"Kokemus näyttää, että on olemassa usko, joka täyttää ihmisen sielun ja mielen, valloittaa hänen tunnemaailmansa ja kirkastaa hänen järkensä. Kaikki kertomukset uskonnollisista heräymyksistä viittaavat siihen, että usko on paljon, paljon enemmän kuin älyllinen hyväksyminen, että se on sisäinen voima ja näkemys, joka herää ihmisessä, puhdistaa - ainakin hetkeksi - hänen olemuksensa pahasta ja antaa hänen elämälleen uuden siveellisesti korostetun sisällön. Usko on mahtavimpia psykologisia voimia. Ja kokemus todistaa, että se herää itsestään. Ihminen ei voi sitä pakottamalla pakottaa. Korkeintaan ihminen voi jouduttaa sen tuloa. Ja eräässä merkityksessä ihminen aina aiheuttaa sen syntymistä. Sillä usko ei herää ihmisessä, ellei hän ole jumalaa eli totuutta etsinyt, ellei hän Jaakobin lailla ole paininut jumalan kanssa, kunnes jumala on hänet siunannut. Mutta ellei »jumala ihmistä siunaa», ei usko hänessä herää.
Tämän ymmärrämme paremmin, jos heitämme silmäyksen inhimilliseen psykologiaan. Vanhan tutun jaotuksen mukaan ihmisen sieluelämässä ilmenee kolme peruskykyä: tieto, tunto ja tahto. Muuan uudemman sielutieteen haara tahtoisi näistä poistaa viimemainitun - tahdon - sen nojalla, että ihmisessä ei ilmene puhdasta tahtoa: se mitä tahdoksi sanomme on joko tunteen tai ajatuksen aiheuttama sielullinen liikehtiminen vailla omaperäistä taustaa. Kun me »tahdomme» jotakin, on se vain mielikuva, joka pyrkii toiminnassa purkautumaan. Me »tahdomme», ja tahtomme on joko himoa ja mielitekoa tai järjen aiheuttamaa itsepakotusta. Sehän näkyy uskonnollisestakin elämästä, sanovat nämä tahdonkieltäjät. Ihminen tahtoo elää uskonnollista elämää sentähden että hänen uskonsa hyväilee hänessä jotain salaista tunne-elämää; tai sentähden että hänen järkensä on vakuutettu jostain siveellisestä velvollisuudesta, esim. helmasynnistään luopumisen velvollisuudesta. Ja senpätähden ihmisen uskonnollisessa elämässä usein ilmenee vaikeitakin ristiriitoja, kun tunne ja järki käyvät eri suuntaan. Tunne pyytää »tee» ja järki sanoo »älä tee». »Tahdolla» ei ole muuta edessään kuin kallistua joko tunteen tai järjen puoleen - liian usein edellisen, moittii ihminen itseään. Näyttää siis todella kuin tahdonkieltäjillä olisi kokemus ja todellisuus puolellaan. Ihmisen jokapäiväinen tahto on ainakin sangen ontuvaa laatua.
Väärin on kuitenkin kieltää tahto. Todistettu on ainoastaan, että tahdon ilmennys on riippuvainen toisista sielunkyvyistä ihmisen jokapäiväisessä elämässä, mutta avoimeksi jää kysymys, eikö tahto itsessäänkin voisi toimia. Ja jos kysymme, eikö ole mitään sieluntilaa, jossa tahdon elämä selvemmin vaikuttaisi ja näkyisi, saamme tähän myöntävän vastauksen kokemukselta: semmoinen sieluntila on todellinen uskonnollinen usko. Usko on itse asiassa ihmisen tahdon heräämistä.
Koska, kuten sanottu, usko herää? Kun ristiriita järjen ja tunteen väliltä haihtuu, kun sopusointu sisäisessä elämässä saavutetaan. Niinkauan kuin ristiriitaa on olemassa, on myös tahto riippuvainen toisesta tai toisesta, on joko järjen tai tunteen palveluksessa. Mutta kun järki ja tunne kohoavat sopusointuun, silloin tahto uskossa herää ja pääsee vapaasti vaikuttamaan. Tahto on ihmisen sisäinen jumalallinen voima, ja usko on tahdon heräämistä.
