Olen helluntailainen.
Kuitenkaan mullei oo mahista käydä kokouksissa.
Liian pitkä matka...Mutta silloin kun olin aktiivi pinnalla olivat sellaiset aiheet kuin evankeliointi ja Pyhä Henki. Sen ilmenemismuodot tiedon sanoista kielillä puhumiseen...
Otin saarnat henkilökohtaisesti itseeni ja toteutin "Sanaa"käytännössä...yksi "sielu"on vieläkin niinsanotusti "tiellä." Ei sillä kaidalla kuitenkaan.
Profetoin:omissa polttarijutuissa. Ennustin, että"joku teistä 3;sta tulee 3.n kuukauden sisällä raskaaksi." Ja kun määräaika oli umpeutumassa, hän, jolle lääkäri oli ennustanut lapsettomuutta hoitamattoman sukupuolitaudin vuoksi alkoi odottaa.
Toinen tapaus:kerroin eräälle ns.siivosyntiselle, että koska hän uskoi että ei tarvitse Jeesusta, koska oli, omien sanojen sanojensa mukaan"sovussa itsensä kanssa"ja näin, että hänen elämänsä,,oli maalliselta kantilta katsottuna hyvin, että se oli syy-hänen ylpeytensä ja itseriittoisuus, että ero Jumalasta johtuu siitä.
Pari päivää ja hän huusi Jumalaa, sillä hänen pieni vauvansa kuoli kehtoon.
Nyt katui ja kertoi rukoilevansa. Oli ollut kuolemaa edeltävänä päivänä jumalanpalveluksessa.
Olin ollut oikeassa. Jumala on ankara Jumala.
Tällä äidillä on vieläkin pieni vaaleankeltainen ja pehmeä suojelusenkelinsä ja kaunis kortti, johon olin kirjoittanut:"onni ovat nuorena saadut lapset, kuin nuoli soturin kädessä, ne lentävät pois ja kohta niitä ei enää ole."
Muistaakseni Jesajan kirja.
Tästä on 7 vuotta.
Samalla viikolla kuoli appeni. 1.päivä eläkeläisenä...
Lääkäri antoi 2 kk elinaikaa. Oli ennustanut pöivän aika osuvasti.
Perikunta ei tullut takaamaan taloni lainaa hänen tilalleen. Luovutin. Allekirjoitin suosiolla kauppakirjat.
Kuolleiden omaiset kannustivat miestäni ja lasteni isää, jättämään mut, koska olin "seko."
Tiesin sen itsekkin. Tottahan se oli.
En ollut terve enää(vaikka olin 27 vasta)miltään osin. Maksaani vihtoi tarttuva keltatautikin.
Siksi jätin kaiken:lapsen...sorry..lapset. Talon. Auton. Ystävät.
Elämän.
Aloin juoda.
Ryyppäsin kuin viimeistä päivää.
Kaikki meni-viinasta kiljuun.
Minun jumalakseni muodostui c-hepatiitti niminen sairaus. Oliko siinä voimaa vai ei? Tappaisiko se minut vai ei? Ei. Se ei ollut tarttunut edes lapsiini.
Lääkäri oli sanonut "uskossaoloaikanani", että se oli parantunut. Toiset-hoitajat ja lääkärit-vakuuttivat että olin käsittänyt jotain väärin:"ei se parane." En uskonut mihinkään.
Kaikkein vähiten yhteiskuntaan.
Sitten en jaksanut. Siskoni avioitui ex-mieheni kanssa ja osuin paikalle samaankapakkaan häitten jatkoille ja riita oli valmis. He löi. Potki. Purin.
Jouduin syyteeseen.
Sairauteni vuoksi ainoana.
C-hepatiittia ei enää ollut, asianajajalla oli lääkärintodistukseni.
Nyt se oli virallista. Kuka hoitaja tai lääkäri vielä pyörtäisi sanani! Yliluonnolliseen ihmeeseen ei kukaan uskoisi, mietin ja taas mua vietiin..Annoin olla.
Olin jo niin maailman oma,että välitin vain vain ja ainoastaan ihmisten ajatuksista. Että mitä kukakin musta ajatteli.
Tajusin hullun menneisyyteni.
Maineeni oli mikä oli.
Kukaan ei antaisi minun enää yrittää...kunnon elämää.
Katkeroiduin. En sitten haluisikaan anteeksi.
Sairastuin lopulta alkoholipsykoosiin. Läheiset yrittivät saada pieksämällä minua takaisin järkiini.
Eipä auttanut.
