Yhdeksännentoista vuosisadan "suuriin keksintöihin" kuului ajatus jumalan kuolemasta. Se merkitsi eksistentialismin syntyä. Nähdäkseni ydinideaksi muodostui se, että ihmisen oli tässä uudessa jumalattomassa maailmassa otettava vastuu maailmasta. Ihmisen käsissä oli maailman kohtalo, ei minkään korkeamman voiman. Ajatus oli historiallinen vastuu ja huoli tulevasta. Kyseeseen tuli korkea ja äärimmäisen velvoittava moraali. Yhtenäisen eettisen teorian kieltäminen oli silmiinpistävää ja yksilöllinen toiminnanvapaus korostui. Mutta vapautta ei ole, ellei ole myös vastuuta.
Mitä tämä viime vuosisadan merkittävimpiin kuuluva aatevirtaus sai aikaan? Ihminen ei suinkaan ottanut vastuuta teoistaan, vaan imi vapauden idean uusliberalismin muodossa toimintamallikseen. Uudet ideologiat vyöryivät - pääasiassa nk. postmodernismi - uusien sosiaalisten muodostumien kanssa kentälle. Vastuu sälyttyi noille sosiaalisille ryhmille, ts. ei kenellekään. Toisaalta ratkaisevaa oli kuitenkin teknologian kehittymistendenssin säilyminen.
Suurten teknisten edistysaskelten myötä ihmisen elämänkäytäntö koneellistui ja ihminen astui virtuaaliseen maailmaan. Tätä kehitystä ilmentävät selvimmin internet ja televisio. Suomen tietoyhteiskuntaprojekti on täysin toiselle asteelle astuva virtuaalisuus. Ihmisen maailma on tässä ympäristössä sähköinen. Ihmisen vapaus ja vastuu saavat toisen merkityksen (tieto)koneen säätelemässä todellisuudessa. Kone asettaa rajat ja ihminen toimii niissä puitteissa. Ihmisestä tulee siis koneen orja.
Kenellä on siis vastuu maailmasta nyt? Koneellako? Voiko kone olla vastuullinen?
Mitä tämä viime vuosisadan merkittävimpiin kuuluva aatevirtaus sai aikaan? Ihminen ei suinkaan ottanut vastuuta teoistaan, vaan imi vapauden idean uusliberalismin muodossa toimintamallikseen. Uudet ideologiat vyöryivät - pääasiassa nk. postmodernismi - uusien sosiaalisten muodostumien kanssa kentälle. Vastuu sälyttyi noille sosiaalisille ryhmille, ts. ei kenellekään. Toisaalta ratkaisevaa oli kuitenkin teknologian kehittymistendenssin säilyminen.
Suurten teknisten edistysaskelten myötä ihmisen elämänkäytäntö koneellistui ja ihminen astui virtuaaliseen maailmaan. Tätä kehitystä ilmentävät selvimmin internet ja televisio. Suomen tietoyhteiskuntaprojekti on täysin toiselle asteelle astuva virtuaalisuus. Ihmisen maailma on tässä ympäristössä sähköinen. Ihmisen vapaus ja vastuu saavat toisen merkityksen (tieto)koneen säätelemässä todellisuudessa. Kone asettaa rajat ja ihminen toimii niissä puitteissa. Ihmisestä tulee siis koneen orja.
Kenellä on siis vastuu maailmasta nyt? Koneellako? Voiko kone olla vastuullinen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pidemmällä tähtäimellä, jotta saavutettaisiin kiitettävä hyvinvointi ja sosiaalinen ymäristö maapallolla, täytyy perusvaatimus olla epäitsekkyyden arvostaminen. Kunniaa ja arvostustahan ihmiset aina haaveissaan tavoittelevat eikä sitä loppujen lopuksi saada pelkästään muiden ihmisten kunnian ja vapauden kustannuksella. Ainakin näennäisesti pitää julkisessa toiminnassa olla epäitsekkyyttä, jotta suosio olisi taattu.
