Eturnoja ei kelpaa

tänä yönä enempää, Reisk@. Tulee kirjoitusvirheitä kännissä, ja huomenna sitten saat hävetä näitä typeriä avauksiasi.

Tällä hetkellä taitaakin sitten olla tuo Mr. Kantin moraalifilosofia pohdinnassa?

Isä haluaa totisia rukoilijoita, ei mitään tyhjänpäiväisiä lässyttäjiä...

sanoa rukoiltaissa sanaakaan, huokauksetkin kuullaan!
Et näköjään valitettaavasti ole tainnut Isän kanssa seurustella juurikaan!
Rukous on keskustelua Taivaallisen Isämme kanssa, vuoropuhelua!
Toki on hyvä vedota rukoiltaessa Sanan lupauksiin, se on tehokas asia, Herra kunnioittaa sitä, joka Hänen Sanansa ottaaa vakavasti ja luottaa lupauksiin!
Lue seuraava ja tiedät ja ymmärrät hieman enemmän rukouksesta. Mahtanetko jaksaa ottaa selvää hyvin kalliista ja merkityksellisestä asiasta??
Kokeile!
Rukous
Kaikkien uskontojen piirissä harjoitetaan r:ta. Raamatussa rukous mainitaan ensimmäisen kerran «1. Moos. 4:26»:ssa ja viimeisen kerran «Ilm. 22:20»:ssä. VT:ssa r. oli läheisessä yhteydessä uhrien kanssa. Varmaankin jokaisen uhritoimituksen yhteydessä rukoiltiin, «Hoos. 14:3». "Rukoukset ovat hengellisiä uhreja ja uhrit ovat vertauskuvallisia r:ia" (Outram).
Raamattu on äärettömän rikas r:ta koskevasta aineistosta. Se sisältää todistuksia r:sta, r.-kehotuksista, esimerkkejä rukoilijoista ja r:sten kuulemisesta. Suuria rukoilijoita ovat VT:ssa Aabraham, «1. Moos. 18:23» s., Iisak, «1. Moos. 25:21», Jaakob, «1. Moos. 32:9-12», «1. Moos. 32:24» ss., Mooses, «2. Moos. 32:11» ss., Samuel, «1. Sam. 7:5», vrt. «Jer. 15:1», Daavid, «2. Sam. 7:18» ss., Salomo, «1. Kun. 3:6» ss., Elia ja Elisa, «1. Kun. 17:21»; «1. Kun. 18:36» ss.; «2. Kun. 6:17», Hiskia, «2. Kun. 19:14» ss.; «2. Kun. 20:2» ss., Esra ja Nehemia, «Esra 9:5» ss. ; «Neh. 1:4» ss., Daniel, «Dan. 9», vrt. «Hes. 14:14». Psalttari on suurin piirtein rukouskirja. "Siinä saat nähdä suoraan kaikkien pyhien sydämeen" (Luther).
UT:ssa on ennen kaikkea Jeesus suuri rukoilija. R. mainitaan hänen elämänsä kaikkein ratkaisevimpien tapahtumien yhteydessä, silloin kun hänet kastettiin, kun hän valitsi apostolit, kun hän suoritti parannusihmeensä, kun hänet kirkastettiin, kun hän taisteli taistelunsa Getsemanessa ja kesti kärsimyksensä ristillä, «Luuk. 3:21»; «Mark. 1:35»; «Luuk. 6:12»; «Luuk. 9:28» s.; «Luuk. 22:41» s.; «Luuk. 23:34», «Luuk. 23:46». Taivaaseen astumisensa jälkeen hän on omiensa esirukoilija taivaassa, «Room. 8:34»; «Hepr. 7:25»; «1. Joh. 2:1». Ei kukaan muu ole sillä tavoin kuin Jeesus kehottanut rukoilemaan, «Matt. 7:7» ss.; «Luuk. 11:5» ss. Hänen apostolinsa ja ensimmäinen kristillinen seurakunta kulkivat r:sten tietä, «Ap. t. 1:14»; «Ap. t. 10:9»; «Ap. t. 12:12»; «Ap. t. 13:3» jne. Paavali oli kääntymisestään saakka ahkera r:n mies, «Ap. t. 9:11»; «Ap. t. 20:36». Hänen kirjeensä sisältävät paljon rukouksia, «Ef. 1:15» ss.; «Ef. 3:14» ss.; «Fil. 1:3» ss. jne. Pietari, Jaakob ja Johannes puhuvat samoin r:sta, «1. Piet. 4:19»; «Jaak. 1:5»; «Jaak. 5:14-16»; «1. Joh. 3:21» s.; «1. Joh. 