Onko onnen ensisijainen lähde ihmisen sisäinen vai ulkopuolinen?
Kuvitelkaapa mielessänne ääripäätä:
1) kansa, jonka perustaa toimintansa epäitsekkyydelle ja onnellisuutensa yksilön sisäiselle rauhalle
2) kansa, joka perustaa toimintansa itsekkyydelle ja onnensa ulkoisille virikkeille
ja näiden toimintaperiaatteiden todennäköisiä seurauksia.
* * *
- Ensin mainittua kansaa voidaan kenties ensisilmäyksellä pitää ns. alkuasukkaina. Heidän teknologiansa esim. ei ole erityisen pitkälle kehittynyttä (kunnianhimon vähäisen arvostuksen vuoksi), vaikka lahjoja sellaiseenkin riittäisi.
Hyvä esimerkki tästä löytyi useimpien intiaaniheimojen keskuudesta ainakin ennen ulkoisen valloittajan tuhotöitä.
- Toiseksi mainittu kehittää aktiivisesti teknologiaansa pyrkien kaikessa suuruuteen. Heidän onnensa on useimmiten vahvasti riippuvaista ulkoisista olosuhteista – siis ailahtelevaa ja pinnallista. Heidän onnettomuutensa johtuu ulkoisen järjestyksen ja virikkeiden yliarvostamisesta, ja sitä kautta sisäisen järjestyksen laiminlyönnistä. Tämän kansan toimesta koko luomakunta joutuu lopulta vakavasti uhanalaiseksi.
Ja hyviä esimerkkejä tästä ei tarvitse nykymaailmasta etsiä kaukaa.
* * *
Tarkoitus ei ole ensisijaisesti mainostaa intiaaneja. Tuli vain mieleen tällaista. Jollei tästä ajatuksesta yllättäen löydykään suuria aukkoja, niin siinä on hyvä mietiskelynaihe keskusteltaessa oikeasta kehityssuunnasta.
"Jos ajatellaan, että tämä jalomielinen asenne on kehittynyt intiaaneille jo vuosisatoja sitten ja he ovat kaiken aikaa eläneet sen mukaisesti, jo tämä ominaisuus riittäisi selittämään, miksi näiden muuten niin lahjakkaiden, mutta tuhlaavaisten ihmisten parissa ei päässyt syntymään mitään edistystä ja sivistystä ja miksi he pysyivät aina samalla kehitystasolla. Jos heidän luonteeseensa olisi alun alkaen tämän sankarillisen jalomielisyyden sijasta saatu ympätyksi. . . hieman enemmän harkittua itsekkyyttä, he olisivat ehkä päässeet paljon pitemmälle."
- Kitschi-Gami
Kuvitelkaapa mielessänne ääripäätä:
1) kansa, jonka perustaa toimintansa epäitsekkyydelle ja onnellisuutensa yksilön sisäiselle rauhalle
2) kansa, joka perustaa toimintansa itsekkyydelle ja onnensa ulkoisille virikkeille
ja näiden toimintaperiaatteiden todennäköisiä seurauksia.
* * *
- Ensin mainittua kansaa voidaan kenties ensisilmäyksellä pitää ns. alkuasukkaina. Heidän teknologiansa esim. ei ole erityisen pitkälle kehittynyttä (kunnianhimon vähäisen arvostuksen vuoksi), vaikka lahjoja sellaiseenkin riittäisi.
Hyvä esimerkki tästä löytyi useimpien intiaaniheimojen keskuudesta ainakin ennen ulkoisen valloittajan tuhotöitä.
- Toiseksi mainittu kehittää aktiivisesti teknologiaansa pyrkien kaikessa suuruuteen. Heidän onnensa on useimmiten vahvasti riippuvaista ulkoisista olosuhteista – siis ailahtelevaa ja pinnallista. Heidän onnettomuutensa johtuu ulkoisen järjestyksen ja virikkeiden yliarvostamisesta, ja sitä kautta sisäisen järjestyksen laiminlyönnistä. Tämän kansan toimesta koko luomakunta joutuu lopulta vakavasti uhanalaiseksi.
Ja hyviä esimerkkejä tästä ei tarvitse nykymaailmasta etsiä kaukaa.
* * *
Tarkoitus ei ole ensisijaisesti mainostaa intiaaneja. Tuli vain mieleen tällaista. Jollei tästä ajatuksesta yllättäen löydykään suuria aukkoja, niin siinä on hyvä mietiskelynaihe keskusteltaessa oikeasta kehityssuunnasta.
