Suomi - Canada 2-4.
Menee 50 vuatta ja tämäkin torjuntavoitto on noussut arvoon ansaitsemattomaan. Ruuttu saa varmaan vapauden mitalin ja Mertaranta hyvän krapulan?
Menee 50 vuatta ja tämäkin torjuntavoitto on noussut arvoon ansaitsemattomaan. Ruuttu saa varmaan vapauden mitalin ja Mertaranta hyvän krapulan?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos Suomi olisi joutunut pelaamaan koko ottelun käyttäen vain yhtä kenttäpelaajaa, ja ottelu olisi päättynyt vain kahden maalin tappioon 4-2, voitaisiin puhua torjuntavoitosta.
Unohditko saksalaiset pakit ja joukkueenjohdon?
Joukkuepelihän oli rautaa jo silloinkin.
Suomi hyökkäsi v-39 Venäjälle ja siitähän Venäjä kääräisi hienon torjuntavoiton,eikö vaan?
Jatkosodassa Suomi yhdessä Saksa hyvänä kaverina teki saman juuston.Eikös nyt kelpais rehvastella oikein kunnolla,että VENÄJÄ se oli joka sai torjuntavoitot,ja molemmissa sodissa,lähes peräjälkeen.
Eikö se niin mene,joka joutuu hyökkäykse kohteeksi,niin se joutuu puolustautumaan,jos siinä onnistuu,niin TORJUNTAVOITTOHAN se on.
Venäjällä näitä on muuten jo monta.
Miksiköhän nämä "suurvallat" ei ole viimeaikoina pahemmin voittaneet käymiään sotiaan? Jenkit jaksaa nöyryyttää itseään irakissa samalla kun venäläiset ottaa pataan tsetseniassa. Alkaa näyttää siltä, että väärät joukkueet voittivat rapiat 60 vuotta sitten..
Ne saksalaiset pakit ja joukkueenjohto olivat tuolloin sillä toisella puolella.
Tamponi-Kallelta on unohtunut, että Talvisodassa Hitler ja Stalin olivat samalla puolella.
kultaamisesta.
Kyllä se on parin vuosikymmenen jälkeen jo ainakin torjuntavoitto.
Venäjän häviö Suomelle selvästi. NL ei pystnyt Suomen valtauskeen ei Talvisodassa, eikä Jatkosodassa, eikä pystynyt kaatamaan Suomea Moskovassakaan.
Tamponi-Kalle siis raivosta itkuisena yrittää nyt mollata suuresti halveksimaansa Suomea ja suomalaisia.
Nyt naama peruslukemille ja asiaan. Urheilu on symbolista toimintaa, symbolista sodankäyntiä, ja tässä symbolisessa yhteydessä nationalismi kukkikoon kunhan pysyy tässä nimenomaisessa aitauksessa. Kun urheilussa voitetaan ja hävitään, voittaja saa iloita ja häviäjä hävetä, mutta taistelun jälkeen kumpikin osapuoli vetäytyy harjoittelemaan uutta koitosta varten. Kukaan ei tapa ketään lopullisesti.
Sitten kun symbolismi karkaa käsistä ja nationalistiset suttutunteet saavat vallan, seuraa jalkapallo- tai jääkiekkohuliganismia, onpa jossain joku epäonnistunut urheilusuorittaja rahvaan toimesta lynkattukin. Kun symbolistinen asianhallinta pettää, sorrutaan todelliseen väkivaltaan. Kun aivot eivät riitä käsittelemään kilpailua ja kilpailujännitystä säädellyissä puitteissa seuraa sitä ihan oikeaa, tuhoavaa nationalismia.
Ihminen on siitä kumma eläin, että ihminen elää aivojensa ja luomiensa symbolijärjestelmien varassa. Käsitteellinen ajattelu kaikkineen on symbolismia. Käsitteenmäärittelyt pyrkivät selventämään symbolien ja todellisuuden suhdetta, mutta kun käsitemäärittelyihin takerrutaan surttutunteiden voimalla, silloin niistäkin seuraa sodankäyntiä. Kyllä yksi sisällissota saadaan syntymään vaikkapa torjuntavoiton käsitteestä, kun oikein mieliä kiihotetaan. Sellainen ihminen on.
Käsitteet ovat kuin patsaita keskellä ajattelumme käsitemerta, niistä pidetään kiinni kynsin hampain, ja ennen kuin oikein arvataankaan, ne ovat noituneet ymmärryksemme ja olemme valmiit jopa verenvuodatukseen saadaksemme omistaa tietyt käsitteet. Tämä ei ole vähän hullua vaan pähkähullua. Historiassa on kuitenkin sodittu mitä ihmeellisimmistä syistä. Ihmisiä on tapettu jopa sen vuoksi että käyttävät väärää määrää sormia tehdessään ristinmerkin.