Kerran pakenin kotoani niin, että en ehtinyt edes katsoa kenen kengat otin jalkaani. Kävelin koko yön ja katselin tähtiä ja lauloin Jumalalle. Kuudelta aamulla olin taas kotona-koska se oli varma aika jolloin kaikki nukkui.
Kaaduin jonkun viereen. Hän herätti mut kymmeneltä. Kengän nahkaläpistä oli jäänyt nilkkoihini hiertymisjäljet. Veriset pisteet.
Kuin Kristuksen naulanreijät.
Vasemmassa kämmenessäni oli arpi. Oma äitini oli lyönyt sitä puisen hääkuvakehyksen kulmalla.
Katsoin oikeata kämmentäni: tyhjä.
Stigmat saivat kumppanini hiljaiseksi..
Olin hyvin, hyvin yksin.
Hän luuli minun polttaneen itseäni tupakalla.
Join taas.
Maailmassa ei ollut mitään minulle: kukaan ei välittänyt minusta. Ymmärsin heitä siinä päivä päivältä paremmin ja joudin tällöin nöyrtymään ja katumaan sitä mitä olin tehnyt heille tuhoamalla itseni.
Hehän rakastivat minua niin paljon. Olisivat olleet valmiit kuolemaan puolestani. Ihmiset.
Silloin iski pelko: en halua kuolla.
Yksi yritti; otti auton, jonka isäni lahjoitti minulle ja ajoi täysillä sähkötolppaan.
Hän ei halunnut menettää minua toiselle miehelle.
Kuolisi, jos lähtisin.
Niin rakasti.
Maksoin samalla mitalla ja hän luovutti. Elämä voitti.
Nyt meille on odotettavissa häitä ja teemme jossain vaiheessa lapsenkin.
Olen töissä ja niin hänkin on.
"Edellisestä elämästä"..poikani on muuttanut pysyvästi luokseni.
Pelkään enää vain kuolemaa.
Kuitenkaan mullei oo mahista käydä kokouksissa.
Liian pitkä matka...Mutta silloin kun olin aktiivi pinnalla olivat sellaiset aiheet kuin evankeliointi ja Pyhä Henki. Sen ilmenemismuodot tiedon sanoista kielillä puhumiseen...
Otin saarnat henkilökohtaisesti itseeni ja toteutin "Sanaa"käytännössä...yksi "sielu"on vieläkin niinsanotusti "tiellä." Ei sillä kaidalla kuitenkaan.
Profetoin:omissa polttarijutuissa. Ennustin, että"joku teistä 3;sta tulee 3.n kuukauden sisällä raskaaksi." Ja kun määräaika oli umpeutumassa, hän, jolle lääkäri oli ennustanut lapsettomuutta hoitamattoman sukupuolitaudin vuoksi alkoi odottaa.
Toinen tapaus:kerroin eräälle ns.siivosyntiselle, että koska hän uskoi että ei tarvitse Jeesusta, koska oli, omien sanojen sanojensa mukaan"sovussa itsensä kanssa"ja näin, että hänen elämänsä,,oli maalliselta kantilta katsottuna hyvin, että se oli syy-hänen ylpeytensä ja itseriittoisuus, että ero Jumalasta johtuu siitä.
Pari päivää ja hän huusi Jumalaa, sillä hänen pieni vauvansa kuoli kehtoon.
Nyt katui ja kertoi rukoilevansa. Oli ollut kuolemaa edeltävänä päivänä jumalanpalveluksessa.
Olin ollut oikeassa. Jumala on ankara Jumala.
Tällä äidillä on vieläkin pieni vaaleankeltainen ja pehmeä suojelusenkelinsä ja kaunis kortti, johon olin kirjoittanut:"onni ovat nuorena saadut lapset, kuin nuoli soturin kädessä, ne lentävät pois ja kohta niitä ei enää ole."
Muistaakseni Jesajan kirja.
Tästä on 7 vuotta.
Samalla viikolla kuoli appeni. 1.päivä eläkeläisenä...
Lääkäri antoi 2 kk elinaikaa. Oli ennustanut pöivän aika osuvasti.
Perikunta ei tullut takaamaan taloni lainaa hänen tilalleen. Luovutin. Allekirjoitin suosiolla kauppakirjat.
Kuolleiden omaiset kannustivat miestäni ja lasteni isää, jättämään mut, koska olin "seko."
Tiesin sen itsekkin. Tottahan se oli.
En ollut terve enää(vaikka olin 27 vasta)miltään osin. Maksaani vihtoi tarttuva keltatautikin.
Siksi jätin kaiken:lapsen...sorry..lapset. Talon. Auton. Ystävät.
Elämän.
Aloin juoda.
Ryyppäsin kuin viimeistä päivää.
