...ja nyt asiasta, jota arvokkaampaa meillä ei voisi olla. Varmasti - sen tiedän ja voin todistaakin - myös Keskustan johto on asian takana. Mutta minuille täällä on irvailtu siitä, kun olen ottanut tällaisia asioita joskus esille ja kiirehditty väittämään, että "ei kuulu keskustan politiikkaan".
Minulla on parempi käsitys ja tietokin siitä, että kyllä asia kuuluu keskustan politiikkaan. Siksi tuon nyt esille tämän. Mitähän moitittavaa kepulaiset löytävätkään tästä?
- - -
Kun Suomi joutui toisen maailmansodan pyörteisiin 65 vuotta sitten, meillä tehtiin kansainvälisesti ajatellen poikkeuksellinen päätös. Taistelukentällä kaatuneet sankarivainajat tuotiin haudattavaksi kotiin, omaan kirkkomaahan.
Kaatuneiden evakuoinnista pidettiin kiinni äärimmäisin ponnistuksin. Aina se ei kuitenkaan onnistunut, vaan raskaimmille taistelukentille jäi tuhansia kaatuneita. Epätietoisuus heidän kohtaloistaan painoi raskaana puolisoiden, äitien ja isien, siskojen ja veljien mieliä. Surutyön vuodet olivat heidän kohdallaan ehkä vielä kipeämpiä kuin niillä omaisilla, jotka saivat laskea rakkaansa kotikirkon sankarihautaan.
Lähes viisikymmentä vuotta sotien päättymisen jälkeen, vuonna 1992, Suomen ja Venäjän hallitukset sopivat kentälle jääneiden suomalaisten sotilaiden etsinnästä. Etsintöjen tuloksena Suomeen on tuotu jo noin 850 sotilaan jäänteet. Heistä noin 200 on tunnistettu ja haudattu sankari- tai sukuhautoihin eri puolille Suomea. Nykyaikainen tutkimustekniikka on ollut suureksi avuksi vainajien tunnistamisessa. Monet perheet ovat saaneet vuosikymmenten epätietoisuuden jälkeen varmuuden rakkaansa kohtalosta.
Monet löytöpaikat ovat tuttuja talvi- ja jatkosodan suurten taisteluiden historiasta: Kollaa, Summa, Kuuterselkä, Tali-Ihantala. Tämä jää varmasti meidän kaikkien mieliin muistutuksena siitä, miten kalliilla hinnalla isänmaan itsenäisyys ja vapaus on lunastettu.
Erityisen kiitokset ansaitsevat vapaaehtoiset, jotka ovat tehneet varsinaiset etsintätyöt. Myös Helsingin Sinibaretit ovat olleet etsinnöissä mukana. Huomattakoon, että etsintöihin on osallistunut myös paikallisia asukkaita, ja myös Venäjän sotilasviranomaiset ovat auttaneet etsinnöissä.
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys huoltaa myös luovutetuille alueille jääneitä sankarihautausmaita, kenttähautausmaita ja yksittäisiä kenttähautoja. Niitäkin on päästy kunnostamaan vuoden 1992 valtiosopimuksen perusteella.
Elämän lain mukaan veteraanien rivit harvenevat päivä päivältä. Meillä, sodan jälkeen syntyneillä on nyt velvollisuus huolehtia siitä, että veteraanien perintö siirtyy tuleville sukupolville.
Rakkaudella hoidetut sankarihautausmaat ovat näkyvä osa veteraanien perintöä. Ne ovat eläviä historiankirjoja, joita jokaisen sukupolven kannattaa lukea. Kevään uudet ylioppilaat ovat monilla paikkakunnilla käyneet lakkiaispäivänä sankarihaudoilla.
Mutta kaikkein tärkein osa veteraanien perinnöstä on kuitenkin se viesti, mitä viime aikoinakin haudatut pienet valkoiset arkut ovat meille välittäneet. Näille sankarivainajille, tuntemattomille sotilaille, isänmaan vapaus oli niin arvokas asia, että he olivat valmiita uhraamaan sen puolesta kaikkensa. He olivat sotilasvalassa laulaneet lipullemme nuo peruuttamattoman vahvat sanat: "sinun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin". Siinä on viesti, joka velvoittaa tänäkin päivänä meitä jokaista tekemään omalla paikallamme parhaamme isänmaan menestyksen hyväksi.vapautensa puolustajille tehdä.
Minulla on parempi käsitys ja tietokin siitä, että kyllä asia kuuluu keskustan politiikkaan. Siksi tuon nyt esille tämän. Mitähän moitittavaa kepulaiset löytävätkään tästä?
- - -
Kun Suomi joutui toisen maailmansodan pyörteisiin 65 vuotta sitten, meillä tehtiin kansainvälisesti ajatellen poikkeuksellinen päätös. Taistelukentällä kaatuneet sankarivainajat tuotiin haudattavaksi kotiin, omaan kirkkomaahan.
