On vaikea ymmärtää, miksi ihmiset haluavat, että kuoleman jälkeen on elämää. Miksi ihmiset miettivät sellaisia asioita? Miksi ihmiset kuluttavat elinaikaansa elämällä jonkin uskomuksen mukaan - uskomuksen, joka lupaa elämää vielä jopa kuolemankin jälkeen?
Toivovatko ihmiset, että kuoleman jälkeen on elämää, sen takia, koska tämä ainoa ja ainoakertainen elämä ei tyydytä tai tuota nautintoa? Sehän on täysin saavuttamaton tieto, onko kuoleman jälkeen elämää. Siihen ei voi kukaan saada pätevää vastausta - kaikki vastaukset ovat uskomuksia. Miksi siis tuhlata elämäänsä sellaisen pohtimiseen, josta ei voi saada todellista tietoa?
Kun ihminen on kuollut, slloin se selviää, onko elämää kuoleman jälkeen. Itse uskon, että mitään elämää ei ole kuoleman jälkeen. Enkä niin ollen pelkää kuolemaa. Kuolemista (kitumista sairaala vuoteessa jne.) pelkään, mutta en kuolemaa.
Kuoleman pelko ja elämän pelkoko saavat ihmiset tuhlaamaan energiaansa järjettömän asian (elämä kuoleman jälkeen) pohtimiseen?
Toivovatko ihmiset, että kuoleman jälkeen on elämää, sen takia, koska tämä ainoa ja ainoakertainen elämä ei tyydytä tai tuota nautintoa? Sehän on täysin saavuttamaton tieto, onko kuoleman jälkeen elämää. Siihen ei voi kukaan saada pätevää vastausta - kaikki vastaukset ovat uskomuksia. Miksi siis tuhlata elämäänsä sellaisen pohtimiseen, josta ei voi saada todellista tietoa?
Kun ihminen on kuollut, slloin se selviää, onko elämää kuoleman jälkeen. Itse uskon, että mitään elämää ei ole kuoleman jälkeen. Enkä niin ollen pelkää kuolemaa. Kuolemista (kitumista sairaala vuoteessa jne.) pelkään, mutta en kuolemaa.
Kuoleman pelko ja elämän pelkoko saavat ihmiset tuhlaamaan energiaansa järjettömän asian (elämä kuoleman jälkeen) pohtimiseen?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihmisen mieli on sellainen, että tällaiset asiat mietityttää. Sinua, minua, jokaista ainakin jossakin elämän vaiheessa. Mutta ei se varmasti kenelläkään hukkaan mene. Kun on selvittänyt itselleen tietyt perusasiat ja on sinut itsensä ja elämänsä kanssa, elämä sujuu helpommin.
Minä olen saanut uskon lahjan sydämeeni ja ajattelen, että myös elämä on lahjaa. En usko, että kukaan toivoo kuoleman jälkeistä elämää sen takia, ettei nauttisi tästä elämästä, ellei sitten jo ole niin sairas, että haluaa täältä pois.
Iloitsen elämästä ja elän täysipainoisesti. Koen, että usko tuo elämääni todellisen ilon, rauhan, luottamuksen ja vapauden. Usko kuitenkin synnyttää ihmisen sydämeen myös toivon iankaikkisesta elämästä, mikä tuo merkityksen jokaiseen päivään. Uskon asialla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Usko on täysin järjenvastaista. Itse uskon, että kuolema on viimeinen vihollinen. Se saattaa joskus pelottaa, mutta uskovaisena saa lujasti luottaa, että Jumalan voimalla voittaa kuoleman.
Usko johonkin absoluuttiin/jumaluuteen on todellakin järjen vastaista. Ja ehkäpä se onkin siinä hienoa, että jotkut voivat aidosti uskoa järjen vastaisiin asioihin, ja asioihin, joita ei järjellä voida todistaa. Usko siis itsessään on ok.