Kaikki meni-viinasta kiljuun.
Minun jumalakseni muodostui c-hepatiitti niminen sairaus. Oliko siinä voimaa vai ei? Tappaisiko se minut vai ei? Ei. Se ei ollut tarttunut edes lapsiini.
Lääkäri oli sanonut "uskossaoloaikanani", että se oli parantunut. Toiset-hoitajat ja lääkärit-vakuuttivat että olin käsittänyt jotain väärin:"ei se parane." En uskonut mihinkään.
Kaikkein vähiten yhteiskuntaan.
Sitten en jaksanut. Siskoni avioitui ex-mieheni kanssa ja osuin paikalle samaankapakkaan häitten jatkoille ja riita oli valmis. He löi. Potki. Purin.
Jouduin syyteeseen.
Sairauteni vuoksi ainoana.
C-hepatiittia ei enää ollut, asianajajalla oli lääkärintodistukseni.
Nyt se oli virallista. Kuka hoitaja tai lääkäri vielä pyörtäisi sanani! Yliluonnolliseen ihmeeseen ei kukaan uskoisi, mietin ja taas mua vietiin..Annoin olla.
Olin jo niin maailman oma,että välitin vain vain ja ainoastaan ihmisten ajatuksista. Että mitä kukakin musta ajatteli.
Tajusin hullun menneisyyteni.
Maineeni oli mikä oli.
Kukaan ei antaisi minun enää yrittää...kunnon elämää.
Katkeroiduin. En sitten haluisikaan anteeksi.
Sairastuin lopulta alkoholipsykoosiin. Läheiset yrittivät saada pieksämällä minua takaisin järkiini.
Eipä auttanut.
Kerran pakenin kotoani niin, että en ehtinyt edes katsoa kenen kengat otin jalkaani. Kävelin koko yön ja katselin tähtiä ja lauloin Jumalalle. Kuudelta aamulla olin taas kotona-koska se oli varma aika jolloin kaikki nukkui.
Kaaduin jonkun viereen. Hän herätti mut kymmeneltä. Kengän nahkaläpistä oli jäänyt nilkkoihini hiertymisjäljet. Veriset pisteet.
Kuin Kristuksen naulanreijät.
Vasemmassa kämmenessäni oli arpi. Oma äitini oli lyönyt sitä puisen hääkuvakehyksen kulmalla.
Katsoin oikeata kämmentäni: tyhjä.
Stigmat saivat kumppanini hiljaiseksi..
Olin hyvin, hyvin yksin.
Hän luuli minun polttaneen itseäni tupakalla.
Join taas.
Maailmassa ei ollut mitään minulle: kukaan ei välittänyt minusta. Ymmärsin heitä siinä päivä päivältä paremmin ja joudin tällöin nöyrtymään ja katumaan sitä mitä olin tehnyt heille tuhoamalla itseni.
Hehän rakastivat minua niin paljon. Olisivat olleet valmiit kuolemaan puolestani. Ihmiset.
Silloin iski pelko: en halua kuolla.
Yksi yritti; otti auton, jonka isäni lahjoitti minulle ja ajoi täysillä sähkötolppaan.
Hän ei halunnut menettää minua toiselle miehelle.
Kuolisi, jos lähtisin.
Niin rakasti.
Maksoin samalla mitalla ja hän luovutti. Elämä voitti.
Nyt meille on odotettavissa häitä ja teemme jossain vaiheessa lapsenkin.
Olen töissä ja niin hänkin on.
"Edellisestä elämästä"..poikani on muuttanut pysyvästi luokseni.
Pelkään enää vain kuolemaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja lisää teet syntiä. Eikö tuossa ole jo tarpeeksi?
nyt on asialla, mutta tää kone ei nyt toimi! Näen vaan että on tullut viesti mulle tähän, mut en pääse lukemaan sitä.
Yritän myöhemmin uusiksi.
Mistä voit olla varma, että on olemassa joitakin henkivaltoja?
Ehkä ne ovat vain pääsi sisällä? Kuka sinulle on opettanut tuollaista ja pistänyt pikku jekun pääsi sisään?
Kuolema on vain Jumalan naamio! Ole turvallisella mielellä!
onko vai eikö! Silloin en voi vastata toiseen kysymykseesi.
tuo sinun kolmas kysymyksesi on todella outo ja kummallinen, sillä ei mun päässä ole mitään jekkua:-)Mutta kyllä olen saanut opetusta paljonkin siitä miten minun pitäisi ajatella nämä asiat nimenomaan helluntailaisena.
Eli kun on olemassa Jumala ja Jeesus, niin silloin on uskottava myös vastavoimaan:saatanaan, demoneihin ja helvetin olemassaoloon.
