Kun länsiliittoutuneet olivat 1920-luvun alussa luopuneet bolshevismia ja Neuvosto-Venäjää vastaan tähdätystä politiikastaan, jota Suomen hallitus oli tukenut sallimalla Englannin laivaston käyttää maan etelärannikkoa tukialueenaan, Venäjästä irtaantuneet uudet itsenäistyneet reunavaltiot tunsivat itsensä entistä turvattomammiksi. Tästä ja Neuvosto-Venäjän sotilaallisesta ja poliittisesta vahvistumisesta oli seurauksena, että Suomen, Puolan ja kolmen Baltian maan, Viron, Latvian ja Liettuan, eli niin sanottujen reunavaltioiden, hallitukset ryhtyivät etsimään toisistaan tukea Neuvosto-Venäjää vastaan.
Helsingissä tammikuussa 1920 pidetyssä reunavaltioiden konferenssissa kaikkien osanottajamaiden pelko Neuvosto-Venäjää kohtaan oli yhteinen. Vaikka mitään sopimuksia ei saatu aikaan, oltiin konferenssissa yksimielisiä kansojen itsemääräämisperiaatteen oikeutuksesta ja esitettiin toivomus yhteisen puolustuksen aikaansaamisesta Neuvosto-Venäjää vastaan.
Tämä ns. reunavaltioiden yhteistyö huipentui maaliskuussa 1922 Varsovassa pidetyn konferenssin tuloksena Suomen, Viron, Latvian ja Puolan kesken allekirjoitettuun sopimukseen, jonka voimassaoloajaksi hyväksyttiin viisi vuotta. Varsovan sopimuksen VII artiklassa sopijapuolet sitoutuivat siinä tapauksessa, että joku niistä joutuisi ilman omaa syytään jonkin toisen valtion hyökkäyksen kohteeksi, aloittamaan viipymättä neuvottelut toimenpiteistä, joihin tuolloin olisi ryhdyttävä. Sopimusta täydensi erityinen päätöspöytäkirja, jossa Liettualle tarjottiin mahdollisuus liittyä sopimukseen ja sovittiin, että ulkoministerit kokoontuivat vähintään joka kuudes kuukausi neuvottelemaan yhteisistä poliittisista kysymyksistä. Lisäksi sopijapuolet sitoutuivat neuvottelemaan keskenään Neuvosto-Venäjän suhteen noudatettavasta politiikasta ja tässä tarkoituksessa valtuuttamaan Moskovassa toimivat diplomaattiedustajansa pitämään säännöllistä yhteyttä keskenään.
Varsovan sopimus oli sisällöltään varovasti muotoiltu turvallisuuspoliittinen, puolustuksellinen liittosopimus, joka ilmaisi yhteistoiminnan tarkoituksen, mutta jätti käytännön toimenpiteet kulloisenkin tilanteen mukaan erikseen sovittaviksi.
Sopimuksen pääkohdat, jotka lähinnä puolalaiset saattoivat melkein välittömästi sen allekirjoittamisen jälkeen julkisuuteen, herättivät Neuvosto-Venäjällä ja Saksassa voimakasta kritiikkiä. Myös Suomessa syntyi melkoinen poliittinen myrsky. Edistyspuolueen J.H. Vennolan johtamalle keskustahallitukselle sopimus tuli täytenä yllätyksenä. Ulkoministeri Rudolf Holsti oli tiedustellut sen eräiden kohtien osalta hallituksen kantaa ja saanut Varsovaan sähkeitse niitä koskevan sopimuksen hyväksymisen, mutta hän oli jättänyt ilmoittamatta, että tarkoituksena oli jo sopimuksen lopullinen solmiminen. Sopimuksen keskeisestä VII artiklasta hän ei ollut ehtinyt tai muistanut lainkaan kysyä hallituksen mielipidettä.
Sopimus joutui eduskunnassa oikeiston ja vasemmiston ankaran arvostelun kohteeksi. Saksa ja Neuvosto-Venäjä, jotka molemmat kritisoivat sopimusta ja katsoivat sen VII artiklan sanoman mahdollisesta hyökkääjästä tarkoittavan itseään, olivat tällä välin yllättäneet maailman solmimalla 16.4. 1922 Rapallossa Italiassa sopimuksen, joka laski pohjan näiden kahden väliaikaisesti suurvalta-asemansa menettäneen maan yhteistyölle, joka jatkui aina kansallissosialistien valtaannousuun asti. Se merkitsi Saksan kannalta paluuta Bismarckin 1800-luvun lopulla toteuttamaan näiden kahden maan väliseen ystävyyspolitiikkaan, josta vuosisadan vaihteessa oli luovuttu kohtalokkain seurauksin. Erityisen kylmä suihku Rapallon sopimus oli Venäjän ja Saksan välissä sijaitsevalle Puolalle, johon kuului Versailles'in rauhansopimuksen perusteella runsaasti Saksan entisiä alueita.
Koska Suomi oli Varsovan sopimuksen välityksellä kytkeytymässä eurooppalaiseen suurpolitiikkaan, eduskunta yhtyi äänin 96-62 ulkoasiainvaliokunnan Holstille hänen toiminnastaan Varsovan konferenssissa ehdottamaan epäluottamuslauseeseen. Päätöksen johdosta hallitus katsoi, ettei se nauttinut eduskunnan luottamusta ja jätti eronpyyntönsä. Uusi, 2.6. 1922 nimitetty edistyspuoluelaisen A.K. Cajanderin johtama virkamieshallitus ei enää esittänyt Varsovassa allekirjoitettua sopimusta eduskunnan ratifioitavaksi, koska se katsoi, että tämä oli jo Holstin toimintaa koskeneessa epäluottamusäänestyksessä asettunut selvästi sopimuksen hylkäämisen kannalle. Elokuussa 1922 Varsovan sopimuksen muille allekirjoittajavaltioille ilmoitettiin, että Suomen osalta sen ratifioiminen oli rauennut. Sopimus hyväksyttiin sen sijaan Latviassa ja Virossa vasemmiston vastustuksesta huolimatta sekä Puolassa, jonka etuja se parhaiten vastasi, yksimielisesti.
Vielä Varsovan sopimuksen hylkäämisen jälkeen Suomessa oltiin laajalti sitä mieltä, että reunavaltioyhteistyötä oli jatkettava, mutta siten, että sitovia sopimuksia ei tehtäisi. Suomen ulkopolitiikan painopiste oli tämän jälkeen runsaan vuosikymmenen ajan Kansainliiton puitteissa tapahtuvassa toiminnassa, josta etsittiin turvallisuustakeita saavutetun itsenäisyyden säilyttämiseksi. Vuonna 1927 lopetettiin vähin äänin Suomen ja reunavaltioiden ulkoministerien välisten siihen asti säännöllisten konferenssien järjestäminen.