Kaatuneiden evakuoinnista pidettiin kiinni äärimmäisin ponnistuksin. Aina se ei kuitenkaan onnistunut, vaan raskaimmille taistelukentille jäi tuhansia kaatuneita. Epätietoisuus heidän kohtaloistaan painoi raskaana puolisoiden, äitien ja isien, siskojen ja veljien mieliä. Surutyön vuodet olivat heidän kohdallaan ehkä vielä kipeämpiä kuin niillä omaisilla, jotka saivat laskea rakkaansa kotikirkon sankarihautaan.
Lähes viisikymmentä vuotta sotien päättymisen jälkeen, vuonna 1992, Suomen ja Venäjän hallitukset sopivat kentälle jääneiden suomalaisten sotilaiden etsinnästä. Etsintöjen tuloksena Suomeen on tuotu jo noin 850 sotilaan jäänteet. Heistä noin 200 on tunnistettu ja haudattu sankari- tai sukuhautoihin eri puolille Suomea. Nykyaikainen tutkimustekniikka on ollut suureksi avuksi vainajien tunnistamisessa. Monet perheet ovat saaneet vuosikymmenten epätietoisuuden jälkeen varmuuden rakkaansa kohtalosta.
Monet löytöpaikat ovat tuttuja talvi- ja jatkosodan suurten taisteluiden historiasta: Kollaa, Summa, Kuuterselkä, Tali-Ihantala. Tämä jää varmasti meidän kaikkien mieliin muistutuksena siitä, miten kalliilla hinnalla isänmaan itsenäisyys ja vapaus on lunastettu.
Erityisen kiitokset ansaitsevat vapaaehtoiset, jotka ovat tehneet varsinaiset etsintätyöt. Myös Helsingin Sinibaretit ovat olleet etsinnöissä mukana. Huomattakoon, että etsintöihin on osallistunut myös paikallisia asukkaita, ja myös Venäjän sotilasviranomaiset ovat auttaneet etsinnöissä.
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys huoltaa myös luovutetuille alueille jääneitä sankarihautausmaita, kenttähautausmaita ja yksittäisiä kenttähautoja. Niitäkin on päästy kunnostamaan vuoden 1992 valtiosopimuksen perusteella.
Elämän lain mukaan veteraanien rivit harvenevat päivä päivältä. Meillä, sodan jälkeen syntyneillä on nyt velvollisuus huolehtia siitä, että veteraanien perintö siirtyy tuleville sukupolville.
Rakkaudella hoidetut sankarihautausmaat ovat näkyvä osa veteraanien perintöä. Ne ovat eläviä historiankirjoja, joita jokaisen sukupolven kannattaa lukea. Kevään uudet ylioppilaat ovat monilla paikkakunnilla käyneet lakkiaispäivänä sankarihaudoilla.
Mutta kaikkein tärkein osa veteraanien perinnöstä on kuitenkin se viesti, mitä viime aikoinakin haudatut pienet valkoiset arkut ovat meille välittäneet. Näille sankarivainajille, tuntemattomille sotilaille, isänmaan vapaus oli niin arvokas asia, että he olivat valmiita uhraamaan sen puolesta kaikkensa. He olivat sotilasvalassa laulaneet lipullemme nuo peruuttamattoman vahvat sanat: "sinun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin". Siinä on viesti, joka velvoittaa tänäkin päivänä meitä jokaista tekemään omalla paikallamme parhaamme isänmaan menestyksen hyväksi.vapautensa puolustajille tehdä.
Vastaukset 45
Vanhimmat
matille, jos sen silmät aukeaisi katselmaan minkä uhrauksen tehneiden miesten ansioista se on yleensäkään on asemassaan ja silti se pistää halvalla Suomen Pääministerin virkaa ja asemaa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200706086213075_uu.shtml
Etkös sinäkin ole ollut päättämässä urakoista Valiolla, ainakin olet niin kehunut...
Eipä kannattaisi tuolla faitteri-asialla paljon elvistellä.
Taisit Oivalle kehuskella asiasta, mutta tietenkin niin, että kaikki saivat tietää taas yksityiselämästäsi julkisesti....
...joten olisihan kumma, jos joukkoon ei olisi joutunut myös muutama mätämuna. Kepulla ei ole kerrallaan kuin vähän yli 20 kansanedustajaa, ja siinäkin joukossa aina on joku samanlainen mätämuna.
En koe kollektiivista syyllisyyttä tuon tapauksen vuoksi, kun oma rauhanturvaajaurani on jo vuosikymmenten takainen, ja siihen mennessä kun sillä olin, tuollaisia tapauksia ei ollut sattunut.
Kumma, että sinä kuitenkin yleistät kaikki kepulaiset samanlaisiksi. Miksei sitten voisi muut tehdä samaa faittereista?
Harkitse mitä kirjoittelet kun aina yleistät kepulaiset samanlaisiksi kuin koet jonkun kepulaisen olleen.
Koska tiedän, että olet sosialidemokraatti, teidän yleistyksenne on niin tyypillistä, propagandistista ja täysin vailla perusteita.
Miksi emme sanoisi suoraan, että faitterit ovat rikollisia. Lienet itsekin kehunut alaikäistä baarityttöä hieman omituiseen sävyyn. Suomessa alaikäisiin sekaantuminen on rikos vaikka se ei tuolloin ulkomailla vielä ollutkaan.