Uskosta on hebrealaiskirjeessä erittäin syvällinen määritelmä. 11 luvun ensimäinen säe kuuluu Bibliaseuran suomennoksessa: »mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy». Kun tarkastamme kreikkalaista tekstiä, huomaamme kuitenkin suomennoksen pintapuoliseksi, jopa vääräksikin. Lause kuuluu kreikaksi: esti de pistis elpizomenoon hypostasis, pragmatoon elenkos ou blepomenoon. Suomentamalla sanasta sanaan saamme tästä seuraavan käännöksen: »mutta usko on toivottujen (asiain) hypostaasi, näkymättömien tekojen todiste». Tämmöinen sanatarkka suomennos on tietysti kääntäjistä ollut mahdoton, koska he eivät sitä olisi ymmärtäneet. Se se kuitenkin tarkasti vastaa alkutekstin henkeäkin.
»Usko on toivottujen asiain (eli tekojen) hypostaasi.» Mitä on hypostaasi? Latinalainen raamattu sanoo substantia. Molemmat nämä sanat merkitsevät »aineellinen perusta». Usko on siis »toivottujen asiain aineellinen perusta», ehto, jota ilman ihmisen toivomus ei toteudu. Tämä on totta jokapäiväisenkin elämän suhteen. Vahva usko auttaa ihmistä maallistenkin toivomusten saavuttamisessa. Kuinka paljon enemmän taivaallisten ja näkymättömäin! Sillä niiden puoleen on uskonnollinen usko kääntynyt. Usko tässä merkityksessä tavoittelee yhä lähempää suhdetta ihmisen ja jumalan välillä, yhä suurempaa valtaa synnin ja pahan yli, yhä kasvavaa täydellisyyttä, epäitsekkyyttä, rakkautta. Nyt usko juuri on näiden tavoittelujen ja pyrkimysten ehdoton ehto, sillä uskossa vasta ihmisen todellinen tahto on herännyt. Ja kun sanotaan, että usko on toivomusten »aineellinen perusta», viitataan siihen, että usko yksin (eli tahto) saa näkymättömän maailman aineellisuuden liikkumaan. Näkymätön käy aina ennen näkyväistä. Jos mitä toteutuu eli tapahtuu fyysillisessä maailmassa, on se ensin toteutunut näkymättömässä. Näkymätön on siis muovailtava, jos mielii saada muutoksia aikaan näkyväisessä. Jumalan tahto tapahtuu ensin taivaissa, sitten maan päällä. Kun ihminen tahtoo toteuttaa jumalan tahtoa maan päällä, täytyy hänen se ensin tehdä tajuntansa sisäisissä taivaissa. Tämä on mahdollinen uskon kautta. Uskossa ihminen luo, sitten luotu ilmenee.
Sentähden hebrealaiskirje lisää: »usko on näkymättömien tekojen todiste». Usko on todistuksena siitä, että ihminen suorittaa näkymättömiä tekoja. Usko on näet olemista, elämää, ja henkisesti katsoen oleminen yksin on toimintaa. Kovasydäminen ihminen, joka tilapäisesti, sattumalta suorittaa hyvän työn, ei henkisesti katsoen ole hyvää tehnyt. Henkisesti pysyy, että hän on kovasydäminen. Henkisesti hän suorittaa kovasydämisiä tekoja, luo ympärilleen kovasydämistä ilmapiiriä. Auttavainen ja lempeä ihminen sitä vastoin suorittaa henkisesti lempeitä tekoja ja luo ympärilleen auttavaista ilmapiiriä. Jos tämä pitää paikkansa heikossa muodossa jokapäiväisessä elämässä, on se elinvoimaisinta todellisuutta uskosta puhuttaessa. Ihminen, joka uskoo, on henkisesti katsoen alituisessa toiminnassa. Uskollaan ja uskossaan hän intensiivisesti ja lakkaamatta muovailee näkymättömän maailman aineellisuutta. Hän luo ympärilleen paratiisia ja taivasta, hän elää iankaikkista autuutta, hän täyttää jumalan tahtoa. Hänestä leviää kuin auringosta eloa uhkuvia ja eloa antavia säteitä, jotka sytyttävät toisissa jaloja tunteita ja ajatuksia ja kiihoittavat jaloihin tekoihin. Hänen elämänsä on yhtä toimintaa, vaikka hänen toimintansa onkin vain hänen olemisessaan, hänen uskossaan. Hänen uskonsa onkin tämän hänen toimintansa, näiden hänen »näkymättömien tekojensa» todistus.