Vuosiksi 1927-30 Suomi valittiin Kansainliiton neuvoston jäseneksi, vaikka eräät maat, mm. Saksa, eivät valintaa kannattaneet. Niin kansainliiton kuin sen neuvostonkin jäsenenä Suomi pyrki pysyttäytymään suurpoliittisten kiistakysymysten ulkopuolella eli harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaa. Koska ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena suurvalta-asemansa menettäneet Venäjä ja Saksa pitivät Kansainliittoa Ranskan ja Englannin johtamana järjestönä sodan luoman, näille edullisen status quon säilyttämiseksi, ei Suomen Kansainliittoon nojaava politiikka saanut sen enempää Neuvostoliittoa kuin Saksaakaan pitämään Suomea puolueettomana vaan viime kädessä länsivaltiohin nojaavana maana. Aina siihen asti kun Hitler nousi Saksassa valtaan, Moskovassa epäiltiin "läntisten imperialistien" eli Englannin ja Ranskan hyökkäävän otolliseksi katsomassaan tilanteessa Neuvostoliittoon ja käyttävän siinä myös Suomea tukialueenaan. Mm. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sotilasosaston 17. ja 19.3. 1927 pitämissä kokouksissa, joissa puheenjohtajana toimi sota-asiain kansankomissaari K.J. Voroshilov, oli käsiteltävänä Neuvostoliiton länsirajan strateginen ja poliittinen turvaaminen siltä varalta, että Englanti aloittaisi sodan. Suomea koskevan asiakohdan alustajan kenraali I.S. Unslichtin arvion mukaan Englannin hyökkäys tapahtuisi viimeistään kesällä 1929, mikäli siellä sitä ennen pidettävät parlamenttivaalit päätyisivät konservatiivien voittoon.
Unslicht totesi Neuvostoliiton rajan olevan Suomen suunnalla puolustuksellisesti heikoimman. Etelämpänä olisi mahdollista tilapäisesti perääntyä Dnepr-joen taakse, mutta Rajajoelta ei ollut mahdollista perääntyä Leningradin läheisyyden vuoksi eikä pohjoisempanakaan ollut juuri perääntymisvaraa Muurmannin radan tärkeyden vuoksi. Siksi olisi luotava sellainen strateginen tilanne, jossa Leningrad jäisi sotatoimien ulkopuolelle. Unslichtin mukaan tämä edellytti Kaakkois-Suomen valtaamista Kymijokeen asti, eli samalle linjalle, jonne Venäjä siirsi Ruotsin kanssa käydyn sodan jälkeen rajan v. 1743 solmitussa Turun rauhansopimuksessa. Alustuksensa päätteeksi Unslicht ehdotti seuraavia toimenpiteitä:
-Aunuksen Karjalaan siirretään 3000 sellaista sotilasta perheineen, jotka ovat pääasiallisesti suomalaisia kommunistipakolaisia. Heitä käytetään sodan alettua sissitehtävissä Suomen Karjalassa. -Laatokalla olevia merivoimia vahvistetaan. Leningradin sotilaspiirin alueelle siirretään kaksi uutta divisioonaa. -Laatokan alueella olevien turvallisuuspoliisin, GPU:n, joukkojen vahvuutta lisätään 1.8. 1928 mennessä. tiedustelutoimintaa tehostetaan. Suomen vastaiselle rajalle rakennetaan linnoituksia. Alustusta seuranneessa keskustelussa apulaisulkoministeri M.M. Litvinov ja NKP:n keskuskomitean jäsen A.A. Andrejev asettuivat toiselle kannalle kuin sotilasjohtajat. Litvinov katsoi, ettei Neuvostoliitolla ollut Suomen suhteen mitään erityisiä etuja tavoiteltavana. Suomen armeija oli mitätön puna-armeijaan verrattuna, eikä se ollut Neuvostoliiton kannalta riskitekijä. Suomea ärsyttämällä pilattaisiin Neuvostoliiton suhteet Skandinavian maihin ja niiden suuriin työväenjärjestöihin, Litvinov tähdensi.
Keskustelun jälkeen sotilasjohto hyväksyi Unslichtin ehdotuksen ja NKP:n keskuskomitea vahvisti sen 22. 3. 1927. Koska suomalaisen tiedustelun itärajan takaa myöhemmin, v. 1928, hankkimat tiedot osoittivat, että siellä oli ryhdytty Unslichtin ehdottamiin ja keskuskomitean hyväksymiin toimenpiteisiin, voitaneen tehdä se johtopäätös, että maaliskuun 17. ja 19. päivänä pidetyistä NKP:n sotilasjaoston kokouksista niin ikään tiedusteluteitse saadut tiedot olivat aidot ja totuudenmukaiset eivätkä esim. puolalaisten suomalaisille "syöttämä" provokaatio.
Samana vuonna 1927 Neuvostoliiton ulkoministeri G.W. Tsitsherin kertoi Saksan Moskovassa olevalle suurlähettiläälle, että Kremlissä pidetään Suomea päätukialueena Neuvostoliittoa vastaan suunnitellussa hyökkäyksessä. Kaksi vuotta aikaisemmin neuvostohallitus oli esittänyt Suomelle hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista. Suomen hallitus ei ollut kuitenkaan kiinnostunut pelkästä hyökkäämättömyyssopimuksesta vaan edellytti, että samalla olisi tehty myös sovinto- ja välitystuomiomenettelyn noudattamisesta maiden välillä mahdollisesti syntyvien riitaisuuksien ratkaisemiseksi. Suomen esitys vastasi Kansainliitossa tuolloin vireillä ollutta yritystä saada aikaan sopimus rauhanomaisista riidanratkaisumenetelmistä, Suomen ja Neuvostoliiton kesken käydyt neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, koska Suomi piti kiinni esityksestään ja neuvostohallitus ei puolestaan hyväksynyt Suomen ehdottaman sovintolautakunnan puolueettomaksi puheenjohtajaksi Kansainliiton sen enempää kuin minkään porvarillisen valtion minkään elimen määräämää henkilöä.
Heti 1930-luvun alussa alkoi esiintyä kansainvälisen jännityksen lisääntymisen ensimmäisiä oireita. Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue nousi jo v. 1930 pidetyissä parlamenttivaaleissa Saksan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Se vaati Versailles'n "häpeärauhassa" Saksalle määrättyjen ehtojen ja rajoitusten kumoamista sekä vetosi kansallisuutta ja sosiaalista sosialismia korostavalla ohjelmallaan moniin eri kansalaispiireihin, erityisesti silloisen talouspulan aikana työttömiksi joutuneisiin miljooniin saksalaisiin työläisiin. Vuosina 1925.27 ilmestyneessä "Mein Kampf" -teoksessaan Hitler määritti Saksan tulevan ulkopolitiikan suuntaviivat, joiden puitteissa tuli tapahtuam ei vain entisten rajojen palauttaminen vaan myös uuden "elintilan" hankkiminen ja valtakunnan laajentaminen Neuvostoliiton kustannuksella. Hän sai laajaa kannatusta paitsi keskiluokan myös saksalaisten pääomapiirien keskuudessa julistamalla maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen Neuvostoliiton ylläpitämän ja tukeman kommunismin Euroopalle muodostaman uhan poistamisen ja Saksan kohottamisen maanosan johtavaksi vallaksi.
