Raamattu on

Ei ollenkaan!

Raamattu
(kreik. grammata, kirjoitukset, tullut muinaisvenäjän välityksellä suomeen ja merkinnyt kirjaa niin kuin nykyään vielä virossakin). R. ei ole vain kirjakokoelma, vielä vähemmin sarja juutalaisen ja kristillisen kirjallisuuden sirpaleita. Se muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden. R. on kertomus siitä, miten Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille eri aikoina ja aikakausina, «Ef. 1:8-10»; «Ef. 3:5-9»; «Kol. 1:25», «Kol. 1:26». Minkään uskonnon pyhillä kirjoilla ei ole tällaista yhtenäisyyttä, vaan niiltä puuttuu järjestys ja etenevä suunnitelma. R:n hengellinen tarkoitusperä on juuri sen selvimmin huomattava punainen johtolanka. Luomisen kertomuksella on vastineensa Ilmestyskirjan uudistuksessa, «Ilm. 21», «Ilm. 22». Syntiinlankeemus on Jumalan armon ilmoituksen lähtökohtana. Patriarkkojen historia ja Israelin matka Luvattuun maahan todistavat siitä, miten Jumala aluksi erottaa itsellensä yhden kansan taimitarhaksi. Muinaisiin lupauksiin nojautuvat profeetat levittävät nähtäväksi lujan toivon ja kirkkaan tulevaisuudenkuvan koko maailmaan leviävästä Jumalan istutuksesta Messiaan aikana, vaikka maailma juuri heidän puhuessaan näyttää tuhon omaksi vihityltä.
VT:n pysyvä arvo onkin ennen kaikkea juuri siinä, että se ehdottoman varmasti näyttää Jumalan pelastussuunnitelman etenemisen, jonka päätös on uudessa liitossa, Jeesuksen persoonassa. Siinä onkin koko R:n "avain". Tämän erikoisen luonteensa R. on saanut Jumalan henkivaikutuksesta, jonka johto siitä ilmenee. Itse R. puhuu tästä vaatien sanoilleen sen mukaista jumalallista arvoa. Samoin Jeesus vetoaa siihen, «Matt. 19:4»; «Matt. 22:29»; «Luuk. 18:31»; «Luuk. 22:37-24:27», «Luuk. 24:44». Paavali puhuu R:sta Jumalan sanana, «Room. 3:2»; «2. Tim. 3:16». Kreikan hepreasta johtunut sana kanoon merkitsee alkuaan mittaruokoa, so. ohjetta, normia. Varhaiskristilliset kirjoittajat, esim. kirkkoisä Irenaeus, sovittivat sen perimätietoon, joka oli "totuuden normi" eli kaanon. Origenes puhui 1200-luvulla R:sta "kanonisoituna" tarkoittaen, että se oli tutkittu ja hyväksytty kirkon opin mukaiseksi. Tämän nojalla 100 v. myöhemmin puhuttiin R:sta "Kaanonina" passiivimerkityksessä. R. on sen jälkeen itse ollut totuuden normina, todella kaanonina aktiivimerkityksessä.
Kaanonin muodostuksen kehityksestä on eriäviä mielipiteitä. Äärimmäisen käsityksen mukaan ei mitään pyhien kirjojen kokoelmaa ollut olemassa ennen pakkosiirtolaisuutta, jota ennen muka vain Liiton kirja (ks. ) ja Joosian ajalta 5:s Mooseksen kirja olivat pyhinä kirjoina. Täten kaanonin kokoaminen olisi päättynyt vasta 200-luvulla eKr.
Meidän käsityksemme mukaan taas Esran ja Nehemian aika on kaanonin viimeistelyn aikaa, niin kuin juuutalainen perimätietokin väittää, «2. Makk. 2:13». Tällöin syntyi jako lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin. Malakian jälkeen, kun profetia näytti loppuneen, ei uusia kirjoja otettu vastaan. Laki, psalmi- ja sananlaskukokoelmia sekä profeetallisia kirjoja oli olemassa jo ennen pakkosiirtolaisuutta, ja niillä oli pyhän sanan arvo. Kanonisointi alkoi jo varhain, «5. Moos. 25:26»; «Joos. 24:26».