Mutta, mistä tulee se halu kuolemattomuuteen? Miksi ihmeessä ihmiset tahtovat ikuista elämää? Miksi ihmiset eivät kykene hyväksymään kuolemaa osaksi elämää?
Sinäkin kutsut kuolemaa "viimeiseksi viholliseksi". Se on se sama asenne, joka johtaa ihmisiä tekemään nuorennusleikkauksia (rypyt pois leikkauksin tai ihme voiteilla jne.) ja se johtaa välillä jopa maalaisjärjellä ajateltuna järjettömiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin. Ikuisen elämän ajatus, siis. Ajatus, jonka lähtökohtana on premissi kuolemasta vihollisena.
Mistä tämä vimma ja pakko kuolemattomuuteen ja ikuiseen elämään? Miksi ihmiset eivät kykene rauhallisesti ja sopusointuisesti hyväksymään kuolevaisuutta?
Ilmeisesti itse et usko kuoleman jälkeiseen elämään... mutta, haluan korjata sen verran tuohon viestiisi, että ei se ajatus tuonpuoleisesta ole itselleni mikään "vimma", vaan lähinnä sellainen toivon ajatus, jota joskus (aika harvoin kuitenkin) tulee ajatelleeksi. Itse nimenomaan hyväksyn kuoleman osaksi elämää.
Ikuinen nuoruuden ja maallisen elämän ihannointi on mielestäni aivan eri asia, jota en itse voisi verrata sielun kuolemattomuuteen. Päinvastoin, uskon kautta sitä nöyrästi hyväksyy oman kuolevaisuuden ja tämän ajallisen elämän rajallisuuden.
(Tarkoitin vihollisella sielunvihollista ja viimeisellä vihollisella sen tuomia epäilyksiä ja kuisauksia ennen kuoleman hetkeä.)
Sinulla ei ole tarpeeksi tietoa kuolemanjälkeisestä olotilasta. Siksi et siihen usko. Eikö olekin yksinkertaista.
Käytätkö ehkä elämäsi miettimällä miksi ihmiset uskovat kuolemanjälkeiseen elämään?
En todellakaan yleensä mieti sitä, miksi ihmiset pohtivat onko elämää kuoleman jälkeen ja minkahänlaista se mahtaisi olla. Satuin vain surffaamaan näitä keskustelu foorumeita ja aloin pohtia asiaa, kun selailin tämän foorumin viestejä.
Mutta, ihan vilpittömästi se kummastuttaa minua, että miksi ihmiset haluavat, että kuoleman jälkeen olisi elämää? Miksi ei riitä tämä elämä? Miksi ihmiset haluavat kuolemattomuutta?
Edellä joku kirjoitti, että hän kokee kuoleman olevan "viimeinen vihollinen". Miksi te koette kuoleman vihollisena? Ja mistä ihmeestä teille tulee se halu kuolemattomuuteen?
Miksi et halua kuolemanjälkeistä elämää? Eihän täällä kukaan erityisesti sitä halua, mutta kun monella on siitä tieto ja he haluavat kertoa muillekin.
Eihän kuolema ole vihollinen ja varsinkaan sellaiselle, joka ymmärtää, että Sielu ei kuole koskaan.
Esimerkiksi minä olen sen havainnut selkeästi kehosta poistumisen yhteydessä, että fyysinen keho ja "henki" tai tietoisuus ovat erillisiä. Tuo Henki on ikuinen ja se vain vaihtaa asuinsijaansa. Ei sitä voi mitenkään hävittää.
Ymmärrän toki niitä, joilla ei omakohtaisia kokemuksia ole.
Kukaan ei siis kykene selittämään sitä, miksi haluaa ikuista elämää?
Eikö tuo ikuisen elämän halu ole valtavan itsekästä? Että kokee oman olemassaolonsa niin keskeisen tärkeäksi, jotta haluaa sen jatkuvan vielä kuoleman jälkeenkin?