Mutta millainen meidän yhteiskunnassamme herättää kunniaa ja arvostusta? Se ei ole yksiselitteistä, vaan asiasta on monia vastakkaisia mielipiteitä. Niitä olisi syytä ruotia pidemmän tähtäimen tarkastelulla.
Aivan kuten ei ihminen pysty ainakaan kauaa elämään vihassa ilman rakkautta, ei hän myöskään pysty kauaa toimimaan rakentavasti itsekkyydellä ilman epäitsekkyyttä. Näin pitäisi mielestäni ajatella myös kokonaisten ihmisyhteisöjen suhteen.
Ja onko kunnia yleensäkään kestävä onnen lähde?* Pohjimmiltaan: ei ole, sillä sen pysyvyys ei ole millään tavalla taattua. Kuinka paljon onkaan saatu kärsimystä aikaan, kun sitä on väkisin yritetty pitää kestävänä onnenlähteenä! Kestävä onni perustuu aina johonkin sellaiseen, mikä ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista, sillä ulkoisissa olosuhteissa vain muutos on kestävä tekijä. Tosin muutos voi vaikuttaa ainoalta kestävältä tekijältä myös ihmisten sisäisessä tunnemaailmassa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että ulkoisten olosuhteiden arvoa on yliarvioitu ja siten sen toimintamallit on heijastettu myös ihmisen sisäiseen maailmaan! On siis harhakuviteltu, että ulkoinen todellisuus olisi sisäisen todellisuuden /voittamaton/ vaikutin, vaikka oikeasti asia on päinvastoin: ulkoisen todellisuuden vaikutukset sisäiseen rauhaamme on mahdollista voittaa täysin.
---------------------------------------------
* Eräänlainen kansalaisluottamus ja -arvostus on tietysti eräs tavoiteltava kunnan muoto, eikä niitä rehellisesti saavuteta ilman epäitsekkäitä tavoitteita.
Ja kun sanon, ettei ulkoinen arvostus ole kestävä onnenlähde, en tietenkään kehoita välinpitämättömyyteen oman ulkoisen toimintansa suhteen. Sillä itsekeskeisyys, itsekkyys, ei todellakaan ole kestävä onnen lähde.
Siis: Epäitsekkyys vai itsekkyys?
Keskitie on OK. Mutta eikös toinen kuitenkin ole selkeästi suurempi toista - pidemmällä tähtäimellä?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=100
0000000000003&conference=680&posting=2200000000039
3575
No joo, et ilmeisesti hoksannut juttuni ideaa.
Ajatus onnellisuudesta kestävänä on aika outo. Eikös onnellisuuden idea ole juuri sen hetkellisyydessä? Eikö onnellisten hetkien tarkoitus ole juuri antaa pieni kokemus siitä, mitä maailma voisi parhaimmillaan olla, siis antaa toivoa?
Mun on hankala kommentoida tuota sisäisen rauhan ajatusta. Taipuisin ajattelemaan, että juuri muutos on elämää, ja jos muutos loppuu, loppuu myös elämä. Ja toisaalta muutoshan on hyvä juttu, sillä elämähän olisi kamalan tylsää, jos kaikki olisi aina samaa. No, metafyysisessä mielessä maailma nähdäkseni on aina samaa, mut mehän emme eläsiinä maailmassa, vaan ilmenevässä ja muuttuvassa maailmassa.
Alkuperäiseen tekstiini huomauttaen vastuun oli se juttu, jota ihmisiltä odotan... tai oikeastaan vaadin. Se liittyy ajatukseen kansakunnan sivistämisestä: epäonnistuminen sosialistisessa järjestelmässä ei johtunut järjestelmästä, vaan siitä että kansa oli liian helposti huijattavissa ja järjestelmää käytettiin kansan riistämiseen. Unelma on siis palautettava, mutta kansan on oltava riittävän sivistynyttä sen valvontaan. Ehkäpä Suomessa se voisi toimia. Olkoon siis ohjelmanjulistus seuraava: sivistynyt kansakunta. Mielestäni niin kauan, kun sivistyneistö-käsitteellä on ratkaisevan tärkeää merkitystä yhteiskunnan keskimääräiseen älykkyyteen nähden, ovat sen yhteiskunnan kansan asiat päin persettä.