R:n nimi (ks. tätä) merkitsee "kirjat" eli "kirjasto". R:n varhaisempia osia nimittävät myöhemmät kirjoittajat "kirjoiksi", «Hepr. 10:7»; «Dan. 9:2». UT:ssa puhutaan VT:sta nimellä "kirjoitukset", «Matt. 22:29»; «Joh. 5:39». On tavattu 300-luvulta jKr. useita kappaleita kreikkalaista R:a, joissa on sekä V että UT. Hieronymus nimitti R:a "pyhäksi kirjastoksi", joten keskiaikana sen nimenä oli Bibliotheca. Kreikkalaiset kirjailijat käyttivät nimeä "kirjat". Latinassa käytettiin 1200-luvulla kreikan monikkomuotoa biblia yksikkömuotoisena, ja siksi nimi vaihtui yksikköön.
Tätä nimitystä varhaisempia ovat R:n pääosien nimet. Jo «2. Kor. 3:14»:ssä nimitetään Lakikirjaa VT:ksi. Laki oli itse liitto, «2. Moos. 19:5», ja sitä esitti Liiton kirja, «2. Moos. 24:7». Nimi tuli myöhemmin käsittämään koko Pentateukin, «1. Makk. 1:57». Lain vastakohdaksi evankeliumia sanottiin "Uudeksi Liitoksi", «Matt. 26:28», ja nimi liittyi kristillisiin pyhiin kirjoihin. Varhaisissa latinankäännöksissä Paavalin "Vanha Liitto" tuli käännetyksi testamentti-sanalla, sillä kreikan kyseinen sana merkitsee sekä liittoa että jälkisäädöstä. Niin Testamentti-nimitys on säilynyt huolimatta kirkkoisä Tertullianuksen yrityksistä sen muuttamiseksi.
Nykyinen jako lukuihin lienee syntynyt 1200-luvulla jKr. englantilaisen arkkipiispa Langtonin toimesta. Juutalaiset masoreetit 800-luvulla toimittivat VT:n jaon jakeisiin. UT:n nykyinen jako jakeisiin on Robert Stephensin tekemä 1551. Jakeet ovat välttämättömiä lainauksia tehtäessä.
R:n pysyvää arvoa historiallisena lähdeteoksena on tähdentänyt W. F. Albright, joka on Raamatun arkeologian kuuluisimpia tuntijoita, lausuessaan: "Raamatun antamat historialliset tiedot ovat paljon luotettavammat kuin mitä nykyajan kriitilliset oppineet kuvittelevatkaan. Tutkimusteni edistyessä olen havainnut Vanhan Testamentin olevan mitä luotettavimman historiallisen lähteen. Sen kertomukset eivät ole myyttejä, vaan historiallisia asiakirjoja, jotka pitävät paikkansa pienimpiä yksityiskohtia myöten."
R. on käännetty n. 1200 kielelle.
Kirjallisuutta:
J. A. Mannermaa, Vanhan testamentin selittämisestä seurakunnalle (1907);
A. Schlatter, Johdatus Raamatun kirjoihin (1904);
Jaakko Haavio, Jeesuksen Raamattu (1929);
Edvin Wirén, Kun hän avasi kirjan (2. p. 1964);
A. F. Puukko, Suomalainen Raamattumme (1946);
E. J. Hoviniemi, Neljä evankeliumia (1955);
G. S. Wegener, 6000 vuotta ja yksi kirja (1959);
Michael Avi-Yonah ja Emil G. Kraeling, suomeksi toimittanut Aapeli Saarisalo, Raamatun maailma (1964): Samuel Terrien Aapeli Saarisalo, Raamatun maat (1959);
sama, Raamatunhistorian kartasto (1960);
David Hedegård, Bibelns böcker (1936);
sama, Nya Testamentets historiska skrifter (1933);
C. Skovgaard-Petersen, Bibeln paa de tusind Sprog (1935);
Axel Andersson, Vår bibel (1923);
Frederic Kenyon, Bibeln. Historia, fynd och forskningar (1936);
De fyra evangelierna. Ny översättning med förklarande noter av David Hedegård (1964).