Ainoa mainintani alaikäisistä baaritytöistä on YK-muistelmissani ja ylipäätään tämä:
- - -
Kabaree Miamissa minä olen saavuttanut suurimman suosioni lavaesiintyjänä.
Läheisen baarin omistajan 15-vuotias tytär, joka työskenteli koulunsa ohella iltaisin baarissa, oli opettanut minulle Kaimos- nimisen kappaleen kreikaksi (tunnettu suomennoksena Tuska-nimisenä) ja kerran astuin estraadille ja esitin sen orkesterin solistina. Suosionosoitukset esitykseni jälkeen olivat suuret, niin eri kansallisuuksien YK-miesten kuin paikallistenkin taholta.
Joudun minä joskus vieläkin esittämään tuon laulun Sinibarettiriennoissa. Osaan kyllä koko laulun, mutta riittäköön näytteeksi sen ensimmäinen säkeistö (meidän kirjaimistollemme translitteroituna):
”Ine megalos, o gialos, ine makri, to kima,
ine megalos, o kaimos, kine pikro, to krima
Potami mesa mu pikro, to ematis pligis su,
giapoto ema, pio pikro-o-o, sto stoma to fili, fili su”
- - -
Siis mitähän moraalisesti tai muuten "kyseenalaista" tuossa mahtaa ollakaan?
- - -
Kyseinen Mari-tyttö oli tosiaan oikein kunnon koulutyttö ja perhetyttö ja toimi baarissa iltaisin isänsä valvovan silmän alla paitsi isäänsä auttaakseen myös oppiakseen kuieliä, ja jo tuossa vaiheessa hän osasi kotikielensöä kreikan lisäksi erinomaista englantia ja melko hyvää suomea ja auttavasti tanskaa, kun myös tansakalaisia YK-sotilaita kävi baarissa.
Myös toisenlaisia "baarityttöjä Kyproksellakin oli, mutta ei suinkaan alaikäisiä. Heistä olen kertomut jotakin esim. näissä:
- - -
Kun olimme kaupunkiympäristössä, jossa tilanteesta johtuen mikään valvonta ei toiminut, monenlainen yritteliäsyys sai rehottaa vapaasti ja myös YK-miehet olivat riennoissa innolla mukana. Nicosian keskustassa oli huvikatu, Regaena Street, jonka varrella oli yökerhot Copacabana, Miami ja Ambassador. Noiden paikkojen ”varieteetähdet” myös lauloivat tai strippasivat, mutta toimivat siinä sivussa ”viskihaukkoina” ja harjoittivat kabareen takahuoneessa maailman vanhinta ammattia. Joskus joku kokematon suomalainen maalaispoika tarjosi paremman toivossa tytölle viskiä, joka oli teetä, ja itse lipitti oikeaa ainetta siksi kunnes sammui ja tuli putsatuiksi rahoistaan.
Kun minut vietiin ”kierrokselle” toisena iltana Kyprokselle tultuani ja sain takalistoni tuoliin, oli tuollainen tyttö heti sylissäni ja visersi korvaani: ”sina, mina, kolme puntaa”. Ihmettelin, kun opastajani karjaisi, että ”painu helvettiin”. Pian opin välttelemään noiden tipusten houkuttelua heittäytymällä aivan rahattomaksi, jolloin tyttö sanoi osaaottavasti ”no money, no honey”.
Kabareetyttöjen kanssa kehkeytyi kieliopintoja, joiden tehokkuutta kehuttiin, mutta kalleutta valiteltiin! Suomen yleisradiossa oli muuten ollut vuosia ohjelman täytteenä ”viikon visertäjän” esittely, jolloin joka viikko esiteltiin eri lintu. Eräs palvelustoverini totesi kerran: ”Suomen radiossa se viikon visertäjä vaihtuu viikoittain, mutta täällä se on aina vain tuo sama - viskihaukka”.
- - -
Kyproksella oli myös Marulla, joka nimitti minut poikaystäväkseen. Hän oli 21 vuotias kreikkalaistyttö, syntyisin maalta, Kyrenian vuorten juurella olevan Kythrean kylän suunnalta. Kerrottiin, että hänen vanhempansa olisivat halunneet naittaa Marullan 18-vuotiaana eräälle iäkkäälle, rikkaalle liikemiehelle, mutta Marulla ei ollut suostunut ja oli karannut kotoaan, jonne hän ei voinut enää palata. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän oli päätynyt baaritytöksi lähellämme olevaan baariin. Siellä hän kantoi pojille juomaa, seurusteli heidän kanssansa ja harjoitti pientä haaraliikettä baarin sivuhuoneessa.
Eräänä hiljaisena iltana parin palvelustoverini kanssa baarissa istuessani tuli sisälle kaksi sikäläistä nuorta miestä, jotka tempaisivat vastustelevan Marullan eteiseen, josta kohta alkoi kuulua lyönnin ääniä ja Marullan kirkumista. Me suomalaiset ryntäsimme väliin ja pojat lähtivät käpälämäkeen. Talutin hysteerisenä itkevän Marullan tuoliin, kuivasin nenäliinallani hänen kyyneleitään ja nenästään tulevaa verta ja tyynnyttelin häntä. Sain kuulla, että pojat olivat hänen veljensä, jotka silloin tällöin tulevat kotikylästään hakkaamaan Marullaa siksi, että hän on häpäissyt heidän perheensä. Vähän tyynnyttyään Marulla sanoi minulle murteellisella englannillaan: ”come, no money, by love”. Tyttöressukka näki sen ainoaksi keinokseen maksaa hyväntekijälleen. En käyttänyt hyväkseni hänen kieltämättä houkuttelevaa tarjoustaan.