"Jos ajatellaan, että tämä jalomielinen asenne on kehittynyt intiaaneille jo vuosisatoja sitten ja he ovat kaiken aikaa eläneet sen mukaisesti, jo tämä ominaisuus riittäisi selittämään, miksi näiden muuten niin lahjakkaiden, mutta tuhlaavaisten ihmisten parissa ei päässyt syntymään mitään edistystä ja sivistystä ja miksi he pysyivät aina samalla kehitystasolla. Jos heidän luonteeseensa olisi alun alkaen tämän sankarillisen jalomielisyyden sijasta saatu ympätyksi. . . hieman enemmän harkittua itsekkyyttä, he olisivat ehkä päässeet paljon pitemmälle."
- Kitschi-Gami
Vastaukset 3
Vanhimmat
- "Se olisi hyvä idea"
Vastasi Gandhi kysyttäessä hänen mielipidettään läntisestä sivilisaatiosta.
Kirjoituksesi oli taas oiva esimerkki siitä miten kehityksen pyörät pyörivät väärään suuntaan.
Jos jotain positiivista yrittää löytää, niin onpahan enemmän pimeyttä minkä ympärillä saa loistaa
Minusta on hienoa, että esim. Louis Pasteur oli itsekäs ihminen ja kehitti ihan vain henkilökohtaisen kunnianhimonsa takia rokotteen raivotautiin. Niin ettei kenenkään tarvitse Suomessakaan enää kuolla kouristellen ja suu vaahdoten, vain sen vuoksi että koira sattui puremaan.
Vai olisiko hienompaa, jos Pasteur olisikin suunnannut kykynsä hengelliseen valaistumiseen? Pasteur olisi sitten voinut vaikkapa kirjoittaa kirjan "Näin sairastat raivotautia syvällisesti ja henkevästi."
Kiitos kommentistasi.
En kuitenkaan tarkoittanut etteivätkö itsekkäät tavoitteet tuottaisi paljon hyvääkin. Mutta pidemmällä tähtäimellä, jotta saavutettaisiin kiitettävä hyvinvointi ja sosiaalinen ymäristö maapallolla, täytyy perusvaatimus olla epäitsekkyyden arvostaminen. Kunniaa ja arvostustahan ihmiset aina haaveissaan tavoittelevat eikä sitä loppujen lopuksi saada pelkästään muiden ihmisten kunnian ja vapauden kustannuksella. Ainakin näennäisesti pitää julkisessa toiminnassa olla epäitsekkyyttä, jotta suosio olisi taattu.
Mutta millainen meidän yhteiskunnassamme herättää kunniaa ja arvostusta? Se ei ole yksiselitteistä, vaan asiasta on monia vastakkaisia mielipiteitä. Niitä olisi syytä ruotia tällaisella pidemmän tähtäimen tarkastelulla.
Aivan kuten ei ihminen pysty ainakaan kauaa elämään vihassa ilman rakkautta, ei hän myöskään pysty kauaa toimimaan rakentavasti itsekkyydellä ilman epäitsekkyyttä. Näin pitäisi mielestäni ajatella myös kokonaisten ihmisyhteisöjen suhteen.
Ja onko kunnia yleensäkään kestävä onnen lähde?* Pohjimmiltaan: ei ole, sillä sen pysyvyys ei ole millään tavalla taattua. Kuinka paljon onkaan saatu kärsimystä aikaan, kun sitä on väkisin yritetty pitää kestävänä onnenlähteenä! Kestävä onni perustuu aina johonkin sellaiseen, mikä ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista, sillä ulkoisissa olosuhteissa vain muutos on kestävä tekijä. Tosin muutos voi vaikuttaa ainoalta kestävältä tekijältä myös ihmisten sisäisessä tunnemaailmassa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että ulkoisten olosuhteiden arvoa on yliarvioitu ja siten sen toimintamallit on heijastettu myös ihmisen sisäiseen maailmaan! On siis harhakuviteltu, että ulkoinen todellisuus olisi sisäisen todellisuuden /voittamaton/ vaikutin, vaikka oikeasti asia on päinvastoin: ulkoisen todellisuuden vaikutukset sisäiseen rauhaamme on mahdollista voittaa täysin.
---------------------------------------------
* Eräänlainen kansalaisluottamus ja -arvostus on tietysti eräs tavoiteltava kunnan muoto, eikä niitä rehellisesti saavuteta ilman epäitsekkäitä tavoitteita.
Ja kun sanon, ettei ulkoinen arvostus ole kestävä onnenlähde, en tietenkään kehoita välinpitämättömyyteen oman ulkoisen toimintansa suhteen. Sillä itsekeskeisyys, itsekkyys, ei todellakaan ole kestävä onnen lähde.
Siis: Epäitsekkyys vai itsekkyys?
Keskitie on OK. Mutta eikös toinen kuitenkin ole selkeästi suurempi toista - pidemmällä tähtäimellä?