Huoli

Minä taistelin koulun kanssa kolme vuotta, itkin monet monituiset kerrat.
Ongelmat alkoivat heti ensimmäisestä kouluviikosta, reissuvihkoja kului useita.
Poika sai oman avustajan kolmannella luokalla, jolloin pojan lääkitys oli ihan pielessä ja koulunkäunti oli todella takkuista. Vaikkakin pojalla oli oma avustaja koko kevätkauden, niin siltikin oli päiviä jolloin ei ssaanut oikein mitään aikaiseksi, ei kertakaikkiaan kyennyt.

Neljännenluokan alkaessa lääkitystä lisättiin ja sen jälkeen koulu on sujunut todella hyvin. Omaa avustajaa ei ole tarvinnut, poika on kuin kuka tahansa koululainen.
Todistukessakin oli vain yksi seiska ja kaikki muut olivat kaseja.

Meillä oli sillä lailla erikoinen tuo pojan kouluun lähtö, että hänelle varattiin jo valmiiksi pienryhmäpaikka, vaikka hän isossa ryhmässä aloittikin. Tuo kokeilu epäonnistui, joten sille varatulle paikalle tulikin sitten käyttöä. Lapseni siirtyi jo lokakuussa pienryhmään ennen kuin ongelmat kärjistyivät todella pahoiksi. Ja tämä yleisopetuksen pienryhmä oli oikeasti pienryhmä, loppuvuoden siellä oli vain neljä oppilasta, erityisopen ja avustajan kanssa. Tarpeen vaatiessa heillä oli myöskin toinen avustaja käytettävissään.

Todennäköisesti asioiden järjestyminen johtui siitä, että poikani sai ajoissa diagnoosin, ehti käydä jo eskarinkin erityisryhmässä, ja hänen kohdalleen osui oikeat auttajat. Meitä vanhempia kuunneltiin ja arvostettiin. Lisäksi kotikunnassani on tervepäisiä päättäjiä, ja ennen kaikkea koulun rehtori on kyllä nainen paikallaan.

Aina kun kuulen tarinoita, joissa on asiat päästetty tosi pahoiksi, olen erittäin onnellinen siitä, että edes jossain päin yritetään lapsia auttaa. Tosin täälläkin kunnassa on eroja kohtelussa eri taajamien välillä, eli vanhempien tulee olla hyvin itse perillä lapsen oikeuksista. Kyllä itsekin jouduin ennen lopullista päätöstä kyseenalaistamaan joitakin asioita, keskustelin sivistystoimenjohtajan kanssa asiasta pitkän kirjallisen keskustelun. Lastenneurologimme kehoitti ottamaan aina heti yhteyttä, jos jotain ongelmia tulee, ja sairaalan sosiaalihoitaja selvitteli asioita myös. En tiedä miten olisin yksin asiat saanut hoidettua.

Olkaa aktiivisia, vaatikaa, kyseenalaistakaa, jne... Laki vaatii suomessa järjestämään lapselle opetuksen asianmukaisella tavalla, eikä silloin voi vedota resurssipulaan. Jokaisella lapsella kun on oikeus saada opetusta hänelle sopivalla tavalla. Tähän samaan pakettiin kuuluu myöskin koulukyydit, ja iltapäivähoitojärjestelyt.

Nimimerkki Niinpä niin olet aivan oikeassa huolesi kanssa siitä, että mitään ei tapahdu. Silmääni vaan pisti tämä pätkä:

"Rehtori vaan hymäilee vuodesta toiseen ja selittää jotain määrärahoista... Tiedetään, mutta halvemmaksi tulisi nyt tukea eikä sitten vasta kuin lapsen itsetunto on ihan poljettu maahan ja on OIKEISSA ongelmissa. "

Rehtori/Koulu/Opettajat ovat vain väärä osoite lähetellä valituksia tai tympeitä tunteita tässä asiassa. Koulun henkilökunta viestittää rahapulasta ja resurssien vähyydestä jatkuvasti eteenpäin päättäville tahoille, mutta mitään ei tapahdu. Arvaa vain kuinka moni opettaja ajattelee juuri samaan tapaan kanssasi, että moni ongelma pysyisi pienenä ja poistuisi jopa päiväjärjestyksestä, kun vaan siihen pystyttäisiin puuttumaan ajoissa?

Opettajat ovat niin tiukilla, kun ryhmissä on sitä ja tätä tapausta lasten joukossa, että tuskin enää jaksavat edes myötätuntoa osoittaa vanhemmille, eivätkä varmasti ole herkkiä vastaanottamaan kritiikkiä, jonka oikea kohde olisivat maamme kunnanisät. Oettajia väsyttää myös se tunne, ettei tähän sekamelskaan saa mitään järjellistä tolkkua, vaikka taitoa ja kykyjä olisi ja halua auttaa lasta, mutta tehtävä on liian suuri nykyresursseilla.

Eli ottakaa yhteyttä kunnanvaltuutettuihin. Me opettajat olemme joka tapauksessa niin kuormitettuja, että koulun loppumisesta on mennyt näin kauan ennen kuin univelat on kuitattu ja jaksaa taas innostua koulua puolustamaan.