Suomalaiset ovat epäsosiaalista ja poikkeuksellisen väkivaltaista kansaa, joka historiassaan on ollut alistetussa asemassa. Olemme selvinneet vuosisatojen läpi sisäistämällä muutamia perusasioita. Yksi on se, että meidän on aina todistettava isännillemme oma tarpeellisuuteemme, so. ahkeruutemme, työ-, mies- ja sotilaskuntomme. Tällainen sisäistetty itsekuri ja selkäranka istuvat suomalaisessa, ja kun ulkoisista isännistä on vapauduttu, olemme ryhtyneet kyttäämään ja tuomitsemaan toinen toisiamme samoin historiallisin perustein.
Nämä nykyiset "asenteemme", eli ne moralisoivat ja paheksuvat kannanotot, joita parempiosaiset meistä nyt vähempiosaisia kohtaan sydämensä kyllyydestä kirvoittavat, ovat vain herrakansalta sisäistettyjä malleja. Niillä ei kansantalouden ongelmia ratkota.
Toinen historiallinen asenne liittyy oppisivistyksen ja koulutukseen, joilla suomalaiset ovat aina pyrkineet nousemaan "parempien ihmisten" tasolle. Meillä usko oppiarvoihin on poikkeuksellista, ja ikään kuin itsestään selvyytenä kuvittelemme, että oppiarvojen suorittaminen toisi mukanaan hyvän ja helpon elämän. Käänteisesti tämä merkillinen odotus tulee sitten näkyviin siinä, että kuin luonnostaan haluamme kuvitella että "kouluja käymättömien" olisi pysyttävä orjien asemassa - itse asiassa heidän pitäisi muuttua ahkeriksi puurtajiksi, joiden työllä me herrakansanosa voisimme rahoittaa oman "sivistyneen" juhlintamme.
Valitettavasti kansantalouden ongelmat eivät ratkeaisi silläkään vaikka kaikki kouluttaisimme itsemme huipulle asti.
Kansantalouden ongelmat ovat rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan eriytymisen ongelmia, eikä niihin ole mitään ratkaisua reaalisen työn (ja työttömyyden) maailmassa.
Tilastot osoittavat, että vaikka maahan on luotu noin 300 000 uutta työpaikkaa, tehtyjen työtuntien määrä ei samaan aikaan ole vastaavasti kasvanut. Samoin BKT:n huima kasvu viime vuosikymmenenä ei vastaavalla tavalla heijastunut kansantalouden palkkasumman kasvuna. Harjoitettu talouspolitiikka on käytännössä siis tarkoittanut, että työtä on uusjaettu työnantajille edullisimmalla tavalla.
Kun pääomatulojen nauttijat, osingonsaajat ja yritykset eivät käytännössä maksa veroja (esim. yritysten maksaman yhteisöveron tuotto on samaa suuruusluokkaa jonka teollisuus saa valtiolta takaisin erilaisina tukina), seurauksena on että koko valtion pyörittämiseen tarvittava raha on kiskottava reaalista työtä tekevältä kansanosalta. He sitten tasaavat omat tulonsa niiden kanssa, jotka pidetään työmarkkinoiden ulkopuolella. Tällaisen politiikan yksi tavoite on tietenkin saada ruohonjuuritason väki vihaamaan toisiaan - ja kun sosiaalimenot otetaan työtätekevien eikä todellisen "herrakansan" pussista, niinhän siinä käy, että suomalaiset saadaankin vihaamaan toisiaan.
Englannissa samaa politiikkaa harjoitti Margaret Thatcher amerikkalaisten uusliberalististen neuvonantajiensa tuella. Yksi tuon politiikan iskulauseista oli: on ensin luotava jotain jaettavaa, vasta sitten voidaan jakaa jotain. Valitettavasti nykyisessa rahataloudessa tällaisella fraasilla ei ole mitään virkaa, sillä rahaa syntyy ja katoaa monikymmenkertaisia määriä rahatalouden omalla, autonomiseksi muuttunella operaatioalueella, ilman minkäänlaisia yhteyksiä työn tekemisen maailmaan.
Kuvaavaa on, että esimerkiksi suomalaisten teollisuusosakkeiden pörssinoteerattu arvo saattaa vuodessa heittää monikymmenkertaisesti sen summan jonka koko teollisuus käyttää vuodessa reaalisiin investointeihinsa. Rahan "syntyminen" ja "häviäminen" eivät ole reaalitalouden tapahtumia -- eikä talouden ongelmista tule missään nimessä syyttää niitä, joille muuta iloa maailmassa ei enää ole kuin räkälöissä ryyppääminen.