5:14» ss. Näyssään Johannes saa nähdä "pyhien rukousten" suuren merkityksen, «Ilm. 8:3» s. Jeesus on myös antanut perusteellista opetusta r:n taidossa. Hänen opetuksensa oli täysin vastakkaista sille, mitä fariseukset opettivat r:sta. Jeesus varoittaa teeskentelevästä r:sta, joka hakee julkisuutta tehdäkseen ulkonaisen hurskauden vaikutuksen, «Matt. 6:5»; «Matt. 23:14». Samoin hän hylkää pakanalliset, monisanaiset r:t, «Matt. 6:7» s. Jotta r. tapahtuisi hengessä ja totuudessa, «Joh. 4:24», eikä olisi vain huulten hyminää, «Matt. 15:8», on ihmisen oltava sekä ulkonaisesti että sisäisesti raitis, «Luuk. 21:34»; «1. Piet. 3:7-4:8». Siihen auttaa paasto, «Matt. 17:21»; «Ap. t. 13:2» s.; vrt. «1. Kor. 7:5», ja yksinäisyys, «Matt. 6:6»; «Mark. 1:35»; «Luuk. 6:12». Suuren Jumalan edessä, jolle puhumme, tulee r:n olla nöyrä, «1. Moos. 18:27»; «Matt. 8:8»; «Matt. 26:39», täynnä katumusta ja parannusta, «Ps. 66:18»; «Jes. 1:15»; «Luuk. 18:13»; «1. Piet. 3:12»; «1. Tim. 2:8». Kun Jumalan vastaus näyttää viipyvän, käy r. yhä palavammaksi, «1. Moos. 32:26»; «Matt. 7:7»; «Mark. 10:48»; «Luuk. 11:8»; «Room. 12:12»; «2. Kor. 12:8»; «1. Tim. 5:5»; vrt. Jeesuksen r.-kamppailua Getsemanessa: «Matt. 26:44»; «Luuk. 22:44»; «Hepr. 5:7».
Suoranainen vastakohta Jeesuksen ja fariseusten välillä oli opetuksessa pyyntörukouksesta. Jeesuksen opetuksessa pantiin painoa pyyntö-r:een, vrt. «Luuk. 11:5» ss.; «Luuk. 18:1» ss. Mutta "arvovaltaiset juutalaiset eli uskonnolliset johtajat, jotka todella asettivat r:n uskonnollisen elämän keskukseen, sanovat suunnilleen näin: r. on korkeimmassa muodossaan antautumisen ja kiitollisuuden ylistyslaulua Jumalalle. Sellainen r. taas, joka sisältää pyynnön, on r:n alempi muoto. Ainoa pyyntö, joka periaatteellisesti on oikeutettu, on se, että Jumala pian toteuttaisi lupauksensa, että Jumalan valtakunnan perustaminen tapahtuisi, niinkuin he sanovat, meidän päivinämme" (Odeberg). Jeesus opettaa, että meidän tulee rukoilla saadaksemme. Ja hänen lupauksensa r:n kuulemisesta on rajoittamaton, «Joh. 14:13»; «Joh. 15:7»; «Joh. 16:23». Mutta r:n kuulemisen ehtona on, että rukoilemme Jeesuksen nimeen ja Hänen tahtonsa mukaan, «Joh. 16:24»; «Joh. 9:31». Täydellinen on r. Jeesuksen nimeen, jossa kristitty yhdistyy kirkastettuun välimieheen, «Joh. 14:13-20»; «Joh. 15:7»; «1. Joh. 5:14».
R:n sisältöön kuuluvat sekä hengelliset että ajalliset asiat: sielun pelastus, uskonelämän kasvu ja täydellistyminen, elämänyhteys Jumalan kanssa ja kaikki ajalliset olosuhteet, «Fil. 4:6». Mutta kristitty ei rukoile ainoastaan omasta puolestaan, vaan hän rukoilee myös koko Jumalan seurakunnan puolesta ja Jumalan työn puolesta kaikkialla maan päällä. Esirukous kuuluu niin muodoin myös rukouksen olemukseen, «1. Tim. 2:1» s. Samoin kiitos, kun kiitämme ja ylistämme Jumalaa kaikesta, mitä jo olemme saaneet vastaanottaa; kiitos tuo iloa ja uskallusta r.-elämäämme. Isä meidän-rukouksen (ks. -rukous) Jeesus on antanut meille malli-r:ksi.