Tuon tapahtuman jälkeen aina, kun tulin baariin, sain Marullalta erikoiskohtelun. Kun hän oli jo usein pyytänyt minua viemään hänet kanssani Ledra Palacen altaille, jonne paikalliset naiset eivät saaneet ilman miesseuraa mennä, suostuin lopulta hänen pyyntöönsä. Marulla oli pukeutunut hienosti, ja hänellä oli myös oikein tyylikäs uimapuku - ei sellainen kovin paljastava, joka altailla yleensä viihtyvillä kabareetytöillä tapasi olla - ja hän säteili koko olemuksellaan niin, että minun tunteeni vaihtelivat ylpeydestä hämmennykseen. Melko pienikokoinen, hoikka, mutta muodokas Marulla oli todella hyvän näköinen kreikkalaisine piirteineen, tummine suurine silmineen ja hiilenmustine runsaine, ylös kammattuine hiuksineen.
Sen jälkeen aina baariin tullessani Marulla sirkutti minulle: ”hello my boyfrend, I`ve been missing you so”. Ei auttanut, vaikka vakuuttelin, etten voi olla hänen boyfrendinsä, sillä minulla jo on girlfrend Suomessa, olen naimisissa; kun Marulla oli päättänyt, että olen hänen poikaystävänsä, sellaisena pysyin. Varmaan myös moni muu YK-sotilas tuota nimitystä kantoi. Kyllä minä sitten myöhemmin käytin Marullaa pari kertaa Neapoliksella aliupseerimessissä ja taisipa hän samalla pistäytyä kämpässänikin, mutta eipä niistä parane paljon kertoa, sillä kiellettyähän sellainen oli.
Paljon ”kroisimpi” oli erään toisen baarin jo hieman elähtänyt - paitsi rinnoistaan - baarityttö Ellen; nimestään päätellen hän saattoi olla pohjoismaista syntyperää. Hänen sanottiin olevan uskollinen yhdelle, Tanskan pataljoonalle, mitä nyt vähän suomalaisille ja kanadalaisille joskus lipsautteli. Ellenillä oli kaksi bravuuria: yksi, että hän pisti avainnipun renkaastaan nänninsä ympärille ja pyöritti sitä siinä kuin hula-hula vannetta ja avainnippu pysyi nännissä kuin naulassa; toinen, että hän otti savukkeen pojan suusta, nosti toisen jalkansa tuolille ja veti helmaansa ylös, pisti savukkeen ”sinne”, vetäisi ”sillä” sauhut ja puhalsi ne ulos ja pisti savukkeen takaisin pojan suuhun!
...tuo keriskielinen lause suomenkieliseksi:
Kyseinen Maria-tyttö oli tosiaan oikein kunnon koulutyttö ja perhetyttö ja toimi baarissa iltaisin isänsä valvovan silmän alla paitsi isäänsä auttaakseen myös oppiakseen kieliä
Ei mitään kepupolitiikkaa. Veteraanit, tai huuhaa palstalle ja äkkiä.
Keskustalainen on isänmaallinen, mutta osoittaa sitä hillitymmin.Se lähtee sydämestä eikä sanoista ja se on aitoa. Tuo on kapimaista vaahtoamista. Sillä vain pilataan arvokas asia. Poistatko sen itse saitille kuulumattomana vai pitääkö seriffin se poistaa.
mainostaa erinomaisuuttaan.Jos ei saa tarpeeksi huomiota JormaK,Korhosena niin yritetetään toista nikkiä .Kyllä sinut tunnistaa noista jaarituksista vaikka ampuisit puskasta.
Ei tälle palstalle tommoset asiat mielestäni kuulu ,Mistähän tuonkin olet kopsannut.Ei ne mitään irvailuja sulle esittäs mutta sinä suorastaan kerjäät niitä.Mitä kommentoimista tuossakaan esittämässäsi asiassa oikein on.Vaikutaa ipujen palstalle sopivalta jutulta.
Kun pyrin aina menemään nukkumaan hyvissä ajoin, jotta jaksan nousta aamulla aikaisin, lienee taas aika tehdä niin.
Varsinkin, kun sain jättää teille hyvän yön lukemiseksi eräitä hauskoja muistoja 41 vuoden takaa ensimmäiseltä rauhanturvaajakomennukseltani Kyprokselta. Siis tässä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000026870549
Lienee myös syytä paljastaa tuo pikkujekkuni, johon taas syyllistyin, ennen kuin Oivakaan ehtii mukaan haukkumaan tuota avaustani, joka on
LÄHES SANASTA SANAAN MATTI VANHASEN TEKSTIÄ!