Nämä nykyiset "asenteemme", eli ne moralisoivat ja paheksuvat kannanotot, joita parempiosaiset meistä nyt vähempiosaisia kohtaan sydämensä kyllyydestä kirvoittavat, ovat vain herrakansalta sisäistettyjä malleja. Niillä ei kansantalouden ongelmia ratkota.
Toinen historiallinen asenne liittyy oppisivistyksen ja koulutukseen, joilla suomalaiset ovat aina pyrkineet nousemaan "parempien ihmisten" tasolle. Meillä usko oppiarvoihin on poikkeuksellista, ja ikään kuin itsestään selvyytenä kuvittelemme, että oppiarvojen suorittaminen toisi mukanaan hyvän ja helpon elämän. Käänteisesti tämä merkillinen odotus tulee sitten näkyviin siinä, että kuin luonnostaan haluamme kuvitella että "kouluja käymättömien" olisi pysyttävä orjien asemassa - itse asiassa heidän pitäisi muuttua ahkeriksi puurtajiksi, joiden työllä me herrakansanosa voisimme rahoittaa oman "sivistyneen" juhlintamme.
Valitettavasti kansantalouden ongelmat eivät ratkeaisi silläkään vaikka kaikki kouluttaisimme itsemme huipulle asti.
Kansantalouden ongelmat ovat rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan eriytymisen ongelmia, eikä niihin ole mitään ratkaisua reaalisen työn (ja työttömyyden) maailmassa.
Tilastot osoittavat, että vaikka maahan on luotu noin 300 000 uutta työpaikkaa, tehtyjen työtuntien määrä ei samaan aikaan ole vastaavasti kasvanut. Samoin BKT:n huima kasvu viime vuosikymmenenä ei vastaavalla tavalla heijastunut kansantalouden palkkasumman kasvuna. Harjoitettu talouspolitiikka on käytännössä siis tarkoittanut, että työtä on uusjaettu työnantajille edullisimmalla tavalla.
Kun pääomatulojen nauttijat, osingonsaajat ja yritykset eivät käytännössä maksa veroja (esim. yritysten maksaman yhteisöveron tuotto on samaa suuruusluokkaa jonka teollisuus saa valtiolta takaisin erilaisina tukina), seurauksena on että koko valtion pyörittämiseen tarvittava raha on kiskottava reaalista työtä tekevältä kansanosalta. He sitten tasaavat omat tulonsa niiden kanssa, jotka pidetään työmarkkinoiden ulkopuolella. Tällaisen politiikan yksi tavoite on tietenkin saada ruohonjuuritason väki vihaamaan toisiaan - ja kun sosiaalimenot otetaan työtätekevien eikä todellisen "herrakansan" pussista, niinhän siinä käy, että suomalaiset saadaankin vihaamaan toisiaan.
Englannissa samaa politiikkaa harjoitti Margaret Thatcher amerikkalaisten uusliberalististen neuvonantajiensa tuella. Yksi tuon politiikan iskulauseista oli: on ensin luotava jotain jaettavaa, vasta sitten voidaan jakaa jotain. Valitettavasti nykyisessa rahataloudessa tällaisella fraasilla ei ole mitään virkaa, sillä rahaa syntyy ja katoaa monikymmenkertaisia määriä rahatalouden omalla, autonomiseksi muuttunella operaatioalueella, ilman minkäänlaisia yhteyksiä työn tekemisen maailmaan.
Kuvaavaa on, että esimerkiksi suomalaisten teollisuusosakkeiden pörssinoteerattu arvo saattaa vuodessa heittää monikymmenkertaisesti sen summan jonka koko teollisuus käyttää vuodessa reaalisiin investointeihinsa. Rahan "syntyminen" ja "häviäminen" eivät ole reaalitalouden tapahtumia -- eikä talouden ongelmista tule missään nimessä syyttää niitä, joille muuta iloa maailmassa ei enää ole kuin räkälöissä ryyppääminen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ehän tota kukaan jaksa lukea, varmaan hyviä juttuja, mutta tiivistä vähän.
Saksassa, jos missä, oppiarvoja tuijotetaan silmät sirrillään: jos et ole tohtori, olet "kadunlakaisija".
Siellä ongelma on osattu myös kiertää: tohtorin tittelin voit ostaa halvimmillaan n. 50 eurolla. Eikä tarvitse edes laatia pitkiä väitöskirjoja.