Usko on siis merkillinen psykologinen voima, emmekä sitä ymmärtäisi, ellemme tietäisi, että se on ihmisen jumalallisen tahdon ilmausta."
P.Ervast: Kootut teokset
Tämän ymmärrämme paremmin, jos heitämme silmäyksen inhimilliseen psykologiaan. Vanhan tutun jaotuksen mukaan ihmisen sieluelämässä ilmenee kolme peruskykyä: tieto, tunto ja tahto. Muuan uudemman sielutieteen haara tahtoisi näistä poistaa viimemainitun - tahdon - sen nojalla, että ihmisessä ei ilmene puhdasta tahtoa: se mitä tahdoksi sanomme on joko tunteen tai ajatuksen aiheuttama sielullinen liikehtiminen vailla omaperäistä taustaa. Kun me »tahdomme» jotakin, on se vain mielikuva, joka pyrkii toiminnassa purkautumaan. Me »tahdomme», ja tahtomme on joko himoa ja mielitekoa tai järjen aiheuttamaa itsepakotusta. Sehän näkyy uskonnollisestakin elämästä, sanovat nämä tahdonkieltäjät. Ihminen tahtoo elää uskonnollista elämää sentähden että hänen uskonsa hyväilee hänessä jotain salaista tunne-elämää; tai sentähden että hänen järkensä on vakuutettu jostain siveellisestä velvollisuudesta, esim. helmasynnistään luopumisen velvollisuudesta. Ja senpätähden ihmisen uskonnollisessa elämässä usein ilmenee vaikeitakin ristiriitoja, kun tunne ja järki käyvät eri suuntaan. Tunne pyytää »tee» ja järki sanoo »älä tee». »Tahdolla» ei ole muuta edessään kuin kallistua joko tunteen tai järjen puoleen - liian usein edellisen, moittii ihminen itseään. Näyttää siis todella kuin tahdonkieltäjillä olisi kokemus ja todellisuus puolellaan. Ihmisen jokapäiväinen tahto on ainakin sangen ontuvaa laatua.
Väärin on kuitenkin kieltää tahto. Todistettu on ainoastaan, että tahdon ilmennys on riippuvainen toisista sielunkyvyistä ihmisen jokapäiväisessä elämässä, mutta avoimeksi jää kysymys, eikö tahto itsessäänkin voisi toimia. Ja jos kysymme, eikö ole mitään sieluntilaa, jossa tahdon elämä selvemmin vaikuttaisi ja näkyisi, saamme tähän myöntävän vastauksen kokemukselta: semmoinen sieluntila on todellinen uskonnollinen usko. Usko on itse asiassa ihmisen tahdon heräämistä.
Koska, kuten sanottu, usko herää? Kun ristiriita järjen ja tunteen väliltä haihtuu, kun sopusointu sisäisessä elämässä saavutetaan. Niinkauan kuin ristiriitaa on olemassa, on myös tahto riippuvainen toisesta tai toisesta, on joko järjen tai tunteen palveluksessa. Mutta kun järki ja tunne kohoavat sopusointuun, silloin tahto uskossa herää ja pääsee vapaasti vaikuttamaan. Tahto on ihmisen sisäinen jumalallinen voima, ja usko on tahdon heräämistä.
Uskosta on hebrealaiskirjeessä erittäin syvällinen määritelmä. 11 luvun ensimäinen säe kuuluu Bibliaseuran suomennoksessa: »mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy». Kun tarkastamme kreikkalaista tekstiä, huomaamme kuitenkin suomennoksen pintapuoliseksi, jopa vääräksikin. Lause kuuluu kreikaksi: esti de pistis elpizomenoon hypostasis, pragmatoon elenkos ou blepomenoon. Suomentamalla sanasta sanaan saamme tästä seuraavan käännöksen: »mutta usko on toivottujen (asiain) hypostaasi, näkymättömien tekojen todiste». Tämmöinen sanatarkka suomennos on tietysti kääntäjistä ollut mahdoton, koska he eivät sitä olisi ymmärtäneet. Se se kuitenkin tarkasti vastaa alkutekstin henkeäkin.
