okei anteeksi jos juttuni on pitkä mutta toivoisin että joku kuuntelisi. olen ollut melkein koko ikäni jehovantodistaja. siis uskontoon kasvatettu. vaikea kuvailla kokemuksiani, kaikkea en edes uskalla kertoa.
äitini oli jo kastettu ku synnyin. isäni liittyi jt.n vasta n. vuosi sitten. kasvoin pienessä kaupingissa (nimeä en mainitse). nuoruuteni vietin ns "hyvässä ympäristössä" melkein koko suku on jehovantodistajia. rakastin kuulua tuohon yhteisöön, ihanat ihmiset ja suku ympärillä. innostus oli suuri kentällä käymiseen ja halusin koko sydämestäni ruveta kokoaikaiseksi tienraivaajaksi. unelmani oli päästä gileadiin kunhan ikäni vain riittäisi.
koska seurakunta oli pieni, ei ikätovereita ollut. ennen koulua olin erittäin ylpeä siitä että sain kuulua siihen "oikeaan jumalann kansaan". tutkin raamattua innokkaasti erään nuoren sisaren kanssa.
koulussa tuli ongelmia. puolustin uskoani henkeen ja vereen. en esim. lähtenyt luokkatovereideni juhliin vaikka kutsuja tuli. ala-aste kului siis aika yksinäisesti koska en koskaan päässyt tutustumaan luokkakavereihini. yksi ystävä kuitenkin oli. ei kritisoinut mitenkään uskoani.
eräs sukulaiseni joka asui samassa kaupungissa sai minut jo ajattelemaan että "onkohan tämä nyt se ihan oikea uskonto" en edes aluksi uskonut mitä tämä sukulaiseni kertoi. kokouksiin lähdöt oli yhtä tuskaa. jouduin itse näkemään myöhemmin mitä hän tarkoitti. kokouksiin lähtö oli joko "salille tai lastenkotiin" hän tutki raamattua erään vanhimman kanssa ahkerasti ja kävi kentällä.
hän jäi pois jehovantodistajista kun ei enään jaksanut painostusta.
en uskaltanut epäillä uskoani kuin vasta yläasteella. kaverini oli ottanut etäisyyttä (ei jt) ja tuntui kuin minulla ei enää olisi mitään muuta kuin oma uskoni, että ehkä minua nyt koetellaan. jt tuttuni olivat vähän vanhempia kuin minä joten en oikein sulautunut porukkaan.
yläasteen puolivälissä jo tuntui että en ehkä sovi tähän yhteisöön. eräs hyvä ystäväni erotettiin seurakunnasta ja tuntui ettei minulla oikein ole mutua kuin tämä ystäväni. ajattelin että jos muut hylkäävät ystäväni niin minä en koskaan! tutkin erään sisaren kanssa ja hän kertoi minulle erottamisperiaatteista. en silti ikinä voinut kuvitellakkaan hylkääväni sitä ystävää.
murros iässä asiat mutkistuivat. halusin hyväksyntää ikätovereiltani. sainkin muutaman kaverin (ei jt) ja vanhempani kielsivät olemasta heidän kanssaan koska he voivat olla huonoa seuraa. yhdellä ystävälläni oli vakavia perheongelmia ja hän tukeutui minuun. en oikein tiennyt kuinka suhtautuisin. pääti kuitenkin tukea häntä mitä tahansa tilanteessa tekisikin. vanhampani vastustivat tätä päätöstäni. kotona alkoi olla vaikeaa koska vanhempani luulivat minun pikkuhiljaa luopuvan uskostani. (syynä ei jt kaverit) vanhempani ajattellivat että kaverini houkuttelisivat minut "pahoille teille"
yläasteen jälkeen muutin heti pois kotoa. en ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut vanhempiani. he olivat vain ihmisiä jotka asuivat samassa talossa. minulla ei ollut enää kuin muutama jt ystävä. heitäkään en kunnolla tuntenut. aloin liikkua porukassa jota en kunnolla tuntenut mutta he hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olen. sen kaveriporukan takia jouduinkin muuttamaan myöhemmin poi kaupungista. löysin jossain välissä miehen ja hänen kanssaan seurustelin pitkän aikaa. emme vain sopineet toisillemme joten ero tuli. tutustuin uudessa asuinpaikassani ihmisiin, pääsin töihin ja sain ns. aloittaa elämäni alusta. kovin monella siihen ei ole mahdollisuutta joten koen olevani hyvässä asemassa. sukuuni pidän edelleen jonkin verran yhteyttä mutta tietyissä rajoissa.
moni kysymys on vielä avoinna ja haluaisin vastauksia, vaikka tiedän etten niitä koskaan tule saamaan. olen harkinnut yhteyden ottamista ex jehovantodistajiin mutta ehkä ei rohkeus vielä riitä.
toivottavasti joku jaksoi lukea tämän kokemukseni ;)
äitini oli jo kastettu ku synnyin. isäni liittyi jt.n vasta n. vuosi sitten. kasvoin pienessä kaupingissa (nimeä en mainitse). nuoruuteni vietin ns "hyvässä ympäristössä" melkein koko suku on jehovantodistajia. rakastin kuulua tuohon yhteisöön, ihanat ihmiset ja suku ympärillä. innostus oli suuri kentällä käymiseen ja halusin koko sydämestäni ruveta kokoaikaiseksi tienraivaajaksi. unelmani oli päästä gileadiin kunhan ikäni vain riittäisi.
koska seurakunta oli pieni, ei ikätovereita ollut. ennen koulua olin erittäin ylpeä siitä että sain kuulua siihen "oikeaan jumalann kansaan". tutkin raamattua innokkaasti erään nuoren sisaren kanssa.