R:ta koskevia ulkonaisia seikkoja ei V eikä UT ole määritellyt. R.-asennot ja -liikkeet ilmaisevat rukoilijan suhdetta Jumalaan. Rukoillaan seisaallaan, «1. Sam. 1:9»; «Luuk. 18:3», polvillaan, «1. Kun. 8:54»; «Dan. 6:11»; «Ap. t. 20:36»; «Ef. 3:14»; «Fil. 2:10», maahan heittäytyneenä, «Ps. 95:6»; vrt. «Matt. 4:9»; «Matt. 26:39». Kädet kohotetaan levitettyinä taivasta kohti, aivan kuin valmiina ottamaan vastaan Jumalan antimia, «2. Moos. 9:29»; «1. Kun. 8:22»; «Jes. 1:15»; «1. Tim. 2:8». Publikaani lyö rintaansa itsesyytöksen tuskissa eikä syntejään häveten nosta katsettaankaan, «Luuk. 18:13». Jeesus nostaa silmänsä taivasta kohti, «Mark. 6:41»; «Mark. 7:34»; «Joh. 11:41»; «Joh. 17:1». Kädet ristissä rukoileminen ei esiinny vielä Raamatussa, se on voittajalle osoitetun kunnioituksen ilmaus ja tuli kristilliseen kirkkoon vasta sen jälkeen, kun germaanit oli liitetty siihen. Esi-r:een usein liittyvästä kätten päällepanosta ks. «Ap. t. 6:6»; «Ap. t. 8:17»; «Ap. t. 13:3»; «1. Tim. 4:14». R:n paikkana pidetään VT:ssa etusijalla Jerusalemin temppeliä. Mutta kristityt eivät ole sidotut mihinkään r.-paikkaan eivätkä -suuntaan, «Joh. 4:21», «Joh. 4:23». Jeesus opettaa, ettei ulkonaisella paikalla ole r:lle ratkaisevaa merkitystä. Ihmisen tulee rukoilla "hengessä ja totuudessa". Meidän henkemme sisin on todellinen rukouspaikka. Siellä tulee r:n olla täyttä sisäistä todellisuutta. Mutta tämä r. tapahtuu samalla kertaa Pyhässä Hengessä, joka auttaa meitä rukoillessamme, «Room. 8:26» s. "Kun Henki tulee sydämeen, on siellä rukousta, muuten ei" (Bunyan).
Jeesuksen sana "kammiosta", «Matt. 6:6», ei kumoa julkista seurakunta-r:ta, «Ap. t. 1:14»; «1. Kor. 14:14» s. Vapaasti noudattaen vallitsevaa tapaa menivät Pietari ja Johannes vielä temppeliin rukoilemaan, «Ap. t. 3:1», mutta jo ennen helluntaita olivat apostolit kokoontuneet yhteiseen r:een yksityistalon yläsaliin, «Ap. t. 1:13». Jopessa Pietari rukoili katolla, «Ap. t. 10:9», saadakseen tehdä sen häiriintymättä, samoin kuin Jeesus oli etsinyt yksinäisiä paikkoja, erämaita, «Mark. 1:35», ja vuorenhuippuja, «Matt. 14:23». Tavalliset r.-ajat ovat aamu, «Ps. 5:4», puolipäivä, «Ap. t. 10:9», ja ilta, «Ps. 4:9»; «Ap. t. 3:1»; «Ps. 55:18». Jeesus jäi myös yöksi rukoilemaan, «Luuk. 6:12»; vrt. «Ps. 6:7». Kehotus rukoilemaan lakkaamatta, «1. Tess. 5:17»; vrt. «Kol. 3:17», osoittaa, että apostoli ei tahdo rajoittaa r.-elämää määrättyihin hetkiin. Koko elämä olkoon "katkeamatonta, suurta r:ta" (Origenes). Luther sanoi elämänsä ratkaisevimmissa käännekohdissa: "Minulla on nyt niin paljon tehtäviä, että ellen käyttäisi joka päivä kaksi tai kolme tuntia r:een, en voisi selviytyä yhdestäkään ainoasta päivästä". Aina kun Luther tunsi itsensä erityisen voimakkaaksi, hän sanoi: "Minusta tuntuu, että joku rukoilee minun puolestani". Ja hän sanoi myös r:n merkityksestä, että "r. on kristityn käsityötä".