»Usko on toivottujen asiain (eli tekojen) hypostaasi.» Mitä on hypostaasi? Latinalainen raamattu sanoo substantia. Molemmat nämä sanat merkitsevät »aineellinen perusta». Usko on siis »toivottujen asiain aineellinen perusta», ehto, jota ilman ihmisen toivomus ei toteudu. Tämä on totta jokapäiväisenkin elämän suhteen. Vahva usko auttaa ihmistä maallistenkin toivomusten saavuttamisessa. Kuinka paljon enemmän taivaallisten ja näkymättömäin! Sillä niiden puoleen on uskonnollinen usko kääntynyt. Usko tässä merkityksessä tavoittelee yhä lähempää suhdetta ihmisen ja jumalan välillä, yhä suurempaa valtaa synnin ja pahan yli, yhä kasvavaa täydellisyyttä, epäitsekkyyttä, rakkautta. Nyt usko juuri on näiden tavoittelujen ja pyrkimysten ehdoton ehto, sillä uskossa vasta ihmisen todellinen tahto on herännyt. Ja kun sanotaan, että usko on toivomusten »aineellinen perusta», viitataan siihen, että usko yksin (eli tahto) saa näkymättömän maailman aineellisuuden liikkumaan. Näkymätön käy aina ennen näkyväistä. Jos mitä toteutuu eli tapahtuu fyysillisessä maailmassa, on se ensin toteutunut näkymättömässä. Näkymätön on siis muovailtava, jos mielii saada muutoksia aikaan näkyväisessä. Jumalan tahto tapahtuu ensin taivaissa, sitten maan päällä. Kun ihminen tahtoo toteuttaa jumalan tahtoa maan päällä, täytyy hänen se ensin tehdä tajuntansa sisäisissä taivaissa. Tämä on mahdollinen uskon kautta. Uskossa ihminen luo, sitten luotu ilmenee.
Sentähden hebrealaiskirje lisää: »usko on näkymättömien tekojen todiste». Usko on todistuksena siitä, että ihminen suorittaa näkymättömiä tekoja. Usko on näet olemista, elämää, ja henkisesti katsoen oleminen yksin on toimintaa. Kovasydäminen ihminen, joka tilapäisesti, sattumalta suorittaa hyvän työn, ei henkisesti katsoen ole hyvää tehnyt. Henkisesti pysyy, että hän on kovasydäminen. Henkisesti hän suorittaa kovasydämisiä tekoja, luo ympärilleen kovasydämistä ilmapiiriä. Auttavainen ja lempeä ihminen sitä vastoin suorittaa henkisesti lempeitä tekoja ja luo ympärilleen auttavaista ilmapiiriä. Jos tämä pitää paikkansa heikossa muodossa jokapäiväisessä elämässä, on se elinvoimaisinta todellisuutta uskosta puhuttaessa. Ihminen, joka uskoo, on henkisesti katsoen alituisessa toiminnassa. Uskollaan ja uskossaan hän intensiivisesti ja lakkaamatta muovailee näkymättömän maailman aineellisuutta. Hän luo ympärilleen paratiisia ja taivasta, hän elää iankaikkista autuutta, hän täyttää jumalan tahtoa. Hänestä leviää kuin auringosta eloa uhkuvia ja eloa antavia säteitä, jotka sytyttävät toisissa jaloja tunteita ja ajatuksia ja kiihoittavat jaloihin tekoihin. Hänen elämänsä on yhtä toimintaa, vaikka hänen toimintansa onkin vain hänen olemisessaan, hänen uskossaan. Hänen uskonsa onkin tämän hänen toimintansa, näiden hänen »näkymättömien tekojensa» todistus.
Usko on siis merkillinen psykologinen voima, emmekä sitä ymmärtäisi, ellemme tietäisi, että se on ihmisen jumalallisen tahdon ilmausta."
P.Ervast: Kootut teokset
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Kokemus näyttää, että on olemassa usko, joka täyttää ihmisen sielun ja mielen, valloittaa hänen tunnemaailmansa ja kirkastaa hänen järkensä. Kaikki kertomukset uskonnollisista heräymyksistä viittaavat siihen, että usko on paljon, paljon enemmän kuin älyllinen hyväksyminen, että se on sisäinen voima ja näkemys, joka herää ihmisessä, puhdistaa - ainakin hetkeksi - hänen olemuksensa pahasta ja antaa hänen elämälleen uuden siveellisesti korostetun sisällön."