koulussa tuli ongelmia. puolustin uskoani henkeen ja vereen. en esim. lähtenyt luokkatovereideni juhliin vaikka kutsuja tuli. ala-aste kului siis aika yksinäisesti koska en koskaan päässyt tutustumaan luokkakavereihini. yksi ystävä kuitenkin oli. ei kritisoinut mitenkään uskoani.
eräs sukulaiseni joka asui samassa kaupungissa sai minut jo ajattelemaan että "onkohan tämä nyt se ihan oikea uskonto" en edes aluksi uskonut mitä tämä sukulaiseni kertoi. kokouksiin lähdöt oli yhtä tuskaa. jouduin itse näkemään myöhemmin mitä hän tarkoitti. kokouksiin lähtö oli joko "salille tai lastenkotiin" hän tutki raamattua erään vanhimman kanssa ahkerasti ja kävi kentällä.
hän jäi pois jehovantodistajista kun ei enään jaksanut painostusta.
en uskaltanut epäillä uskoani kuin vasta yläasteella. kaverini oli ottanut etäisyyttä (ei jt) ja tuntui kuin minulla ei enää olisi mitään muuta kuin oma uskoni, että ehkä minua nyt koetellaan. jt tuttuni olivat vähän vanhempia kuin minä joten en oikein sulautunut porukkaan.
yläasteen puolivälissä jo tuntui että en ehkä sovi tähän yhteisöön. eräs hyvä ystäväni erotettiin seurakunnasta ja tuntui ettei minulla oikein ole mutua kuin tämä ystäväni. ajattelin että jos muut hylkäävät ystäväni niin minä en koskaan! tutkin erään sisaren kanssa ja hän kertoi minulle erottamisperiaatteista. en silti ikinä voinut kuvitellakkaan hylkääväni sitä ystävää.
murros iässä asiat mutkistuivat. halusin hyväksyntää ikätovereiltani. sainkin muutaman kaverin (ei jt) ja vanhempani kielsivät olemasta heidän kanssaan koska he voivat olla huonoa seuraa. yhdellä ystävälläni oli vakavia perheongelmia ja hän tukeutui minuun. en oikein tiennyt kuinka suhtautuisin. pääti kuitenkin tukea häntä mitä tahansa tilanteessa tekisikin. vanhampani vastustivat tätä päätöstäni. kotona alkoi olla vaikeaa koska vanhempani luulivat minun pikkuhiljaa luopuvan uskostani. (syynä ei jt kaverit) vanhempani ajattellivat että kaverini houkuttelisivat minut "pahoille teille"
yläasteen jälkeen muutin heti pois kotoa. en ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut vanhempiani. he olivat vain ihmisiä jotka asuivat samassa talossa. minulla ei ollut enää kuin muutama jt ystävä. heitäkään en kunnolla tuntenut. aloin liikkua porukassa jota en kunnolla tuntenut mutta he hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olen. sen kaveriporukan takia jouduinkin muuttamaan myöhemmin poi kaupungista. löysin jossain välissä miehen ja hänen kanssaan seurustelin pitkän aikaa. emme vain sopineet toisillemme joten ero tuli. tutustuin uudessa asuinpaikassani ihmisiin, pääsin töihin ja sain ns. aloittaa elämäni alusta. kovin monella siihen ei ole mahdollisuutta joten koen olevani hyvässä asemassa. sukuuni pidän edelleen jonkin verran yhteyttä mutta tietyissä rajoissa.
moni kysymys on vielä avoinna ja haluaisin vastauksia, vaikka tiedän etten niitä koskaan tule saamaan. olen harkinnut yhteyden ottamista ex jehovantodistajiin mutta ehkä ei rohkeus vielä riitä.
toivottavasti joku jaksoi lukea tämän kokemukseni ;)
Vastaukset 3
Vanhimmat
kaikki vastaukset tervetulleita. jt.t ja ei jt.t! sore... pieniä kij.virheitä saattaa löytyä mutta asiahan se on tärkein.
Suosittelen tutustumaan seuraavaan forumiin:
http://veljesseura.org/foorumi/
Tuolta löytyy entisiä todistajia ja heidän kokemuksiaan (kirjoittelijoiden esittely -osiossa). Huomaat ettet ole ainoa pulmiesi kanssa.
Tsemppiä =)
Jt piireissä on mennyt samaa rataa, onneksi. Minä kävin kokouksissa jo noin kymmenen ikäisenä ja sitä seuras vuosikausien Jt aika. Loppuvuodet Jt oli sitten vain sopivan ajankohdan odottamista eropäätöksen loppuun viemisessä.
Olen nyt onnellinen, mutta tietenkin olis voinut aikaisemmin herätä ajattelemaan Jt "totuuksia".
Ymmärsin, että olet vielä nuori, joten onnittelen sinua ratkaisustasi ja voit katsella avoimin silmin eteenpäin.
Vastauksien etsiminen elämän konkreettisiin asioihin on hyödyllistä, mutta paljon on varsinkin uskonasioissa, joihin emme saa koskaan tietää totuutta. Ainoastaa vakuutteluja eri ajatusmaailman edustajilta, joista jokainen voi tukeutua mieleisimpään tai vain huomioida näitä eri mielipiteitä.
Itse en kaipaa mitään uskontoa Jt jakson jälkeen ja nyt ei voi kuin ihmetellä miten heppoisilla perusteilla ihminen voidaan saada esim. Jt järjestön alaisuuteen. Siinä on paljon samoja elementtejä kuin verkostomarkkina värväyksessä, mikä ei tietenkään ole ihme kun molemmat on jenkkilästä lähtöisin.
Ota vain rohkeasti yhteyttä tuntemiisi x todistajiin onhan teillä paljon yhteistä. Saahan siinä purettua ja sanottua asioita, jotka Jt järjestö aikaan oli kiellettyä.