Toisin kuin Saksassa ja monessa muussa Euroopan maassa Suomessa sisäpoliittiset olot olivat maailmansotien välisenä aikana suhteellisen vakaat. Maanalaisen SKP:n ohjaamana ja johtajana toimineen julkisen kommunistisen puolueen - aluksi nimellä "Suomen Sosialistinen Työväenpuolue" ja vuodesta 1924 lähtien "sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestö" - kannatus eduskuntavaaleissa oli runsaat 10 prosenttia suurimmillaan v. 1922 n. 14,8 prosenttia.
Eri maiden kommunistisissa työväenliikkeissä tapahtunut kahtiajako kansalliseen ja Moskovalle uskolliseen suuntaan syntyi myös Suomen kommunistisessa liikkeessä vuosina 1928-29. Sitä edistivät Etsivän Keskuspoliisin v. 1928 toimeenpanemat laajat SKP:n maanalaista, illegaalista toimintaa johtaneiden organisaattoreiden pidätykset, joiden seurauksena julkinen kommunistinen liike vapautui maanalaisen puolueen ohjauksesta ja alkoi seurata "irti emigranteista" -tunnuksin SKP:tä vastaan nousseita kansallisia kommunistista suuntaa edustavia oppositiojohtajia. Kun eduskuna v. 1930 oikeistoradikaalisia näkemyksiä omaksuneen, paljolti eräiden suomalaisten suurpääomanomistajien rahoittamana toimineen Lapuan liikkeen painostuksesta hyväksyi lait, joilla kaikki kommunistisia käsityksiä edustava yhdistys- julkaisu- ja muu toiminta kiellettiin valtio- ja maanpetoksellisena, joutui myös kansallinen kommunistinen suunta samalla kriminalisoiduksi. Maan alle painettuna kommunistinen liike jälleen yhtenäistyi ja palasi kannatuksensa kaksinkertaistaneena takaisin Suomen poliittiseen päätöksentekoon jatkosodan jälkeen syksyllä 1944.
Kommunistien toiminnan kieltämistä perusteltiin demokratian oikeudella itsepuolustukseen. Samaan periaatteeseen vedottiin myös v. 1932, jolloin talouspulan vuosina oikeistoradikaaleilla tavoitteillaan kannatusta saaneen Lapuan liikkeen toiminta kiellettiin, sen jälkeen kun se oli järjestänyt suoraan laillista valtiovaltaa vastaan suunnatun Mäntsälän kapinan.
Lapuan liikkeen toimintaa jatkamaan perustettiin kesällä 1932 poliittinen puolue, Isänmaallinen Kansanliike, IKL. Se edusti pitkälti samaa kommunismin ja Neuvostoliiton vastaista aggressiivista "suur-Suomi" -politiikkaa kuin Akateeminen Karjala-Seura, jonka piiristä se rekrytoi aatteellisesti vankimman kannattajakuntansa. Oikeistoradikaalin ja saksalaiseen kansallissosialismiin ihailevasti suhtautuneen IKL:n vaalikannatus jäi noin puolta pienemmäksi kuin kommunistien edellisellä vuosikymmenellä. Suurimmillaan se oli vuoden 1933 eduskuntavaaleissa, joissa IKL oli vaaliliitossa kansallisen kokoomuspuolueen kanssa ja saavutti 14 paikkaa 200:sta. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa IKL:n ehdokaslistoilta tuli valituksi enää kahdeksan edustajaa.
Kansainvälispoliittisen tilanteen muututtua 1930-luvun alussa Neuvostoliitto pyrki ulkoministerinsä Litvinovin johdolla vahvistamaan Euroopan ainoana sosialistisena maana entistä uhatummaksi tuntemaansa asemaa aktiivisen diplomatian keinoin. Yhtenä osana Litvinovin aikaansaamassa sopimusverkostossa oli Neuvostoliiton Suomen kanssa v. 1932 solmima hyökkäämättömyyssopimus. Siinä vahvistettiin ja taattiin maiden välillä v. 1920 solmitussa Tarton rauhassa sovitut rajat. Kumpikin osapuoli sitoutui pidättäytymään kaikesta hyökkäystoiminnasta toisia vastaan sekä olemaan osallistumatta toista maata vastaan solmittuihin sopimuksiin. Suomen ja Neuvostoliiton välillä mahdollisesti syntyvät riidat oli solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen mukaan ratkaistava rauhan keinoin siinä määritellyn sovinnonvälityksen avulla. Vuonna 1934 hyökkäämättömyyssopimusta pidennettiin kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Neuvostoliiton Suomen samoin kuin muiden reunavaltioiden kanssa solmimia hyökkäämättömyyssopimuksia täydensi Lontoossa v. 1993 neuvoteltu sopimus hyökkääjän määrittelemisestä. Siitäkin teki aloitteen Neuvostoliitto, mikä osaltaan kertoo sen pelänneen hyökkäyksen kohteeksi joutumista. Suomi hyväksyi Lontoon sopimuksen sen jälkeen, kun sitä oli Suomen ehdotuksesta täydennetty määräyksellä, jossa todettiin, että hyökkäykseksi oli katsottava myös toisen valtion sisäisiin asiohin sekaantuminen.
Neuvostoliiton tuntema pelko kasvoi entisestään Hitlerin noustua Saksassa valtaa vuoden 1933 alussa. Seuraavana syksynä Saksa erosi Kansainliitosta, johon Neuvostoliitto puolestaan liittyi vuotta myöhemmin. Neuvostoliiton Sajsan aikeita kohtaan tuntema pelko lisääntyi entisestään, kun Hitler ryhtyi Versailles'in rauhansopimuksen määräyksistä välittämättä lisäämään Saksan asevoimia ja lähentämään maansa suhteita Puolaan, jonka kanssa hän solmi v. 1934 hyökkäämättömyyssopimuksen. Seuraavana vuonna Saksa teki Englannin kanssa laivastosopimuksen. Se lisäsi olennaisesti Saksan vaikutusta Itämerellä, jonne Neuvostoliitolla oli kulkutie vain Suomenlahden kautta. Vuonna 1935 Litvinovin onnistui saada aikaan Neuvostoliiton ja Ranskan sekä Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian väliset avunantosopimukset, jotka oli selvästi laadittu nimenomaan Saksan hyökkäyksen varalta.