Tässä se alkuperäisenä kokonaisuudessaan:
http://www.sotavainajat.net/perussivut/sivut/mvp.htm
Hyvää yötä! ;))
huonoja ideoita, sinun jekkusi.
Hyvää yötä.
Melkoinen irstailija taisit olla. Elit kuin sika vatukossa vaikka olit ukkomies. Tuliko vaimosi noista tietämään? Oliko ne peräti syy avioeroosi?
Mutta hauskaa varmaan oli. Silloin et vielä ollut VANHA irstailija. Sinulla oli varmaan onnellisen elämän perusedellytykset, heikko luonne ja vahva fyysinen kunto.
Ulkoiset vahvuutesi kenties, esim. rintavarustuksessa? Jos kuvasi profiilillasi on aito, taidat olla myös henkisesti aito blondi? Montako blondia tarvittiinkaan katossa olevan lampun vaihtamiseen?
Ajattelit olla vitsikäs ja vaihtaa insinöörin tilalle blondit?
En tiedä, ehkä bravo! Koska en tunne sinua.
Yhdentekeviä ovat huomautukset jotka koskevat ulkonäköäni.
...on ollut enimmäkseen, kuten yleensä täälläkin. Mutta on elämässäni ollut myös vaikeaa, surua ja murhettakin, ja kun niistä olen erehtynyt täällä kertomaan, silloin eräillä kepulaisilla vuorostaan oli todella riemukkaan hauskaa!
Irstailija en ole koskaan ollut, ja vanha en ole vieläkään, vain melko kauan elänyt. Siis elänyt, enkä vain pysytellyt hengissä, kuten ilmeisesti melko moni täällä olevista on tehnyt, ja siksi heille on sietämätöntä huomata, että joku on ihan elänytkin!
ei se sitä ole itse kirjoittanut
Kun Oivakaan ei vielä ehtinyt sanomaan, että "kyllä sen kapin täytyy joka päivä tuoda tänne joku kepukaunainen juttu".
Täytyy sanoa, että olet sinä kansankiihottaja vailla vertaa! Sen havaitakseen ei nytkään tarvitse tehdä muuta kuin katsoa hieman taaksepäin viimeaikaisia avauksia ja niiden saamia kommentteja. Miksi ihmeessä et aikoinaan ryhtynyt politiikkaan? Noilla avuilla sinusta olisi tullut äänikuningas missä tahansa puolueessa. Nyt se kai olisi myöhäistä. Mutta pysy täällä, monien ilona ja vielä useampien kauhuna!
olisi tullut vain se ettei J.K.Korhonen kykenisi tiimityöskentelyyn.
Hän on tottunut käskemään. Ei sillä pärjää ryhmässä.
Paitsi SA:n leivissä.
Tuntuu tuota asiantuntemusta riittävän sinulla jakoon asti.
nolla. Mutta opinnot psykologian puolella 10.
Lotta Svärd-museon johtaja esitteli samankaltaisia mielipiteitä, kuin Korhonen.
Pidän kuitenkin erikoisena sellaista mielipidekirjoittelua, jossa kaikki joutuvat epäilemään kirjoittajan aitoutta suhteessa esitettyyn.
Minusta olisi edelleenkin pitäydyttävä omissa mielipiteissä ja edistettävä kaikkien omaa ajattelua. Nolaus on tietysti hauskaa, joskin taannuttavaa.
sektorilla. Siellä kun ei asiakkaat saa valita psykologisen avun antajaa.
Sotilaiden työ on ryhmätyötä parhaimmillaan. Silti, vaikka siellä on eri sotilasarvoja, työ tehdään kavereita tukien.
Minä en ole vielä sinua bimboksi laskenut, mutta juttusi alkavat olla kyllä suuntaa antavia.....
tilasi ensin. =)
En enempään edes viitsi vaivautua.
...kun minä olen ollut myös hyvin monena muuna kuin sotilaana, jollaisena olin vain noin kolmasosan nykyisestä elämästäni.
Esim. Valion keskushallinnon isännöitsijän tehtävä oli hyvin monialainen - aivan muuta kuin jonkin taloyhtiön isännöitsijän - ja siihen kuului mm. viitisenkymmentä sopimusta ulkopuolisten kanssa, joten se vasta tiimityötä oli päivittäisine neuvotteluineen ja suunnittelupalavereineen.
Myös sotilastyö esikunnissa on paljolti tiimityötä, jossa eri alojen asiantuntijat sotilasarvoistaan riippumatta tasa-arvoisina työskentelevät keskenään yhteisessä asiassa. Eikä sotilaan työ missään asemassa ole vain pelkkää käskemistä ja tottelemista, sellainen näkemys on vain niillä, jotka sitä eivät ollenkaan tunne.
Lisäksi olen ollut kymmeniä vuosia monissa yhdistyksissä, hallituksissa ja tavallisena jäsenenä, muutamassa edelleen, ja niissähän asioita hoidetaan ainoastaan yhteistyössä tiimeinä.
Joten kyllä nyt Sandra puhuu sillä vakaumuksella, jonka ainoastaan täydellinen tietämättömyys asiasta voi aikaansaada.
