Kuin piste pitkän ii:n (poliittisen improbaturin) päälle oli tämä huonona häviäjänä tehty näräinen vetäytyminen ministeriydestä Lipposelta.
Lipponen on aina ollut enemmänkin voimapoliitikko kuin edes reaalipoliitikko. Hän sieppasi puolueen puheenjohtajan pallinsa silloin kun SDP oli Uffen ensimmäisten sekoilu- ja välistävetoprojektien jäjiltä niin heikoissa kantimissa, että tilannetta kuvattiin TV-uutisissakin näyttämällä puoluekokoussalissa humalaisena nukkuvaa Risto Kuismaa.
Lipposen ensimmäinen hallitus peri edeltäjältään tylyn oikeistoliberalistisia arvoja toteuttavan ja amerikkalaisille velkojille valtiontalouden myyneen Viinasen, joka piti ottaa hallitukseen, koska pankkiirit niin määräsivät. Lipposen molempien hallitusten politiikka olikin sitten yhtä köyhien sortoa: köyhyys lisääntyi vaikka maan BKT nousi humisten.
Lopulta syntyi työpaikkojakin. Puuttui vain se että olisi syntynyt todellista hyvinvointia. Sitä ei syntynyt, vaan tosielämä koki jatkuvaa kurjistumista, jonka kanssa kansalaiset joutuivat jatkuvasti tekemisiin arkielämässä, kouluissa, sairaaloissa, virastoissa. Uudet työpaikat eivät jostain syystä lisänneet maassa tehtyjen työtuntien määrää, BKT:n nousi ei vastaavalla tavalla heijastunut kansantalouden palkkasumman kasvuna. Kysymyksessä oli tosiasiassa vain työn uusjako, joka tehtiin työnantajien ehdoilla. Työnantajat olivatkin Lipposen talouspolitiikkaan hyvin tyytyväisiä.
Vahvojen ehdoilla hallitsemiseen olisi pystynyt kuka tahansa, ei siinä olisi voimapoliitikkoa tarvittu. Lipposen voimat taitavatkin olla enemmänkin nuoleskelua isokenkäisten edessä kuin todellista poliittista tahtoa ja taitoa - tämä nuoleskelutaipumus tuli sitten myöhemmin ilmi myös ulkopoliittisissa suhteissa, mm. Kohlin ja Bushin miellyttämisyrityksissä.
Viimeisin niitti Lipposen oikeistolinjauksissa oli se että hän meni veljeilemään Bushin kanssa. Iso osa kansasta järkyttyi nähdessään tökerönjäykästi hymyilevän möllikkäpääministerimme puristelemassa Valkoisen talon portailla Bushin kättä ja vakuuttavan tälle että "Suomen kansa tukee Bushin politiikkaa".
Eikä siinä edes kaikki, koska myöhemmin kävi ilmeiseksi, että paljon pitemmälle meneviä lojaalisuuden näyttäjä oli sovittu. Suomi karkoitti maasta irakilaisdiplomaatteja kiristyksen jälkeen, kuten CIA:n operaatioon "Uhkaava taivaanranta" kuului. Tämä tietysti kiellettiin, samoin kuin Suomen kuuluminen Irakin sotaa kannattavaan koalitioon - ja jopa tv-kirjeenvaihtajan uutinen, jossa CIA:n operaatiosta ja Suomen suhteesta siihen kerrottiin, saatiin sensuroitua.
Presidentinvaalikampajassa Jäätteenmäki sopivasti nosteli peiton reunaa ja piti Paavoa hermostuksen tilassa. Sääliksi kävi tätä jääräpäistä mutta järjettömyydessään vääriin - juridisesti ehkä jopa maanpetosta muistuttaviin - uskollisuudenvaloihin sortunutta Lipposta. Paavon mokaamisen tähtihetki koettiin EU-kokouksessa, jossa hän sekoili sanoissaan puhuessaan siitä mistä maamme ulkoministeriössä oltiin tietoisia ja mistä ei. Voi sitä typerää tyhjäähekottavaa naurua kameroiden räiskähdellessä!