Hitlerin valtaannousun jälkeen Moskovassa epäiltiin Suomen liittoutuvan Saksan kanssa ja sallivan tälle luvan käyttää maaperäänsä samoin kuin v. 1918 tukialueena Neuvostoliittoa vastaan. Tässä tilanteessa Mannerheim, jonka Svinhufvud oli v. 1931 nimittänyt puolustusneuvoston puheenjohtajaksi, ryhtyi vaikuttamaan johtaviin poliitikkoihin Suomen lähentämiseksi Ruotsiin ja liittämiseksi tämän yhdessä Norjan ja Tanskan muodostamaan pohjoismaiseen puolueettomuusblokkiin.
Ensimmäinen askel uudella tiellä, jonka kulkeminen edellytti Ahvenanmaan kiistan ja kielikysymykseen perustuvan kiistelyn unohtamista ja hyvien suhteiden tuomista läntiseen naapurimaahan, oli Suomen liittyminen v. 1933 Skandinavian maiden maiden ja Benelux-maiden kolme kolme vuotta aikaisemmin solmimaan Oslon sopimukseen. Se pyrki poistamaan kansainvälisen kaupan esteitä, mutta sillä oli myös poliittista merkitysta, koska siinä kaksi pienten valtioiden ryhmää toteutti keskuudessaan periaatteita, joiden voimaan saattaminen oli Kansainliiton puitteissa osoittautunut mahdottomaksi. Juuri Kansainliiton heikkous ensimmäisen maailmansodan jälkeisen status quon puolustajana ja pyrkimys yhteistyöhön Ruotsin kanssa Ahvenanmaan linnoittamiseksi sekä toisaalta Neuvostoliiton Hitlerin valtaannousun jälkeen Suomen aikeita kohtaan tunteman epävarmuuden ja siitä seuranneen Neuvostoliiton aggression vaaran vähentäminen olivat pontimena Mannerheimin toiminnalle selkeän pohjoismaisen puolueettomuuslinjan omaksumiseksi.
Epäluuloa Suomea kohtaan ylläpitivät Neuvostoliitossa myös Akateemisen Karjala-Seuran ja IKL:n toiminta ja niiden osoittama kiinnostus Itä-Karjalaan kohtaan, jonka tulkittiin Moskovassa edustavan laajaa suomalaista kansalaismielipidettä. Neuvostohallitus epäili Suomen olevan altis yhteistyöhön Saksan kanssa jo sillä perusteella, että tämä korvaukseksi Suomen alueen saamisesta käyttöönsä hyökkäystienä Neuvostoliittoa vastaan lupaisi Suomelle Itä-Karjalan. Tämä epäluulo lienee ollut pääasiallisena syynä neuvostojohdon 1930-luvun puolivälissä Itä-Karjalassa toimeenpanemiin "puhdistuksiin" ja alkuperäisasukkaiden. ja alkuperäisasukkaiden sieltä muualle siirtämiseen. Näin lopetettiin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneen Evard Gyllingin Itä-Karjalassa järjestämä ja johtama kansallinen hallinto sen edustajien päätyessä vankileireille tai teloitettaviksi. Niin kuin Mauno Jääskeläinen jo v. 1962 ilmestyneessä tutkielmassaan toteaa, neuvostohallituksen mielestä oli epäilemättä arveluttavaa, että sen Suomen lähellä olevalla raja-alueella asui karjalaisia, jotka vaalivat suomalaisia perinteitä ja joiden otaksuttiin olevan alttiita yhteistoimintaan suomalaisten kanssa.
Neuvostohallituksen Suomea kohtaan tunteman epäluulon syvyyttä kuvastaa Neuvostoliiton Helsingin lähettilään Boris Steinin marraskuussa 1934 Ruotsin lähettiläälle esittämä käsitys, jonka mukaan Suomi koetti Skandinaviaan lähentymisen varjolla mobilisoida Ruotsin, Norjan ja Tanskan harjoittamaan jyrkempää politiikkaa Neuvostoliittoa vastaan. Steinin esiintymisestä oli jopa se seuraus, ettei Suomea kutsuttu mukaan Kööpenhaminassa huhtikuun alussa 1935 pidettyyn Skandinavian maiden ulkoministerikokoukseen. Suomen voimakas vastareaktio sekä kansainvälisen tilanteen kärjistyminen Mussolinin johtaman Italian hyökättyä Etiopiaan vaikuttivat kuitenkin siihen, että toivotettiin tervetulleeksi seuraavaan, elokuun lopussa 1935 Oslossa järjestettyyn ulkoministerikokoukseen, jossa keskusteltiin mm. Italiaa vastaan Kansainliiton taholta sovellettavista pakotteista. Kun pohjoismaat Suomi mukaan luettuna olivat tässä suhteessa toisin kuin Englanti Neuvostoliiton edustaman voimakkaan pakotetoiminnan kannalla, Neuvostoliiton varaulkoministeri Stomoniakov esitti heti Suomen Moskovan lähettiläälle Aarne Yrjö-Koskiselle myönteisen lausunnon Suomen pohjoismaisesta suuntauksesta.
Puolustusneuvoston puheenjohtajan Mannerheimin jotavien poliitikkojen ja lehtimiesten keskuudessa puolueettomuuspolitiikan puolesta harjoittaman mielipidemuokkauksen lopputuloksena voidaan pitää T.M. Kivimäen hallituksen 5.12. 1935 eduskunnalle antamaa tiedonantoa, jossa Suomi julistautui Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden tavoin puolueettomaksi maaksi. Näin menetellen Suomen katsottiin parhaiten turvaavan tulevaisuutensa itsenäisenä valtiona. Puolueettomuusjulistuksessa viitattiin myös siihen, että Suomi katsoi velvollisuudekseen ylläpitää taloudellisen kantokykynsä mukaista puolustuslaitosta. Suomen Ruotsin suurlähettilääksi, jonka ensisijaisena tehtävänä oli toiia pohjoismaisen puolueettomuussuuntauksen ja siihen perustuvan Suomen ja Ruotsin välisen yhteistyöpolitiikan toteuttamiseksi, nimitettiin v. 1936 J. K. Paasikivi, joka toimiessaan sitä ennen kaksi vuotta kansallisen kokoomuspuolueen puheenjohtajana oli suorittanut tiukan rajankäynnin suomalaisille ihanteille vieraaksi ja fasistimieliseksi leimaamansa IKL:n kanssa.
Helsingissä tammikuussa 1920 pidetyssä reunavaltioiden konferenssissa kaikkien osanottajamaiden pelko Neuvosto-Venäjää kohtaan oli yhteinen. Vaikka mitään sopimuksia ei saatu aikaan, oltiin konferenssissa yksimielisiä kansojen itsemääräämisperiaatteen oikeutuksesta ja esitettiin toivomus yhteisen puolustuksen aikaansaamisesta Neuvosto-Venäjää vastaan.