Turjuntavoitto on kaunis käsite niille jotka haluavat rakentaa yhteyksiä hyvän tapahtuman ja hyvien seurausten välille. Arvokas voitto ja arvokas itsenäisyyden säilyttäminen tukevat toisiaan. Mutta historiassa on yhtä mahdollista, että huonoista asioista saattaa tulla hyviä seurauksia ja päinvastoin, että voitot kääntyvät tappioiksi ja tappiot voitoiksi. Maailmassa ei oikeasti ole mitään suurta juonta, jossa hyvästä seuraisi hyvää ja pahasta pahaa.
Vain suurten suttutunteiden sumentamissa aivoissa tuollaista vahvaa yksioikoista tulkintaa vaaditaan.
Suomeen saatiin ensimmäinen todellinen demokratia, siis avoimuuteen, mielipiteen vapaaseen muodostukseen ja poliittisten oppien vapauteen perustuva järjestelmä nimenomaan hävityn sodan jäkiseurauksena. Jos Suomi ja Saksa olisivat voittaneet, demokratia olisi haudattu historian hämärään.
Näin saimme demokratian historian onnenkantamoisena. Itse demokratia taas on eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt ajattelutapa, joka alunalkaen oli laiton kapinalikke rikkaiden säätyjen synnynnäisiä erioikeuksia vastaan. Tätä demokratian alkuperää ei pidä koskaan unohtaa. Demokratia ei siis ollut sitä että järjestelmän toimintaideat noin vain muutettiin. Demokratia oli tasa-arvoa vaativien kapinallisten laiton hyökkäys, joka nostatti vallankumouksen.
"Näin saimme demokratian historian onnenkantamoisena."
Höpöhöpö. Suomi oli ihan demokraattinen hyvinvointivaltio ja vielä vauraalla Karjalalla ja Petsamolla varustettu, ennekuin N:liitto tänne rikollisesti hyökkäsi ja VARASTI nämä vauraudet meiltä.
Vai väitätkö, että NL oli vain demokratiaa ja hyvinvointia tuonut valtio?
Demokratia ei ole vain (laiton) kapinaliike etuoikeuksia nauttineita säätyjä vastaan, vaan se on yksilölliselle eriytymiselle rakentuva ajattelutapa, jota ei edes voida toteuttaa siellä missä ihmiset ovat autoritaarisia ja järjestelmät enemmän tai vähemmän totalistaristisia.
Demokratia edellyttää yksilöltä kykyä muodostaa mielipiteitä, luku- ja kirjoitustaitoa sekä toimivaa tiedonvälitystä, ja sitä, että yhteiskunta on niin läpinäkyvä että kansalaisilla on mahdollisuus tietää mistä missäkin asiassa todellisuudessa on kyse. Silloin kun poliittiset puolueet saavat kannatusta primitiivisten ryhmätunteiden tasolla, demokratia on vielä kaukana.
Suomessa demokratia tässä mielessä alkoi toteutua 60-luvulla maailmanlaajan nuorisokapinan, arvovallankumouksen ja moniarvoisen keskustelevan yhteiskunnan myötä. Kekkonen Eino S Revon takapiruna teki mahtavan työn yhteiskunnallisen keskustelun käynnistämiseksi Suomessa. Ilman näitä vaiheita eläisimme yhä 50-lukulaisen yhtenäiskulttuuri-Suomen henkisessä ilmastossa. Ja siitä todellinen demokratia siis on vielä kaukana.
Jännää kuitenkin tästäkin keskustelusta tällä historiapalstalla huomata, miten paljon nykynuorten keskuudessa on vielä pysähtyneistön edustajia. Se on kai jonkinlainen vastavaikutus Kekkosen avaamalle yhteiskunnalle -- nyt taas halutaan pistää päätä pensaaseen ja nostattaa totalitaarisia yhtenäiskulttuurin tuntoja esiin. Paradoksaalista on, että on muodostunut kaksi selvää puolta: ne uusnatseilta vivahtavat militaari-ihannoijat, jotka ilmoittavat vastustavansa kommunistista totalitarismia, ja ne, jotka puolustautuvat tätä käsittämätöntä täysin vapaaehtoisesti omaksuttua henkistä taantumaa vastaan.
Demokratian kannaltahan kumpikin totalitarismi, natsien ja kommunistien, oli ja on yhtä kaukana kaikista moniarvoisuuden tavoitteista. Kummallekin on ominaista sama yksiarvoisuus, sama yksilön tunteiden totalitaristinen ja nationalistinen sumeus ja yksilöllisen eriytymisen puute. Niin kauan kun puheet ovat näillä "torjuntavoitto-vai-ei" -tasoilla, demokratian ehtoja ja edellytyksiä ei edes ole tajuttu.