Tuon vastaukseni kopioin aiemmasta puheenvuorostani ihan vaan sivukannanotoksi.
Minä näen kokemukseni pohjalta, että juuri onnellisuus on ihmisen ainoa pysyvä perusta. Mutta ollakseen kestävä, se ei voi riippua välttämättömistä ulkoisista muutoksista. Ja minä väitän: se ON kestävä. Se on aina LÄSNÄ - me vain emme ole aina LÄSNÄ. Mikäli sinä voit kuvailemasi mukaisesti aina toimintakykyisenä ja sisäisesti iloiten elää ulkoisten muutosten tahdissa, niin silloin sinä olet luonnostasi LÄSNÄ. Elät sydämestäsi jokaisen muutoksen, jokaisen hetken. Siinä on ilon, onnen, rakkauden, - lopulta valaistuksen - lähtökohta.
Ota luettavaksesi Yrjö Kallisen juttuja, niin saat samalla valaistusta tähän asiaan ja hyvin tähdellisiä mielipiteitä myös tuosta omasta asiastasi. Kallinenhan oli muun muassa "sosialisti", vaikkei missään tapauksessa suostunut siihenKÄÄN itseään kahlitsemaan.
"Sosialistinen elämäntyyli on periaatteessa pyrkimystä rauhaan sodankin aikana, se on tahtoa sorrosta ja riistosta vapaaseen tilaan, universaaliin ihmisyyteen."
Itsekin näen uhkakuvia tämän koneistumisen vuoksi. Onhan kyllä keksitty paljon loistavia koneita korvaamaan kohtuuton ihmisrääkki, mutta sitten kun aletaan yhä yksinkertaisempia töitä siirtämään ihmisiltä koneille, ollaan jo aivan väärillä raiteilla: niillä raiteilla, joiden reitti vie ja päättyy sortuneelle sillalle, umpikujaan. Ihmisen käsi- ja lihastyö on mitä parhainta henkistä toimintaa, joka pitää turhautumisen loitolla ja kaiken kaikkiaan syventää ja ylläpitää ihmisen vahvaa otetta elämään. Ihminen ei ole mikään napin painaja. Tästä johtuu turhautuminen jota seuraa nautintoelämysten suurkulutus.
Yrjö Kallisen mielestä (olen tässä nyt hänen juttujaa lueskellut) elintason nousu ja lisääntynyt vapaa-aika eivät ole lisänneet onnellisuutta - päinvastoin. Vapaa-aikaa yritetään täyttää mitä moninaisimmin keinoin, ei kuitenkaan erityisen myönteisin seurauksin. Kallinen kuvasi jo viime vuosisadan alkupuolella jo silloin toteutuneita uhkakuvia "ajelehtivasta ihmisestä", joka on ennen muuta joukkotiedotusvälineiden suurkuluttaja. Ikävystymistä saa aikaan ennen kaikkea turvautuminen kaikkeen valmiiseen, kaikkeen, mikä ei herätä omavireistä ajattelua ja toimintaa.
Hän oli myös sivistyksen asialla. "Me tiedämme kokemuksestamme, että kyllin vireä sivistystarve ja sen tyydyttäminen merkitsee hengen elämän rikkautta, sisällystäyteistä, vapautuvaa elämää."
Selvästi Kallisen opetusten johtoajatusta kaiuttaa Mikko Alatalon eräs kertosäe:
"Joku päivä aukeaa nuo portit vapauden:
kun uskallamme kasvaa yksilöinä,
toisiimme taas saamme yhteyden."