Tämä ns. reunavaltioiden yhteistyö huipentui maaliskuussa 1922 Varsovassa pidetyn konferenssin tuloksena Suomen, Viron, Latvian ja Puolan kesken allekirjoitettuun sopimukseen, jonka voimassaoloajaksi hyväksyttiin viisi vuotta. Varsovan sopimuksen VII artiklassa sopijapuolet sitoutuivat siinä tapauksessa, että joku niistä joutuisi ilman omaa syytään jonkin toisen valtion hyökkäyksen kohteeksi, aloittamaan viipymättä neuvottelut toimenpiteistä, joihin tuolloin olisi ryhdyttävä. Sopimusta täydensi erityinen päätöspöytäkirja, jossa Liettualle tarjottiin mahdollisuus liittyä sopimukseen ja sovittiin, että ulkoministerit kokoontuivat vähintään joka kuudes kuukausi neuvottelemaan yhteisistä poliittisista kysymyksistä. Lisäksi sopijapuolet sitoutuivat neuvottelemaan keskenään Neuvosto-Venäjän suhteen noudatettavasta politiikasta ja tässä tarkoituksessa valtuuttamaan Moskovassa toimivat diplomaattiedustajansa pitämään säännöllistä yhteyttä keskenään.
Varsovan sopimus oli sisällöltään varovasti muotoiltu turvallisuuspoliittinen, puolustuksellinen liittosopimus, joka ilmaisi yhteistoiminnan tarkoituksen, mutta jätti käytännön toimenpiteet kulloisenkin tilanteen mukaan erikseen sovittaviksi.
Sopimuksen pääkohdat, jotka lähinnä puolalaiset saattoivat melkein välittömästi sen allekirjoittamisen jälkeen julkisuuteen, herättivät Neuvosto-Venäjällä ja Saksassa voimakasta kritiikkiä. Myös Suomessa syntyi melkoinen poliittinen myrsky. Edistyspuolueen J.H. Vennolan johtamalle keskustahallitukselle sopimus tuli täytenä yllätyksenä. Ulkoministeri Rudolf Holsti oli tiedustellut sen eräiden kohtien osalta hallituksen kantaa ja saanut Varsovaan sähkeitse niitä koskevan sopimuksen hyväksymisen, mutta hän oli jättänyt ilmoittamatta, että tarkoituksena oli jo sopimuksen lopullinen solmiminen. Sopimuksen keskeisestä VII artiklasta hän ei ollut ehtinyt tai muistanut lainkaan kysyä hallituksen mielipidettä.
Sopimus joutui eduskunnassa oikeiston ja vasemmiston ankaran arvostelun kohteeksi. Saksa ja Neuvosto-Venäjä, jotka molemmat kritisoivat sopimusta ja katsoivat sen VII artiklan sanoman mahdollisesta hyökkääjästä tarkoittavan itseään, olivat tällä välin yllättäneet maailman solmimalla 16.4. 1922 Rapallossa Italiassa sopimuksen, joka laski pohjan näiden kahden väliaikaisesti suurvalta-asemansa menettäneen maan yhteistyölle, joka jatkui aina kansallissosialistien valtaannousuun asti. Se merkitsi Saksan kannalta paluuta Bismarckin 1800-luvun lopulla toteuttamaan näiden kahden maan väliseen ystävyyspolitiikkaan, josta vuosisadan vaihteessa oli luovuttu kohtalokkain seurauksin. Erityisen kylmä suihku Rapallon sopimus oli Venäjän ja Saksan välissä sijaitsevalle Puolalle, johon kuului Versailles'in rauhansopimuksen perusteella runsaasti Saksan entisiä alueita.
Koska Suomi oli Varsovan sopimuksen välityksellä kytkeytymässä eurooppalaiseen suurpolitiikkaan, eduskunta yhtyi äänin 96-62 ulkoasiainvaliokunnan Holstille hänen toiminnastaan Varsovan konferenssissa ehdottamaan epäluottamuslauseeseen. Päätöksen johdosta hallitus katsoi, ettei se nauttinut eduskunnan luottamusta ja jätti eronpyyntönsä. Uusi, 2.6. 1922 nimitetty edistyspuoluelaisen A.K. Cajanderin johtama virkamieshallitus ei enää esittänyt Varsovassa allekirjoitettua sopimusta eduskunnan ratifioitavaksi, koska se katsoi, että tämä oli jo Holstin toimintaa koskeneessa epäluottamusäänestyksessä asettunut selvästi sopimuksen hylkäämisen kannalle. Elokuussa 1922 Varsovan sopimuksen muille allekirjoittajavaltioille ilmoitettiin, että Suomen osalta sen ratifioiminen oli rauennut. Sopimus hyväksyttiin sen sijaan Latviassa ja Virossa vasemmiston vastustuksesta huolimatta sekä Puolassa, jonka etuja se parhaiten vastasi, yksimielisesti.
Vielä Varsovan sopimuksen hylkäämisen jälkeen Suomessa oltiin laajalti sitä mieltä, että reunavaltioyhteistyötä oli jatkettava, mutta siten, että sitovia sopimuksia ei tehtäisi. Suomen ulkopolitiikan painopiste oli tämän jälkeen runsaan vuosikymmenen ajan Kansainliiton puitteissa tapahtuvassa toiminnassa, josta etsittiin turvallisuustakeita saavutetun itsenäisyyden säilyttämiseksi. Vuonna 1927 lopetettiin vähin äänin Suomen ja reunavaltioiden ulkoministerien välisten siihen asti säännöllisten konferenssien järjestäminen.
Vuosiksi 1927-30 Suomi valittiin Kansainliiton neuvoston jäseneksi, vaikka eräät maat, mm. Saksa, eivät valintaa kannattaneet. Niin kansainliiton kuin sen neuvostonkin jäsenenä Suomi pyrki pysyttäytymään suurpoliittisten kiistakysymysten ulkopuolella eli harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaa. Koska ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena suurvalta-asemansa menettäneet Venäjä ja Saksa pitivät Kansainliittoa Ranskan ja Englannin johtamana järjestönä sodan luoman, näille edullisen status quon säilyttämiseksi, ei Suomen Kansainliittoon nojaava politiikka saanut sen enempää Neuvostoliittoa kuin Saksaakaan pitämään Suomea puolueettomana vaan viime kädessä länsivaltiohin nojaavana maana. Aina siihen asti kun Hitler nousi Saksassa valtaan, Moskovassa epäiltiin "läntisten imperialistien" eli Englannin ja Ranskan hyökkäävän otolliseksi katsomassaan tilanteessa Neuvostoliittoon ja käyttävän siinä myös Suomea tukialueenaan. Mm. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sotilasosaston 17. ja 19.3. 1927 pitämissä kokouksissa, joissa puheenjohtajana toimi sota-asiain kansankomissaari K.J. Voroshilov, oli käsiteltävänä Neuvostoliiton länsirajan strateginen ja poliittinen turvaaminen siltä varalta, että Englanti aloittaisi sodan. Suomea koskevan asiakohdan alustajan kenraali I.S. Unslichtin arvion mukaan Englannin hyökkäys tapahtuisi viimeistään kesällä 1929, mikäli siellä sitä ennen pidettävät parlamenttivaalit päätyisivät konservatiivien voittoon.