Jännää tosiaan miten ennen stallarit ja nykyisin nämä "kansallismieliset" hyökkäävät täsmälleen samanlaisella asenteella ja miltei samoin sanoinkin ns. "puolueettomia humanisteja" kohtaan. Mikään ei ole kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut. Totalitaristien asenteet ovat aina samat, riippumatta siitä minkä laidan ideologiaa he tunnustavat.
Puhutaan myös ns. kolmenkymmenen vuoden kulttuurivitkasta. Se on se keskimääräinen aika, joka tarvitaan siihen että edelläkävijöiden ideat, uudet ajatukset tai taidesuunnat yms. lanseerautuvat suuren rahvaan keskuuteen. Kolmekymmentä vuotta edelläkävijöistä, ja sitten heidän luomansa uudet ajatukset omaksutaan sankoin joukoin. Mainitussa tapauksessahan stallareiden ikioma taistelulauluestetiikka "tuli uudestaan" Ultra Bra -yhtyeen muodossa. Ja kas, nyt niistä tuli suosikkeja. Ihan listaykkösiä. Eikä tarvittu kuin tuo kolmenkymmenen vuoden kypsyttelyaika.
Edelläkävijät menevät menojaan, suuri rahvas, tuo "jäljestätulevien valtava lauma", hoksaa asiat sitten kulttuuriviipeen jälkeen.
Eikös tämä Unabomber nähnyt yhteiskunnan ongelmaksi jollain tavalla juuri sen, että kehitys ja arvot asettuvat aina vain yhden akselin mukaan. Ettei siis esim. työväenluokalla ole mitään "omia" arvoja tai totuuksia, jotka se voisi asettaa porvarillisen yhteiskunnan arvojen sijaan, vaan perimmiltään työväenliike on vain yritys jakaa porvarilliset arvot tasaisemmin.
Ja tämä vaihtoehdottomuus sitten johti miehen päättelyssä siihen ettei yhteiskunnan vinosuuntaa voi vastustaa vaihtoehtoja tarjoamalla, vaan jäljelle jää vain pommien heittäminen yhteiskunnan rattaisiin.
Mitä tapahtuisi jos ihmiset paremmin tajuaisivat esim. demokratian todellisen luonteen? Ettei se ole mikään absoluutti, jokin lähtökohta, ideaalinen käsite, jota voi iskulauseena liputtaa aina kun halutaan hurmioitua "oikeudenmukaisuudesta", yms?
Ihmisen pitäisi pystyä kunnolliseen käsitteelliseen ajatteluun, ja pitäisi pystyä myöntämään, että nämä iskulausetotuudet ja muut sinänsä riemastuttavat yleiskäsitteet ("torjuntavoitto") eivät ratkaise yhtään mitään maailmassa jossa askel askeleelta taaperrettu historiallinen kehitys on merkitsevää eikä runollinen "kuolo-taikka-voiton-palmu!" -ajattelu.
Kanadan aikomuksena oli tehdä 12 maalia Suomen verkkoon. Leijonat saivat kiistämättä torjuntavoiton.
Jos nyrkkeilijä heittää pyyhkeen kehään ennen täyttä aikaa (toukokuu-45) ja myöntää tappionsa, niin onko kyseessä torjuntavoitto? Antaapa vielä Petsamon Karjalan ja Sallan lisäksi, maksaa sotakorvauksia ja alkaa mukiloida huoltajaansa koska niin käsketään. Laittaapa myös valmentajan linnaan.
"En tullut tyrmätyksi, sain siis torjuntavoiton".
Keväällä -44 Paasikivi sai rauhanehdot Moskovassa. Niihin ei suostuttu ja siksi puna-armeija heilautti vasurillaan näpäytyksen kesällä -44. Sotilaallisen ylijohdon karkean välinpitämättömyyden vuoksi Kannas murtui lähes housut kintuissa.
Kaiken a ja o on suomalaisten rauhanhaluttomuus ennen Viipurin menetystä. Kun Viipuri oli menetetty niin löytyi jo rauhanhaluja. Rauha tehtiin vielä kovemmin ehdoin kuin Paasikiven saamilla kevään -44 ehdoilla.
Stalin lupasi Rooseveltille ja Churchillille ettei Suomea miehitetä. Kertoi talvisodan rauhan rajojen lisäksi ottavansa Petsamon ja piti ehdottomasti kiinni siitä että Suomeen tulee ystävällinen ja yhteistyökykyinen hallitus Moskovan kanssa. Tätä sanotaan suomettumiseksi mutta mitä oli ystävällisyys Saksan kanssa - perseennuolentaako?