Hyvin kiteyttävät sitaatit ovat kirjasta "Ihmisyyttä etsimässä: Yrjö Kallisen 100-vuotisjuhlan kunniaksi" (TSL, '86)
Muuten hyvä, mutta kokemuksen pohjalta ei voi koskaan yleistää yhtään mitään, ei varsinkaan henkilökohtaisesta kokemuksesta. Perustelen lyhyesti (en tiedä tunnetko käsitteet, mut kuiten):
1.) kokemuksessa on aina otettava huomioon ne seikat, että
A: kokemus ei ole koskaan puhdas, so. on aina olemassa satunnaisia vaikuttimia, joita emme tiedä, emme voi ennustaa tai joita emme ehkä voi koskaan tietääkään (transsendentaalifilosofia, Kant I.)
B: mikään määrä kokeita ei voi todistaa mitään kokemuksesta pääteltyä niin sanottua tosiasiaa oikeaksi, ts. kumoutumattomaksi (tieteen kriteeri, Popper K.)
2.) Käsite edeltää aina kokemusta, jonka vuoksi käsittelemme maailmaa sanoin ja käsittein: kokemus on siis käsitepitoinen (metafysiikka, Hegel G.). Toisaalta käsitteet kuuluvat kielipeliin ja niiden merkitykset määräytyvät sosialisaatiossa ja kollektiivisessa merkityksenannossa (kieliteoria, Wittgenstein L.); tässä yhteydessä tämä tarkoittaa että koemme juuri sitä, mitä se yhteisö jonka jäseniä olemme, haluaa meidän kokevan - siis yhteisö säätelee kokemusta kielipelin avulla eikä kokemus ole puhdas. Lisäksi käsite on vielä sellainen, että se rajaa itsensä sulkemalla jotakin ulkopuolelleen (johdettu Derridan (J.)ajatuksista), eli kokemuksen käsitteellistymisen vuoksi menetämme maailmasta jotakin, minkä voimme tavoittaa vain käsiteanalyysillä, jos silläkään - sekinhän kuuluu kielipeliin.
Valitan, mut en jaksa innostua Kallisesta tällä hetkellä. Tutkin tällä hetkellä valistusta ja sen ongelmaa, ja kun ajatellaan, että valistus ei rajoitu vain omaan aikakauteensa, vaan on edelleen kulttuurimme perustekijä, ollaan ison kysymyksen edessä.
Ajattelu on sitä, että erehdyt luulemaan vaikutelmia tosiasioiksi.
___ Järjen käyttämiseen ei tarvita ajattelua. Jos tarkkailet itseäsi laatiessasi jotain suunnitelmaa, huomaat, että kun olet asettanut tavoitteesi, tosiseikat ilmenevät yksi toisensa jälkeen ja niistä muodostuu tarvittavien toimenpiteiden ketju. Mutta kun käytät mielikuvitusta -- kun ylität järkevän olettamisen rajat ja rakennat asioita vaikutelmien varaan -- voit huomata, kuinka suuntaudut ulospäin, pois omasta itsestäsi.
Tajuisuus on kokemista hetkestä toiseen.
__ Tajuisuus alkaa järjen käytöstä, jolla on kohde ja johon liittyy toiminta.
__ Järki toimii nopeasti tajuisuudessa, tuhat kertaa nopeammin kuin ajatus, etkä edes huomaa sen toimintaa. Autolla ajaminen on tästä eräs esimerkki.
__ Olet tajuisuuden tilassa aina silloin, kun rakastat sitä mitä teet. Tajuntasi on hereillä koko ajan, sillä rakkaus pitää sinut hereillä ja yhteydessä toimintaasi. Olet myös luova tässä tilassa. Tajuisuutesi tila vähenee kuitenkin sitä mukaa kun totut työhösi, jolloin vaivut jälleen takaisin uneen.
On erittäin harhaanjohtavaa sanoa: "Ajattelen, siis olen olemassa." Se on yhtä epäloogista kuin jos sanoisi: "Näen koiran, siis olen koira". Olisi parempi sanoa: "Ajattelen ajattelevani, siis ajattelen olevani".
Tämän kaiken selvittää juurta jaksain mm. Barry Long kirjassaan "Itsetuntemus".