Unslicht totesi Neuvostoliiton rajan olevan Suomen suunnalla puolustuksellisesti heikoimman. Etelämpänä olisi mahdollista tilapäisesti perääntyä Dnepr-joen taakse, mutta Rajajoelta ei ollut mahdollista perääntyä Leningradin läheisyyden vuoksi eikä pohjoisempanakaan ollut juuri perääntymisvaraa Muurmannin radan tärkeyden vuoksi. Siksi olisi luotava sellainen strateginen tilanne, jossa Leningrad jäisi sotatoimien ulkopuolelle. Unslichtin mukaan tämä edellytti Kaakkois-Suomen valtaamista Kymijokeen asti, eli samalle linjalle, jonne Venäjä siirsi Ruotsin kanssa käydyn sodan jälkeen rajan v. 1743 solmitussa Turun rauhansopimuksessa. Alustuksensa päätteeksi Unslicht ehdotti seuraavia toimenpiteitä:
-Aunuksen Karjalaan siirretään 3000 sellaista sotilasta perheineen, jotka ovat pääasiallisesti suomalaisia kommunistipakolaisia. Heitä käytetään sodan alettua sissitehtävissä Suomen Karjalassa. -Laatokalla olevia merivoimia vahvistetaan. Leningradin sotilaspiirin alueelle siirretään kaksi uutta divisioonaa. -Laatokan alueella olevien turvallisuuspoliisin, GPU:n, joukkojen vahvuutta lisätään 1.8. 1928 mennessä. tiedustelutoimintaa tehostetaan. Suomen vastaiselle rajalle rakennetaan linnoituksia. Alustusta seuranneessa keskustelussa apulaisulkoministeri M.M. Litvinov ja NKP:n keskuskomitean jäsen A.A. Andrejev asettuivat toiselle kannalle kuin sotilasjohtajat. Litvinov katsoi, ettei Neuvostoliitolla ollut Suomen suhteen mitään erityisiä etuja tavoiteltavana. Suomen armeija oli mitätön puna-armeijaan verrattuna, eikä se ollut Neuvostoliiton kannalta riskitekijä. Suomea ärsyttämällä pilattaisiin Neuvostoliiton suhteet Skandinavian maihin ja niiden suuriin työväenjärjestöihin, Litvinov tähdensi.
Keskustelun jälkeen sotilasjohto hyväksyi Unslichtin ehdotuksen ja NKP:n keskuskomitea vahvisti sen 22. 3. 1927. Koska suomalaisen tiedustelun itärajan takaa myöhemmin, v. 1928, hankkimat tiedot osoittivat, että siellä oli ryhdytty Unslichtin ehdottamiin ja keskuskomitean hyväksymiin toimenpiteisiin, voitaneen tehdä se johtopäätös, että maaliskuun 17. ja 19. päivänä pidetyistä NKP:n sotilasjaoston kokouksista niin ikään tiedusteluteitse saadut tiedot olivat aidot ja totuudenmukaiset eivätkä esim. puolalaisten suomalaisille "syöttämä" provokaatio.
Samana vuonna 1927 Neuvostoliiton ulkoministeri G.W. Tsitsherin kertoi Saksan Moskovassa olevalle suurlähettiläälle, että Kremlissä pidetään Suomea päätukialueena Neuvostoliittoa vastaan suunnitellussa hyökkäyksessä. Kaksi vuotta aikaisemmin neuvostohallitus oli esittänyt Suomelle hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista. Suomen hallitus ei ollut kuitenkaan kiinnostunut pelkästä hyökkäämättömyyssopimuksesta vaan edellytti, että samalla olisi tehty myös sovinto- ja välitystuomiomenettelyn noudattamisesta maiden välillä mahdollisesti syntyvien riitaisuuksien ratkaisemiseksi. Suomen esitys vastasi Kansainliitossa tuolloin vireillä ollutta yritystä saada aikaan sopimus rauhanomaisista riidanratkaisumenetelmistä, Suomen ja Neuvostoliiton kesken käydyt neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, koska Suomi piti kiinni esityksestään ja neuvostohallitus ei puolestaan hyväksynyt Suomen ehdottaman sovintolautakunnan puolueettomaksi puheenjohtajaksi Kansainliiton sen enempää kuin minkään porvarillisen valtion minkään elimen määräämää henkilöä.
Heti 1930-luvun alussa alkoi esiintyä kansainvälisen jännityksen lisääntymisen ensimmäisiä oireita. Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue nousi jo v. 1930 pidetyissä parlamenttivaaleissa Saksan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Se vaati Versailles'n "häpeärauhassa" Saksalle määrättyjen ehtojen ja rajoitusten kumoamista sekä vetosi kansallisuutta ja sosiaalista sosialismia korostavalla ohjelmallaan moniin eri kansalaispiireihin, erityisesti silloisen talouspulan aikana työttömiksi joutuneisiin miljooniin saksalaisiin työläisiin. Vuosina 1925.27 ilmestyneessä "Mein Kampf" -teoksessaan Hitler määritti Saksan tulevan ulkopolitiikan suuntaviivat, joiden puitteissa tuli tapahtuam ei vain entisten rajojen palauttaminen vaan myös uuden "elintilan" hankkiminen ja valtakunnan laajentaminen Neuvostoliiton kustannuksella. Hän sai laajaa kannatusta paitsi keskiluokan myös saksalaisten pääomapiirien keskuudessa julistamalla maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen Neuvostoliiton ylläpitämän ja tukeman kommunismin Euroopalle muodostaman uhan poistamisen ja Saksan kohottamisen maanosan johtavaksi vallaksi.
Toisin kuin Saksassa ja monessa muussa Euroopan maassa Suomessa sisäpoliittiset olot olivat maailmansotien välisenä aikana suhteellisen vakaat. Maanalaisen SKP:n ohjaamana ja johtajana toimineen julkisen kommunistisen puolueen - aluksi nimellä "Suomen Sosialistinen Työväenpuolue" ja vuodesta 1924 lähtien "sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestö" - kannatus eduskuntavaaleissa oli runsaat 10 prosenttia suurimmillaan v. 1922 n. 14,8 prosenttia.