Kiinnostavaa, varmaan aika mielenkiintoinen kokemus tämä herääminen. En ole koskaan moista kokenut, mutta olisin kyllä ihan kiinnostunut kokemaan. Ikävä kyllä tämä herääminen tarvitsee uskoa johonkin maailman viidestätuhannesta uskonnosta ja ainakaan vielä mikään niistä ei ole minussa uskoa herättänyt.
"Usko on mahtavimpia psykologisia voimia."
Kuten varmaan myös paniikki- ja shokkireaktiot? En ole kovin paljoa lukenut psykologiaa, mutta veikkaan että uskonnollinen herääminen kuuluu näiden kahden kanssa samaan ryhmään mahtavuudessaan yksilön kannalta.
"Usko on mahtavimpia psykologisia voimia. Ja kokemus todistaa, että se herää itsestään. Ihminen ei voi sitä pakottamalla pakottaa. Korkeintaan ihminen voi jouduttaa sen tuloa. Ja eräässä merkityksessä ihminen aina aiheuttaa sen syntymistä."
Kirjoittaja on ilmeisesti ollut aika monen ihmisen päässä aika pitkän ajan voidakseen vetää moisen yleistyksen. Kiva tietää et on jotain odottamatonta odotettavissa.
"Sillä usko ei herää ihmisessä, ellei hän ole jumalaa eli totuutta etsinyt, ellei hän Jaakobin lailla ole paininut jumalan kanssa, kunnes jumala on hänet siunannut. Mutta ellei »jumala ihmistä siunaa», ei usko hänessä herää."
Nyt menee yli hilseen. En usko jumalaan, joten on hieman vaikea käsittää mitä jumalan kanssa painiminen tarkoittaa. Ilmeisesti en kuulu ainakaan vielä jumalan valittuihin, koska hän ei ole minua uskolla siunannut. *snif* *snif* Tahtoo taivaaseen!!
Eiköhän tämä riittäne tältä erää.
kirjoittelin tänne jo aikaisemmin aiheesta:
Mielenkiintoisesti henkilöt, joiden oma vakaumus ei kestä sitä ajatusta, että joku löytää yhteyden Jumalaan, selittelevät uskoontuloa hyvin samalla tavalla. Ihan kuin ateisteilla olisi jokin oma yhtenevä oppi, jonka mukaan uskoontulo selitetään. En tosin ole katsonut vaikka olisikin esim. vapaa-ajattelijoiden sivulla jokin opinkappale aiheesta.
Aina kun me uskovat kerromme uskoon tulostamme, voimme kuvailla vain joitain niistä asioista, mitä uskoontulo vaikutti elämässämme, emme lainkaan itse uskoontuloa. Uskon syntymistä itsessään ei oikeastaan voi kuvata, koska sitä ei voi verrata mihinkään. Ainoa asia minkä siinä käsittää selkeästi, on Jeesuksen persoonaan tutustuminen.
Pyhän Hengen saaminen vaikuttaa välittömästi sen, että Jeesuksen persoonalliset ominaisuudet rakkaus, lempeys, hyvyys, armahtavaisuus tulevat käsittämättömän selviksi asioiksi, suorastaan itsestäänselviksi. Jos tapaat jonkun juuri uskoon tulleen, hänen ensimmäiset reaktionsa ovat "miten minä en ole aikaisemmin tätä käsittänyt". Ja mistä hän silloin puhuu? Siitä, että Jumalan olemassaolo ja Jeesuksen Kristuksen lunastustyö tulevat niin selvästi nähtäviksi ja suorastaan käsin kosketeltavaksi todellisuudeksi, ettei voi kuin ihmetellä miten on koko elämänsä kulkenut kuin laput silmillä siihen asti.
Tämä uskoontulo on aivan samanlainen sellaisella joka kuulee Jeesuksesta ensimmäistä kertaa kuin sellaisellakin, joka on jo aikaisemmin tiennyt Jeesuksen olevan historiallinen henkilö. Väite, että tässä olisi kysymys jostain "mielen kirkastumisesta" siinä merkityksessä, että käsittäisi yht'äkkiä selvemmin joitain kulttuurisidonnaisia seikkoja on uskoon tulleen mielestä suorastaan naurettava. Uskoon tullut tietää mitä on tapahtunut, ei hänelle ole epäselvää etteikö kaikki muu (omat tunteet, tapauksen vaikutukset, ym) tapahtumassa olisi ollut pelkkää sivujuonta, joka johtui Jeesuksen persoonan henkilökohtaisesta kohtaamisesta.