...joka jo on tuottanut tarvittavat tulokset, jotka ovat olleet sellaiset kuin oli arveltukin, joten ei jatku. Ainakaan välittömästi. Tämä muiden tekstien lainaaminen ja niiden tekijän ilmoittaminen vasta vähän myöhemmin.
Jo monta kertaa oli täällä sanottu, että kirjoittaisinpa minä mistä tahansa ja miten tahansa, aina saisin kepulaiset kuohumaan ja sontaa tulisi silmilleni. Istvan sitten minulle yksityisesti ehdotti toissapäivänä, että koetapa laittaa jonkun tunnetun kepulaisen tekstejä joksikin aikaa omissa nimissäsi, niin nähdään, millainen on että kepulaisten reaktio. Niin tein ja nähtiin, että Johannes Virolainen joutui kepulaisten - jopa Oiva Härkösen haukkumaksi! Kepukaunaaja hänestä tuli!
Siis tuli todetuksi, mitä nuo kepulaiset lopultakaan ymmärtävät esitysten asiasisällöistä! Ei mitään, vaan niiden tekijä on ratkaiseva. Jos tekijä on kepulainen, sisältö on hyvä ja tosi, jos tekijä on Korhonen, sisältö on paha ja valhetta!!!
Olihan tuo koe hauskakin, ja katsoin olevani siihen hyvinkin oikeutettu täällä osakseni saamani kaiken sonnanheiton jälkeen, jolle useinkaan ei ole ollut mitään todellista syytä. Yllättynyt olin eräiden kepulaisten lyhytmuistisuudesta, kun muutamat jo ehtivät tuon Matti Vanhasen kauniin puheenkin lytätä ilmeisesti vain siksi, että sitä pidettiin minun kirjoittamanani! Sinähän otit siihen asiallista kantaa ja siksi sinulle vastasinkin.
Mutta eiköhän tällainen tosiaan riitä toistaiseksi. Tulihan jo todistetuksi se, mitä oli todennäköiseksi arveltu. Mutta olkoot nyt nuo "lankaan menneet" kuitenkin hieman varovaisempia lausunnoissaan vast`edes, sillä minusta ei koskaan tiedä...
suurentelet.
Kun et miehille pärjää, alat kinastelemaan naisten kanssa!
HHAHHHAHHAAAHAHA!
Jorma sai maasutusta. Ihan varmasti.
...en minä itseäni kansankiihottajaksi koe, mutta minkä sille mahdan, että nuo kepulaiset näkyvät kiihottuvan minusta niin helposti! Olen minäkin hyvin monet kerrat elämässäni kiihottunut, mutta en politiikasta, vaan naisesta. Ehkä noilla kepulaisilla ei ole sellaiseen mahdollisuutta! ;))
Politiikkaa työnäni en olisi koskaan voinut kuvitellakaan, sillä sen verran huono käsitys minulla siitä on aina ollut. Valistajan osa minua on aina kiehtonut, ja "kansankynttilähän" minusta aluksi piti tulla, mutta ajauduin uralle, jossa pääsin valistamaan aikuisia, ja sitä tavalla tai toisella olen aina tehnyt. Niin täälläkin, vaikka valistettavat ovat kovin vastahakiusua valistumaan! ;))
Kyllä minä täällä pysyn. Minne minä kotoani lähtisin! ;))
että baretti vain vähän nenästyy kalloon.
kysymyksessä hydrogefalus,pikemminkin veikkaisin kun on kysymys tästä faitterista että kyseessä on ureagefalus.
Sopisi jotenkin paremmin kuvaan tässä nimenomaisessa tapauksessa.
HO HOO, HO HOO! Ureagefalus! HO HOO, HO HOO!
noin "jälkeenjäänyt"
Mitä voi ajatella kirjoittajasta joka yhteen viestiketjuun kirjoittaa usealla eri nimimerkillä (rekisteröidyllä) ja anonyymit päälle.
No ainakin itse en muuta keksi kuin sen että pitää olla todella heikko itsetunto tai henkisesti sairas.
puolustusvoimain lippupäivänä.
Ehkä teit tuonkin tarkoituksena häpäistä isänmaanystävien merkkipäivää.
Olet häpeäksi Suomen puolustusvoimille ja isänmaanpetturi No. 1
pois itse aloituksensa aiheesta, kaikki kunnialliset ihmiset tekevät juuri kuten Faitteri tekee, puolustaa kunniaansa ja tekemiään päätöksiä jotka kulloisissa olosuhteissa ovat pakko tehdä.
Haluan kuitenkin palata tuohon alkuperåiseen avaukseen, sodassa kaatuneiden Suomalaissotilaiden palauttamisen kotimaahan siunattuun multaan. Olen asiasta puhunut joskus pitkäänkin parinkin Oululaisen Papin kanssa, eikö voitaisi käydä siellä Venäjällä siunaamassa ne taistelualueet, joissa tiedetään näiden Suomalaissotilaiden kaatuneen.