Eri maiden kommunistisissa työväenliikkeissä tapahtunut kahtiajako kansalliseen ja Moskovalle uskolliseen suuntaan syntyi myös Suomen kommunistisessa liikkeessä vuosina 1928-29. Sitä edistivät Etsivän Keskuspoliisin v. 1928 toimeenpanemat laajat SKP:n maanalaista, illegaalista toimintaa johtaneiden organisaattoreiden pidätykset, joiden seurauksena julkinen kommunistinen liike vapautui maanalaisen puolueen ohjauksesta ja alkoi seurata "irti emigranteista" -tunnuksin SKP:tä vastaan nousseita kansallisia kommunistista suuntaa edustavia oppositiojohtajia. Kun eduskuna v. 1930 oikeistoradikaalisia näkemyksiä omaksuneen, paljolti eräiden suomalaisten suurpääomanomistajien rahoittamana toimineen Lapuan liikkeen painostuksesta hyväksyi lait, joilla kaikki kommunistisia käsityksiä edustava yhdistys- julkaisu- ja muu toiminta kiellettiin valtio- ja maanpetoksellisena, joutui myös kansallinen kommunistinen suunta samalla kriminalisoiduksi. Maan alle painettuna kommunistinen liike jälleen yhtenäistyi ja palasi kannatuksensa kaksinkertaistaneena takaisin Suomen poliittiseen päätöksentekoon jatkosodan jälkeen syksyllä 1944.
Kommunistien toiminnan kieltämistä perusteltiin demokratian oikeudella itsepuolustukseen. Samaan periaatteeseen vedottiin myös v. 1932, jolloin talouspulan vuosina oikeistoradikaaleilla tavoitteillaan kannatusta saaneen Lapuan liikkeen toiminta kiellettiin, sen jälkeen kun se oli järjestänyt suoraan laillista valtiovaltaa vastaan suunnatun Mäntsälän kapinan.
Lapuan liikkeen toimintaa jatkamaan perustettiin kesällä 1932 poliittinen puolue, Isänmaallinen Kansanliike, IKL. Se edusti pitkälti samaa kommunismin ja Neuvostoliiton vastaista aggressiivista "suur-Suomi" -politiikkaa kuin Akateeminen Karjala-Seura, jonka piiristä se rekrytoi aatteellisesti vankimman kannattajakuntansa. Oikeistoradikaalin ja saksalaiseen kansallissosialismiin ihailevasti suhtautuneen IKL:n vaalikannatus jäi noin puolta pienemmäksi kuin kommunistien edellisellä vuosikymmenellä. Suurimmillaan se oli vuoden 1933 eduskuntavaaleissa, joissa IKL oli vaaliliitossa kansallisen kokoomuspuolueen kanssa ja saavutti 14 paikkaa 200:sta. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa IKL:n ehdokaslistoilta tuli valituksi enää kahdeksan edustajaa.
Kansainvälispoliittisen tilanteen muututtua 1930-luvun alussa Neuvostoliitto pyrki ulkoministerinsä Litvinovin johdolla vahvistamaan Euroopan ainoana sosialistisena maana entistä uhatummaksi tuntemaansa asemaa aktiivisen diplomatian keinoin. Yhtenä osana Litvinovin aikaansaamassa sopimusverkostossa oli Neuvostoliiton Suomen kanssa v. 1932 solmima hyökkäämättömyyssopimus. Siinä vahvistettiin ja taattiin maiden välillä v. 1920 solmitussa Tarton rauhassa sovitut rajat. Kumpikin osapuoli sitoutui pidättäytymään kaikesta hyökkäystoiminnasta toisia vastaan sekä olemaan osallistumatta toista maata vastaan solmittuihin sopimuksiin. Suomen ja Neuvostoliiton välillä mahdollisesti syntyvät riidat oli solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen mukaan ratkaistava rauhan keinoin siinä määritellyn sovinnonvälityksen avulla. Vuonna 1934 hyökkäämättömyyssopimusta pidennettiin kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Neuvostoliiton Suomen samoin kuin muiden reunavaltioiden kanssa solmimia hyökkäämättömyyssopimuksia täydensi Lontoossa v. 1993 neuvoteltu sopimus hyökkääjän määrittelemisestä. Siitäkin teki aloitteen Neuvostoliitto, mikä osaltaan kertoo sen pelänneen hyökkäyksen kohteeksi joutumista. Suomi hyväksyi Lontoon sopimuksen sen jälkeen, kun sitä oli Suomen ehdotuksesta täydennetty määräyksellä, jossa todettiin, että hyökkäykseksi oli katsottava myös toisen valtion sisäisiin asiohin sekaantuminen.
Neuvostoliiton tuntema pelko kasvoi entisestään Hitlerin noustua Saksassa valtaa vuoden 1933 alussa. Seuraavana syksynä Saksa erosi Kansainliitosta, johon Neuvostoliitto puolestaan liittyi vuotta myöhemmin. Neuvostoliiton Sajsan aikeita kohtaan tuntema pelko lisääntyi entisestään, kun Hitler ryhtyi Versailles'in rauhansopimuksen määräyksistä välittämättä lisäämään Saksan asevoimia ja lähentämään maansa suhteita Puolaan, jonka kanssa hän solmi v. 1934 hyökkäämättömyyssopimuksen. Seuraavana vuonna Saksa teki Englannin kanssa laivastosopimuksen. Se lisäsi olennaisesti Saksan vaikutusta Itämerellä, jonne Neuvostoliitolla oli kulkutie vain Suomenlahden kautta. Vuonna 1935 Litvinovin onnistui saada aikaan Neuvostoliiton ja Ranskan sekä Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian väliset avunantosopimukset, jotka oli selvästi laadittu nimenomaan Saksan hyökkäyksen varalta.
Hitlerin valtaannousun jälkeen Moskovassa epäiltiin Suomen liittoutuvan Saksan kanssa ja sallivan tälle luvan käyttää maaperäänsä samoin kuin v. 1918 tukialueena Neuvostoliittoa vastaan. Tässä tilanteessa Mannerheim, jonka Svinhufvud oli v. 1931 nimittänyt puolustusneuvoston puheenjohtajaksi, ryhtyi vaikuttamaan johtaviin poliitikkoihin Suomen lähentämiseksi Ruotsiin ja liittämiseksi tämän yhdessä Norjan ja Tanskan muodostamaan pohjoismaiseen puolueettomuusblokkiin.
Ensimmäinen askel uudella tiellä, jonka kulkeminen edellytti Ahvenanmaan kiistan ja kielikysymykseen perustuvan kiistelyn unohtamista ja hyvien suhteiden tuomista läntiseen naapurimaahan, oli Suomen liittyminen v. 1933 Skandinavian maiden maiden ja Benelux-maiden kolme kolme vuotta aikaisemmin solmimaan Oslon sopimukseen. Se pyrki poistamaan kansainvälisen kaupan esteitä, mutta sillä oli myös poliittista merkitysta, koska siinä kaksi pienten valtioiden ryhmää toteutti keskuudessaan periaatteita, joiden voimaan saattaminen oli Kansainliiton puitteissa osoittautunut mahdottomaksi. Juuri Kansainliiton heikkous ensimmäisen maailmansodan jälkeisen status quon puolustajana ja pyrkimys yhteistyöhön Ruotsin kanssa Ahvenanmaan linnoittamiseksi sekä toisaalta Neuvostoliiton Hitlerin valtaannousun jälkeen Suomen aikeita kohtaan tunteman epävarmuuden ja siitä seuranneen Neuvostoliiton aggression vaaran vähentäminen olivat pontimena Mannerheimin toiminnalle selkeän pohjoismaisen puolueettomuuslinjan omaksumiseksi.
