mukaisesti järjen tuntemisten mennä menojaan. Se ummistaa silmänsä turvautuen elämässä ja kuolemassa vain sanaan. Tunteminen puolestaan ei mene järjellä ja ulkonaisilla aistimilla käsittämistä edemmäksi. Näin tunteminen on uskoa vastaan. Mitä enemmän tässä kamppailussa usko kasvaa, sitä enemmän tunteminen vähenee. Ja päinvastoin.
Synti, ylpeys, ahneus, viha ja muu sellainen riippuvat meissä vain siksi, että ne harjaannuttaisivat meitä uskossa, että usko päivä päivältä enenisi, ja että ihminen viimein tulisi kokonaan kristityksi ja kätkeytyisi Kristukseen viettäen oikeata juhlaa. Merellä aalto toisensa jälkeen syöksyy rantaa vasten aivan kuin tahtoisi särkeä sen voimallaan, mutta itse sortuu sitä vasten ja katoaa. Samoin synnitkin syöksyvät ylitsemme pyrkien sortamaan meidät epätoivoon, mutta niiden on pakko paeta ja viimein ne häviävät tykkänään.