Kuten hyvin tiedetään Venäläiset eivät paljon vainajiaan kunnioitele, he ovat omiakin sotilaitaan hautailleet joka rotkoon ei niistä ole mitään tietoa. Voi hyvin käydä niin, että sieltä Venäjältä tuodaan myöskin Ruskisotilaiden luita Suomeen,Tuntolevyt kun on ruostuneet jo vuosia sitten. Olen ollut Vereraanien kannattajajäsen alusta alkaen, heti kun tällainen järjestelmä Veteraanien yhteyteen perustettiin, ainakin melko suuri osa on sitä mieltä, että annettaisiin Veteraanien luitten olla rauhassa siellä missä ne ovat menehtyneetkin.
Minun mielestäni siinä on vähän semmoinen Hautarauhan häpäisyn maku, kun olen näille papeille esittänyt ajatuksiani, he ovat vain tukeutuneet joihinkin tahoihin jotka näin ovat päättäneet, minä en näistä tahoista tiedä, eikä tiedä moni muukaan. Nythän sanotaan, että on Venäläisten kanssa sovittu, näistä kaivauksista. Saa niistä sopia jos taistelupaikoille on rakenettu kyliä ja kaupunkeja.
Pantakoon Papit siunaamaan ne taistelupaikat, missä Suomalaiset taistelivat, ja myönnettäköön näille sureville omaisille, jos heitä vielä on, Valtion varoista vaikka yksi käynti vuodessa näillä omaistensa kaatumispaikoilla. Uusi Ukki on heti valmis maksamaan verovaroistaan osan näihin sukulaisten muistoretkiin noilla taistelupaikoilla.
Nythän paljon sellaisia muistoretkiä tehdäänkin, ja on tehty, kin saatiin Kekkonen jarruttamasta Sotaveteraanien kunnian palauttamista. Puhukaa Kekkosintoilijat mitä haluatte, mutta Kekkonen oli pahin jarru, tämän kunnioituksen tiellä.
...kuten tuossa sitten melko pian paljastin, kun en halunnut noiden keopulaisten nolaavan itseään enää enempää. Olihan joku tuon avuksen ehtinyt lytätä, kun oli luullut sitä minun tekstikseni. Mutta moni ei ehtinyt kuin Johannes Virolaista kepukaunaajaksi ja muuksi haukkumaan - ei Oivakaan vielä - kun nyt kerroin tekstin tekijäksi anhasen paljon nopeammin kuin eilen Virolaisen.
Tuossa Ironcurtainille eri "rautaesiripulle" selostan perusteellismmin tarkoitustani näihin jekkuihini, luepa sieltä, ole hyvä!
…jotka ovat aamun tunteina ehättyneet ”viisauttaan” esittämään sanon yhteisesti vain, että jos ja kun ilmeisesti te olette noita jekkuni vuoksi lankaan menneitä (ehkä jo toistamiseen) niin ei teidän pitäisi lisätä nolostumisenne tuottamaa häpeäänne tuollaisilla. Jo nuo Virolaisen kuten Vanhasenkin teksteistä esittämänne mielipiteet olisivat hyvin riittäneet kertomaan, että päissänne on vain ainetta, jossa kullanruskeudestaan huolimatta ei ole lainkaan kultaa.
Sinusta lähtee sellainen löyhkä että sinut tunnistaa kilometrien päähän, ainoa jekutettava on oma sairas pääsi.
Jekku ja jekku. Et sinä vanha punikki mitään jekkua taida.
Jos irroitat "jekkusi" asiayhteydestä ja heität sen irrallisena mihin tahansa, ei se ole alkuperäisessä kontekstissa. Se on jo sinun "jekkusi" heikkous.
Sille en tosin mahda mitään, että joku lukee OIKEASTI kirjoituksesi, mutta minä luen vain sinun vääristelysi ja mielipuolisuutesi jotka minun mielestäni kuvaavat vain yhä yksinäisemmäksi käyvän ja helposti ärsyyntyvän alkavan dementikon oireita.
Sitä se viina teettää. Ärsyynnyt herkästi ja keität yli.
Aika oikeaan osunut diagnoosi, näin vuosien jälkeen.
…ja kommentti ennen kuin joudun lähtemään asioille ihanan kesäisen Stadin keskustaan!
Tuon profiilillani olevan kuvan näppäsi kaverini kotonani lippujuhlan päivänä eli maanantaina lähtiessämme seuraamaan valtakunnallista paraatia Tuomiokirkon sivulle.
Minulla on useitakin sinibaretteja, kun sellaisen sai aina omakseen YK-reissunsa jälkeen. Ne ovat kuitenkin melko haalistuneita, joten tuo päässäni oleva taitaa olla myöhemmin hankittu. Olen kyllä saanut sen muotoilluksi juuri sellaiseksi kuin sen pitääkin olla. Sinibaretti ei ole mikään leipurinhattu, vaan juuri noin sitä pidetään, kun noudatetaan ”taiteen sääntöjä”.
Noista useista nikeistäni ja niiden tarpeesta olen aikaisemmin antanut selitystä useaankin kertaan, joten enpä viitsi enempää selitellä. Eräänlaista pientä hauskaa leikkiä tämä kuitenkin vain on.