Epäluuloa Suomea kohtaan ylläpitivät Neuvostoliitossa myös Akateemisen Karjala-Seuran ja IKL:n toiminta ja niiden osoittama kiinnostus Itä-Karjalaan kohtaan, jonka tulkittiin Moskovassa edustavan laajaa suomalaista kansalaismielipidettä. Neuvostohallitus epäili Suomen olevan altis yhteistyöhön Saksan kanssa jo sillä perusteella, että tämä korvaukseksi Suomen alueen saamisesta käyttöönsä hyökkäystienä Neuvostoliittoa vastaan lupaisi Suomelle Itä-Karjalan. Tämä epäluulo lienee ollut pääasiallisena syynä neuvostojohdon 1930-luvun puolivälissä Itä-Karjalassa toimeenpanemiin "puhdistuksiin" ja alkuperäisasukkaiden. ja alkuperäisasukkaiden sieltä muualle siirtämiseen. Näin lopetettiin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneen Evard Gyllingin Itä-Karjalassa järjestämä ja johtama kansallinen hallinto sen edustajien päätyessä vankileireille tai teloitettaviksi. Niin kuin Mauno Jääskeläinen jo v. 1962 ilmestyneessä tutkielmassaan toteaa, neuvostohallituksen mielestä oli epäilemättä arveluttavaa, että sen Suomen lähellä olevalla raja-alueella asui karjalaisia, jotka vaalivat suomalaisia perinteitä ja joiden otaksuttiin olevan alttiita yhteistoimintaan suomalaisten kanssa.
Neuvostohallituksen Suomea kohtaan tunteman epäluulon syvyyttä kuvastaa Neuvostoliiton Helsingin lähettilään Boris Steinin marraskuussa 1934 Ruotsin lähettiläälle esittämä käsitys, jonka mukaan Suomi koetti Skandinaviaan lähentymisen varjolla mobilisoida Ruotsin, Norjan ja Tanskan harjoittamaan jyrkempää politiikkaa Neuvostoliittoa vastaan. Steinin esiintymisestä oli jopa se seuraus, ettei Suomea kutsuttu mukaan Kööpenhaminassa huhtikuun alussa 1935 pidettyyn Skandinavian maiden ulkoministerikokoukseen. Suomen voimakas vastareaktio sekä kansainvälisen tilanteen kärjistyminen Mussolinin johtaman Italian hyökättyä Etiopiaan vaikuttivat kuitenkin siihen, että toivotettiin tervetulleeksi seuraavaan, elokuun lopussa 1935 Oslossa järjestettyyn ulkoministerikokoukseen, jossa keskusteltiin mm. Italiaa vastaan Kansainliiton taholta sovellettavista pakotteista. Kun pohjoismaat Suomi mukaan luettuna olivat tässä suhteessa toisin kuin Englanti Neuvostoliiton edustaman voimakkaan pakotetoiminnan kannalla, Neuvostoliiton varaulkoministeri Stomoniakov esitti heti Suomen Moskovan lähettiläälle Aarne Yrjö-Koskiselle myönteisen lausunnon Suomen pohjoismaisesta suuntauksesta.
Puolustusneuvoston puheenjohtajan Mannerheimin jotavien poliitikkojen ja lehtimiesten keskuudessa puolueettomuuspolitiikan puolesta harjoittaman mielipidemuokkauksen lopputuloksena voidaan pitää T.M. Kivimäen hallituksen 5.12. 1935 eduskunnalle antamaa tiedonantoa, jossa Suomi julistautui Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden tavoin puolueettomaksi maaksi. Näin menetellen Suomen katsottiin parhaiten turvaavan tulevaisuutensa itsenäisenä valtiona. Puolueettomuusjulistuksessa viitattiin myös siihen, että Suomi katsoi velvollisuudekseen ylläpitää taloudellisen kantokykynsä mukaista puolustuslaitosta. Suomen Ruotsin suurlähettilääksi, jonka ensisijaisena tehtävänä oli toiia pohjoismaisen puolueettomuussuuntauksen ja siihen perustuvan Suomen ja Ruotsin välisen yhteistyöpolitiikan toteuttamiseksi, nimitettiin v. 1936 J. K. Paasikivi, joka toimiessaan sitä ennen kaksi vuotta kansallisen kokoomuspuolueen puheenjohtajana oli suorittanut tiukan rajankäynnin suomalaisille ihanteille vieraaksi ja fasistimieliseksi leimaamansa IKL:n kanssa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mistä sä ton tekstin nappasit?
vittu, ja kuka tollaista jaksaa täällä lukea? ei kukaan. pistäppä tiivistettynä jos jotain järkevää sanottavaa. eikä saa kopioida. muista se.
ymmärrysrajoitteinen ääliö - mene kasaamaan pokemon-korttejas ja käy koulu loppuun, niin kyllä se siitä.
No siinä on historiaa opittavaks, ettei samoja virheitä toisteta. Mutta kuka heistä on enää elossa?
Maailma ja Eurooppa ovat täysin toiset, kuin1920-luvun alussa.
Erityisesti läntiset demokratiat ovat lujemmin liittoutuneet, kuin koskaan aikaisemmin.
Naton ansiosta ne ovat myös maailman voimakkain sotilasliitto.
Ensi kertaa länsimaat ovat yhdessä tukemassa sodan toista osapuolta, kun aiemmin oltiin jakautuneita vähintään kahtia.
Hyvä taustatietojen kertominen.
Ajatusten avuksi. Kiitos!
Oli meillä saksalaismielisyyttä. Oltiin natsien aseveljiä jatkosodassa.
Säilytettiin itsenäisyytemme ja yhteiskuntajärjestyksemme, kun sodan jälkeen opittiin sanomaan neukuillle 'da,da,da'.
Baltian maiden tie oli paljon karmeampi.
Bolsevikkien diktatuuri oli saman veroinen Hitlerin diktatuurin kanssa. Heille oltiin kuitenkin ali-ihmisiä.
Meillä on ollut hyvä demokraattinen valtio tähän saakka. Ollaan nostettu pieni Suomi kansakuntien joukkoon!
Suomi on nyt oikeissa pöydissä.
Tosin pienen pieni vähemmistö on katkera.
Hyvä niin.