Silloin kun ihminen kohtaa Jeesuksen, ei ihmiselle jää yhtään epäselvyyttä siitä, kenet hän kohtasi. Jeesus on persoona, niin kuin sinä ja minä. Vertauksena voisi ajatella, että jos ihmiseltä kuolee läheinen omainen äkillisesti ja sen vaikutuksena ihminen ensin järkyttyy ja sitä seuraa suru, niin tuskin kukaan menee hänelle sanomaan, että olisit järkyttynyt joka tapauksessa ja suru olisi tullut joka tapauksessa mutta nyt kun omainen sattui samanaikaisesti kuolemaan niin sinä vain subjektiivisesti kytkit tämän järkytyksen tuohon tapahtumaan. Sehän olisi mieletön väite.
Samalla tavalla olisi mieletöntä väittää (siis ON mieletöntä väittää), että uskoon tulemisessa ensin koettava valtava ihmetys ja sitä seuraava ilo tapahtuvat ilman syytä ja ihminen kytkee ne mielessään sitten oman kulttuurinsa mukaisesti Jumalaan. Ei se näin mene. Ensin tapahtuu se, että ihminen saa Pyhän Hengen, joka kirkastaa ihmiselle Jeesuksen persoonan, se vaikuttaa välittömästi ihmetyksen ja sitä seuraa ilo siitä, että saa olla Jumalan lapsi.
Toki kaikilla ei uskoon tuleminen tapahdu hetkessä, eikä yhdessä päivässä ja silloin kokemus ei ole niin selkeä ja voimakas, mutta yleensä uskoon tullut kyllä erottaa nämä vaiheet vaikka se olisi kestänyt viikkoja tai kuukausia.
Tämän asian väittäminen joksikin muuksi on ateistin oman mielen ahtautta, kun ei voi kerta kaikkiaan käsittää mitä uskoon tulemisessa tapahtuu. Eikä siitä voi syyttää ateisteja, ei he sille mitään voi. Sen he voivat, että saavat kokea tämän, jos tahtovat, sillä Jumala on kutsunut kaikki ihmiset saamaan syntinsä anteeksi Jeesuksen sovitustyön kautta. Kaikki sen saavat, jotka tahtovat, mutta täytyy tahtoa.
>>Mielenkiintoisesti henkilöt, joiden oma vakaumus ei kestä sitä ajatusta, että joku löytää yhteyden Jumalaan, selittelevät uskoontuloa hyvin samalla tavalla. Ihan kuin ateisteilla olisi jokin oma yhtenevä oppi, jonka mukaan uskoontulo selitetään.
Väitit Jeesusta historialliseksi henkilöksi. Jeesus ei ole historiallinen henkilö, koska hänen olemassaolostaan ei ole olemassa ensimmäistäkään todistetta.
Kyllä Jeesuksen historiallisuudesta on todisteita enemmän kuin monista tunnustetuista aikalaisistaan, mutta jäärähän on aina jäärä...
Kun luet tekstini ensimmäisen lauseet, niin huomaat ettei kirjoitukseni ollut vastine ketjun aloitustekstille, vaan näkökulma, joka mielestäni on hyvä muistaa kun puhutaan uskon ja psyykkisten ilmiöiden yhteydestä. Alunperin kirjoitin tuon tekstin hieman toisenlaiseen tilanteeseen, joten se on osin ehkä tähän keskusteluun sopimaton, sitä pyydän anteeksi mitä nöyrimmin, mutta tekstin ydin on kuitenkin hyvä muistaa.
ole totta sinulle, voi olla totta jollekin toiselle. miksi pitää väitellä tavalla, joka ei vie minnekään ?
muiden mielipiteiden jatkuva vähättely ja alasampuminen loukkaavia ilmaisuja käyttäen, ei taida olla sitä hedelmällistä keskustelua, jota tällä palstalla olisi kai tarkoitus harrastaa ?