«Jaak. 1:5»:ssä, «Jaak. 5:15»:ssä ja «Jaak. 5:16»:ssa tuetaan r.-kehotusta viittaamalla uskovan totisen r:n vaikutukseen. Jeesuksen nimeen perustuva ja rajoittuva uskon-r. tulee kuulluksi, «Joh. 14:13»; «1. Joh. 3:22», «1. Joh. 3:24»; «1. Joh. 5:14». Raamattu todistaa, että Jumala voi kuulla r:n monella eri muotoa. Rukouksen kuuleminen voi tapahtua mitä kouraantuntuvimmalla ja yllättävimmällä tavalla, «1. Moos. 24:15»; «Ap. t. 12:5». Usein se saattaa viipyä kauankin, sillä Jumala tahtoo näin pitää meitä r:n paikalla ja opettaa meille oikeaa r:n taitoa. Joskus taas Jumala kieltäytyy antamasta meille sitä, mitä pyydämme, koska se saattaa koitua meille vahingoksi. Mutta silloin hän voi antaa meille jotakin muuta, vieläpä paljon parempaa ja näin yllättää meidät vastauksellaan, «2. Kor. 12:7» ss. "Ellet saa sitä, mitä pyydät, saat jotain parempaa. Jos pyydät maallista, saat taivaallista" (Arndt). R:n kuulemiseen on ennen kaikkea luettava se sisäinen lohdutus ja siunaus, jonka r. tuo myötänsä. Totinen rukoilija tyytyy kaikessa Herran tahtoon: "Tapahtukoon sinun tahtosi!" «Matt. 7:11»; «Room. 10:12»; «2. Kor. 12:9»; «Jaak. 1:5», «Jaak. 1:17». Esimerkkejä r:n kuulemisesta: «2. Moos. 2:23-25»; «1. Sam. 1:26-28»; «Ps. 32:5»; «1. Kun. 3:11», «1. Kun. 3:12»; «Jes. 37:15» s.; «Mark. 7:34»; «Matt. 14:19»; «Joh. 11:41»; «Ap. t. 4:31»; «Jaak. 5:17», «Jaak. 5:18»; «Luuk. 22:42», «Luuk. 22:43»; «Hepr. 5:7» ym.
"Rukous on puhetta Jumalan kanssa, sisälliseen, hengelliseen ja taivaalliseen elämään kuuluva uskovaisen sydämen ominaisuus ja tuntomerkki, Pyhän Hengen jatkuvaa vaikutusta, sillä hän on armon ja rukouksen henki («Sak. 12:10»), sekä jumalallisen voitelun vaikutusta. Samoin kuin luonnollinen elämä panee ruumiin liikkeelle, niin myös Pyhä Henki sielun rukoukseen, huokaamaan, pyhään hartauteen, vilpittömään valitukseen inhimillisen kurjuuden tähden, anomaan anteeksi syntejä ja niiden rangaistusta, esirukoukseen kaikkien ihmisten puolesta ja esivallan puolesta, rukoilemaan Pyhää Henkeä, tuntemista ja valistusta, lohdutusta, ristin lievennystä, uskon säilymistä ja vahvistumista, kärsivällisyyttä sekä kaikenlaisia tarpeita, kiittämään Jumalaa hänen hyvistä teoistaan, kunnioittamaan ja ylistämään häntä kaikkien hänen hyvien tekojensa tähden. Tämä voi tapahtua sekä kammiossa, sydämessä, kaikkialla ja kaikissa töissä että myös julkisesti seurakunnassa, tunnustettaessa uskoa, ylistettäessä Jumalan pyhää nimeä ja häntä kiitettäessä hänen hyvistä töistään" (Arndt). "Sen tähden, missä on kristitty, siellä on myös Pyhä Henki, joka yksin rukoilee lakkaamatta. Sen tähden, vaikka suu ei aina liikukaan ilmaisten sanoja, sykkii kuitenkin sydän alituisesti sanoen: 'Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon Sinun nimesi, tulkoon Sinun valtakuntasi, tapahtukoon Sinun tahtosi.' Ja milloin tulee kipeitäkin iskuja, koettelemuksia ja hätää, silloin pyrkimys ja rukous vain kasvavat päästen myös kuuluville. Näin ei voi tavata kristittyä, joka ei eläisi rukouselämää, samoin kuin ei ole elävää ihmistä, jonka suonet olisivat sykkimättä. Itsestään sykkivät suonet sykkimistään, nukkuipa ihminen tai teki mitä tahansa. Koko hänen elämänsä tulee hänen sitä ajattelemattaan tästä suonten sykinnästä" (Luther).