Toki meillä helluntailaisilla on lupa sanoa :en tiedä...jos ei tiedä.
Kysehän on uskon asioista. Jos joku sanoo tietävänsä, hänellä ei ole oikeaa tietoa, niin vakuuttaa Raamattukin. Ja sehän on sitä Jumalan sanaa...
Suosittelen sinulle luettavaksi Sananlaskuja.
Siellä on paljon ohjeita miten tässä elämässä pitäisi elää. Luulen, että monet ns.siivosyntiset, uskovaiset pitävät sitä osaa Raamatusta ohjenuoranaan.
Siellä puhutaan paljon työn tärkeydestä. Ja kun olet sen lukenut, niin sen jälkeen on kirjoitettu kirja nimeltä "laulujen laulu". se kertoo kuninkaan ja köyhän tytön rakkaustarinan...
Tämä siksi että sä tietäisit mitä Herra sulta odottaa: tavallista elämää. Käyt töissä ja perustat perheen. Jeesus on kuollut sun syntiesi puolesta.
Mä uskon silleen nykyään. Ja yksin ei kannata yrittää uskoa mihinkään. Jos nyt haluaa uskoa.
Se ei ole Jumalan tahto. Muutenhan ei edes voi lukea Isä MEIDÄN-rukousta.
No niin. Siinä sulle vastaus. Vähän meni asian vierestä kun nyt en vaan osaa ajatella sinulle tärkeistä..kuolemasta tai huijauksista.
Anteeksi jos yllytin sua ajattelemaan niitä. Se ei ollut mun tarkoitus.
Reksisteröithän nimimerkkisikin, hyvä!
Pahastutko, jos pidän sinua tästä lähtien ihan tavallisena ihmisenä, enkä helluntailaisena?
Pikku jekuilla tarkoitan juuri opetusta, jota olet saanut. Jota me kaikki olemme saaneet, vaikka opetuksen sisältö vaihteleekin.
Minä olen tiedätkö varma, että ei ole mitään henkivaltoja olemassakaan. Siksi haluaisin, että ottaisit tämän minun opetukseni vastaan, niin sinun olisi helpompi elää.
Kristukseen toki saat uskoa, eläähän Hän sisälläsi ja hyväksyy sinut ihan tuollaisenasi, rakastaakin jos niin voisi sanoa.
Jumala ei hyväksy nk.uusavioliittoja.Jos alkuperäinen aviomiehesi elää,et voi mennä uudelleen naimisiin,ilman että tekisit Jumalan silmissä väärin.Vanha kiinalainen sananlasku sanoo:"Kauniit sanat ovat harvoin tosia ja totuuden sanat ovat harvoin kauniita".
hieno ja ajatuksia herättävä runo.
mä ajattelen tuon että on oltava vaan yksi avioliitto siten, että nyt teen oikein(otan esimerkin omasta elämästäni)sillä perusteella, että en avioitunut ensimmäisellä kerralla sen miehen kanssa, jonka jumala mulle tahtoi, koska tämä mies oli jumalaton.
silloin erotessani luin Korinttolaiskirjeestä tämän kohdan(1.Kor.7:12-16)"sillä mies, joka ei usko, on pyhitetty vaimonsa kautta, ja vaimo joka ei usko on pyhitetty miehensä, uskonveljen kautta--,MUTTA jos se, joka ei usko, eroaa, niin erotkoon;veli ja sisar eivät ole semmoisissa tapauksissa orjuutetut: sillä rauhaan on Jumala teidät kutsunut. Sillä mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi."
mä koin todellista vainoa uskoni vuoksi mun miehen ja hänen tuttavapiirinsä taholta silloin.
Usko Jumalaan todella tuhosi meidän perheemme.
Mä tiedän, etttä ei ollut mitään mitä oisin voinut tehdä että se mies ois pelastunut.
Muhun osui varsinkin toi kohta:rauhaan on Jumala teidät kutsunut.
Mutta että ei kaikki avioliitot ole jumalan siunaamia.
Kannattaiskin varmaan miettiä ennemmin sitä mikä on Jumalan siunaama avioliitto kuin että hyväksyykö Jumala erot.
se on usein vaan ulkopuolisten ja itsensä jälkiviisastelua eli ihan turhaa.
sitten vielä sekin että mitä jos uskova jätetään, muthan jätettiin. Jumalan sanohan sanoo siihen että "erotkoon", ihan oikein...
Kieltäydyin roikkumasta tässä jättäjässä lopunelämää, turhaakin se ois ollut.
Mutta sellaisiakin tapauksia on. Monta.
Heitä käytetään hyväksi..