Vielä huomaan eräiden pikkuisimpien kuohuvan ja koettavan purkaa pahaa oloaan törkyilemällä niin kuin vain alhainen mieli vain suinkin voi tuottaa. Mutta kovin huono mielikuvitus ja heikko esityskyky heillä on. Jos minä haluaisin törkyillä jollekin, varmasti saisin aikaan jotain sellaista, jota ei heti suoralta kädeltä valheeksi havaittaisi – kuten noita ”mielipiteitä” minun sotilasurastani tai urastani Valiolla. Ja varmasti pystyisin esittämään sen niin, että herjauksen kohdetta ei vain naurattaisi kuten nyt minua. Silloin eväät ovat todella vähissä herjaamiseenkin, kun minua pitää punikiksi nimitellä!
Mutta eiköhän rauha heidänkin pieneen sieluunsa tule sitten kun perusteellisen nolostumisen aiheuttama pahin trauma on hieman parantunut. En jää sitä seuraamaan, sillä isänmaa kutsuu taas poikaansa uusiin sankaritekoihin!
Suomi se ei voi olla. Kenen puolesta niitä sankartekoja oikein virittelet?
narsistista luonnevikaansa toisten niskaan.
Keskuudessamme tosiaan elää vielä joitakuita sodan kokeneita veteraaneja. Tapa jolla näitä kohdellaan kertoo kuitenkin enemmän kohtelijoiden ja kohteliaisuuden ongelmista kuin veteraaneista.
Veteraanit ovat sodan kokeneita ihmisraunioita, joissa on ihan yhtä monenlaisia ihmisiä kuin kansassa keskimäärin. On yleviä ja alhaisia, hyviä ja konnia, fiksumpia ja täydellisiä paskapäitä. Historia ei heille muuta vaihtoehtoa tarjonnut kuin rintamalle lähdön. Sota oli onnettomuus ihan samalla tavalla kuin yksilön kannalta ovat onnettomuuksia muutkin tuhot joihin itse ei voi omalla ajattelullaan tai tekemisellään vaikuttaa.
Veteraanien kunnian varjeleminen ja gloorian kasvattaminen heidän päällensä on yksi osa kansallista surutyötä. Se on ymmärrettävää, koska ihminen on perusluonnoltaan sellainen että aina kun se joutuu kokemaan kovia, kun se esimerkiksi menettää läheisiään uhreina, se ei voi hyväksyä sitä että uhrit olisivat arvottomia, siis turhaan annettuja. Niinpä onnettomuuksien kohtaamat ihmiset kehittävät mielessään vahvat arvot, joiden varassa pahat kokemukset ja uhrit eivät näytä turhilta. Ja näihin arvoihin sitten käperrytään.
Mitä enemmän sitten kansallisista traumoista toivutaan, sitä vähemmän tarvitaan uhrien ylevöittämistä. Vähin erin kansallisista onnettomuuksista toipuminen tuo mukanaan mahdollisuuksia ajatella asioita uudestaan, ottaa esille kipeitä kohtia, tarkentaa käsityksiä siitä mitä oikeastaan tapahtui, kirjoittaa historiaa uudestaan. Vakiokysymys historiankirjoittajien keskuudessa on: montako sukupolvea sodasta on kuluttava ennen kuin historiaa voidaan kirjoittaa?
Meillä ollaan näinä vuosikymmeninä selvästi siirtymässä traumojen ajasta historian uudelleenkirjoituksen aikaan. Alamme saada todellisemman kuvan siitä mitä tapahtui ja miksi. Koska niin historiankirjoituksessa kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa yleensäkin uudet totuudt muodostuvat vastakohtina entisille, aluksi saattaa tapahtua ylilyöntejä ja oikean suunnan tavoittelua. Tässä valossa on katsottava esimerkiksi Huhtiniemen hautakaivausten nostattamaa rajua keskustelua. Se kertoo ensisijassa jotain siitä miten paljon puhumatonta ja käsittelemätöntä asiaa on pinnan alla piilossa. Mutta tähän väärinkäsityksten vuoksi tarkennus:
Noussut keskustelu kertoo nimenomaan kansallisen trauman olemassaolosta, ei siitä mitä todella tapahtui. Ja keskustelun kiivaus kertoo trauman syvyydestä. Trauman syvyys taas kertoo siitä kuinka vääristynyt kuva meillä yleensä on tuon ajan onnettomista vaiheista.
Suomeksi sanottuna keskustelun kipeys kertoo siitä että meillä ei ole ollut eikä toistaiseksi ole mitään kansallista, pohjimmaista, välitöntä varmuutta siitä etteikö hirveyksiä keskuudessamme olisi hyvinkin voinut tapahtua. Itse asiassa on toissijaista tapahtuiko mitään vai ei, koska iso osa meistä suomalaisista kokee, että se olisi voinut olla mahdollista. Ei meillä mitään luottamusta ole toisiimme: tiedämme että joukossamme on niitä jotka ihan hyvin olisivat voineet kostaa uhkaavan sotatappion rintamakarkureille.
Tapaus Huhtieniemestä käyty keskustelu kertoo karua kieltä siitä millaiset todellisuudssa ovat ne "kansallisen yhtenäisyyden" raamit, joita on vuosien mittaan yritelty ylläpitää niin monin tavoin. Esimerkiksi suitsuttamalla isänmaallisuuden nimissä veteraanien kunniaa.