Vaalien jälkitilannetta varten oli Lipponen tilannut hyvävelidemaritoveri Sailakselta uuden hallitusohjelman rungon, joka nyt sitten joutuikin ikävällä tavalla häviön näyttämölle. Tämän on myös täytynyt tuntua Lipposesta nöyryyttävältä. Uusia hallituskuvioita luotaessa jopa oma vahvin tukijoukko katsoi viisaimmaksi ottaa eteäisyyttä Sailaksen ohjelmapaperiin.
Mitä Paavo muuta olisi voinut tehdä kuin vetäytyä parrasvaloista - eduskunnasta pitäisi nyt löytyä paikka jossa paistatella paremman tulevaisuuden toivossa. Esimerkiksi puhemiehenä.
Parempi on Paavon nyt yrittää vähän viilentää ylikuumennutta oloaan ja toivoa, että tehdyt törkeät virheet - kuten ulkopoliittinen moka Bushin nuoleskelussa - unohdettaisiin, ja tuleva aika toisi mukanaan jotain johon voisi taas tarttua ja orientoitua uudelleen.
Sääliksi käy miestä. Niin paljon ja niin totisesti yrittänyt, on aatteensa, tahtonsa ja maansa myynyt muita miellyttääkseen, missään mitään muuta kuin epäonnistumista ja mielipahaa saavuttamatta.
Lipponen on aina ollut enemmänkin voimapoliitikko kuin edes reaalipoliitikko. Hän sieppasi puolueen puheenjohtajan pallinsa silloin kun SDP oli Uffen ensimmäisten sekoilu- ja välistävetoprojektien jäjiltä niin heikoissa kantimissa, että tilannetta kuvattiin TV-uutisissakin näyttämällä puoluekokoussalissa humalaisena nukkuvaa Risto Kuismaa.
Lipposen ensimmäinen hallitus peri edeltäjältään tylyn oikeistoliberalistisia arvoja toteuttavan ja amerikkalaisille velkojille valtiontalouden myyneen Viinasen, joka piti ottaa hallitukseen, koska pankkiirit niin määräsivät. Lipposen molempien hallitusten politiikka olikin sitten yhtä köyhien sortoa: köyhyys lisääntyi vaikka maan BKT nousi humisten.
Lopulta syntyi työpaikkojakin. Puuttui vain se että olisi syntynyt todellista hyvinvointia. Sitä ei syntynyt, vaan tosielämä koki jatkuvaa kurjistumista, jonka kanssa kansalaiset joutuivat jatkuvasti tekemisiin arkielämässä, kouluissa, sairaaloissa, virastoissa. Uudet työpaikat eivät jostain syystä lisänneet maassa tehtyjen työtuntien määrää, BKT:n nousi ei vastaavalla tavalla heijastunut kansantalouden palkkasumman kasvuna. Kysymyksessä oli tosiasiassa vain työn uusjako, joka tehtiin työnantajien ehdoilla. Työnantajat olivatkin Lipposen talouspolitiikkaan hyvin tyytyväisiä.
Vahvojen ehdoilla hallitsemiseen olisi pystynyt kuka tahansa, ei siinä olisi voimapoliitikkoa tarvittu. Lipposen voimat taitavatkin olla enemmänkin nuoleskelua isokenkäisten edessä kuin todellista poliittista tahtoa ja taitoa - tämä nuoleskelutaipumus tuli sitten myöhemmin ilmi myös ulkopoliittisissa suhteissa, mm. Kohlin ja Bushin miellyttämisyrityksissä.
Viimeisin niitti Lipposen oikeistolinjauksissa oli se että hän meni veljeilemään Bushin kanssa. Iso osa kansasta järkyttyi nähdessään tökerönjäykästi hymyilevän möllikkäpääministerimme puristelemassa Valkoisen talon portailla Bushin kättä ja vakuuttavan tälle että "Suomen kansa tukee Bushin politiikkaa".