Miksi luulet että sitä halutaan?
Useimmilla vain on TIETO siitä.
Siis... vaikka eivät sitä haluaisikaan, he tietävät ettei tämä tähän pääty.
Mitä se mitä luulee tiedoksi merkitsee siinä? Onhan meillä tietoa (tai luulemaamme tietoa) vaikka mistä asioista, mutta emme me ala soveltaa ko. tietojamme elämäämme noin järjettömästi (emmekä millään tavalla). Ymmärrätkö?
Voihan minulla olla tietoa (tai olettamaani tietoa) jostakin asiasta, mutta siitä huolimatta en esim. halua sitä asiaa elämääni. Minulla on esim. tietoa (olettamaani tietoa) tietystä syöpäsairaudesta. Olen vakuuttunut ko. sairauden olemassaolosta, mutta en hetkeäkään ajattele, että minulla olisi kyseinen syöpä tai että se minulle joskus puhkeaisi.
Jos minulla olisi olettamaani tietoa kuoleman jälkeisestä elämästä, en haluaisi siitäkään huolimatta kuoleman jälkeistä elämää.
Yritän kysyä sitä, että miksi ihminen haluaa sitä ikuista elämää. Vastaukseksi ei riitä se, että ihminen olettaa omaavansa tietoa kuoleman jälkeisestä elämästä.
Ja sitten vielä: joka tapauksessa, Marcel, olet suloinen, kun olet jaksanut yrittää selittää tätä asiaa!
Valaisen vielä kerran asiaa... jos sinulla on aikaa.
Asiat, joista kerroin perustuvat omakohtaisiin kokemuksiini... ei luuloon, kuvitteluun hallusinaatioon, tai toiveajatteluun.
Olen siis irronnut kehostani ja palannut takaisin. Tiedän kuinka homma toimii ja sen, että kuoleminen on samanlainen irtoaminen, mutta paluuta samaan kehoon ei ole. "Henki" on kehossa elämän ajan, ikään kuin kuljettaja autossa. Ymmärrätkö?
Kuolemassasi irtoat kehostasi, siirryt toiselle olevaisuuden tasolle ja sieltä synnyt takaisin toiseen kehoon. Sille et voi mitään. Ei sinun siihen tarvitse uskoa, eikä sitä miettiä elämäsi aikana, mutta kuolemasi hetkellä muistat mitä sinulle kerroin.
Tämä on niin hieno systeemi.
Vaikka se onkin sinun kokemuksesi, ei se silti ole mitään tietoa. Se on sinun tiedoksi olettamasi asia, jonka perustat omaan subjektiiviseen kokemusmaailmaasi.
En minäkään ala kuvittelemaan kokemuksiani tiedoksi. Esim. jos polvi on kipeä, en ala esittämään tietona sitä, mikä polvessani on vikana. Minulla on vain subjektiivinen kokemus polvikivustani. Jos tuon kokemuksen perusteella väitän, että polvilumpioni on haljennut, minä esitän väitteeni pelkän olettamukseni perustalta. Se ei siis olisi mitään tietoa. Ja jos menisin yhtä pitkälle kuin sinä, minä alkaisin kertoa aina polvikivuista kärsiville ihmisille tietona, että heillä on polvilumpio haljennut.
No... tottakai olen ottanut huomioon mainitsemasi asiat, mutta silti väitän kertomieni asioiden olevan totta. En siis väitä mitä sattuu!!!
Jälleen kerran seuraava vertaus: vaikka ihmiset eivät olisi uskoneet Kolumbuksen löytäneen uutta mannerta, siitä huolimatta se manner oli siellä.
Miltä sinusta tuntuisi jos minä väittäisin, että ei se sinun polvesi voi olla kipeä?
Kyllähän sinä sen paremmin tiedät, vaikket sitä pysty minulle todistamaankaan.