Eikä siinä edes kaikki, koska myöhemmin kävi ilmeiseksi, että paljon pitemmälle meneviä lojaalisuuden näyttäjä oli sovittu. Suomi karkoitti maasta irakilaisdiplomaatteja kiristyksen jälkeen, kuten CIA:n operaatioon "Uhkaava taivaanranta" kuului. Tämä tietysti kiellettiin, samoin kuin Suomen kuuluminen Irakin sotaa kannattavaan koalitioon - ja jopa tv-kirjeenvaihtajan uutinen, jossa CIA:n operaatiosta ja Suomen suhteesta siihen kerrottiin, saatiin sensuroitua.
Presidentinvaalikampajassa Jäätteenmäki sopivasti nosteli peiton reunaa ja piti Paavoa hermostuksen tilassa. Sääliksi kävi tätä jääräpäistä mutta järjettömyydessään vääriin - juridisesti ehkä jopa maanpetosta muistuttaviin - uskollisuudenvaloihin sortunutta Lipposta. Paavon mokaamisen tähtihetki koettiin EU-kokouksessa, jossa hän sekoili sanoissaan puhuessaan siitä mistä maamme ulkoministeriössä oltiin tietoisia ja mistä ei. Voi sitä typerää tyhjäähekottavaa naurua kameroiden räiskähdellessä!
Vaalien jälkitilannetta varten oli Lipponen tilannut hyvävelidemaritoveri Sailakselta uuden hallitusohjelman rungon, joka nyt sitten joutuikin ikävällä tavalla häviön näyttämölle. Tämän on myös täytynyt tuntua Lipposesta nöyryyttävältä. Uusia hallituskuvioita luotaessa jopa oma vahvin tukijoukko katsoi viisaimmaksi ottaa eteäisyyttä Sailaksen ohjelmapaperiin.
Mitä Paavo muuta olisi voinut tehdä kuin vetäytyä parrasvaloista - eduskunnasta pitäisi nyt löytyä paikka jossa paistatella paremman tulevaisuuden toivossa. Esimerkiksi puhemiehenä.
Parempi on Paavon nyt yrittää vähän viilentää ylikuumennutta oloaan ja toivoa, että tehdyt törkeät virheet - kuten ulkopoliittinen moka Bushin nuoleskelussa - unohdettaisiin, ja tuleva aika toisi mukanaan jotain johon voisi taas tarttua ja orientoitua uudelleen.
Sääliksi käy miestä. Niin paljon ja niin totisesti yrittänyt, on aatteensa, tahtonsa ja maansa myynyt muita miellyttääkseen, missään mitään muuta kuin epäonnistumista ja mielipahaa saavuttamatta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
isosta miehestä jolla on isot elkeet ja joka väkisin yritti vääntäytyä valtiomieskategoriaan vaikka edellytykset riittivät vain humalassa nuokkuneen SDP:n valtaamiseen. Näin se on.
Kekkonen oli todellinen valtiomies. Kekkonen ja Lipponen ovat toistensa peilikuvia, siinä mielessä kuin päivä ja yö. Kekkonen käytti valtaa armottomasti, ja vuorineuvokset pelkäsivät ja vihasivat häntä. Kekkonen ei käyttänyt valtaansa väärin, vaan hänen aikanaan idänsuhteet hoidettiin taiten ja Suomi kohosi muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle. Kekkonen piti rikkaat kurissa ja hänen tähtäimessään oli maan kokonaisuuden etu.
Sen sijaan Lipponen käytti valtaansa väärin, harvojen rikkaiden hyväksi. Juuri rikkaat ovat entisestään rikastuneet Lipposen kaudella. Suuri keskiluokka on pantu tekemään kaikki työt ja maksamaan kaikki verot. Ja lisääntyvä köyhyys, kuka se lopulta maksaa?
Kekkonen oli rohkea mies. Nykyisin ei enää ole sellaisia poliitikkoja. Nykyiset poliitikot, niin kuin Lipponen, osoittavat rohkeuttaa sillä kuka uskaltaa rohkeimmin leikata, kuka uskaltaa olla julmin köyhiä kohtaan. Tosimiehiä.