ikävä

hey, i've been there... it didn't feel good but the time heals even if it doesn't seem like it now...
all the best and let some sun come out 4 u;)

Tiedän tunteen. Se sattuu, tuntuu, kuin koko elämä kaatuisi. Mutta se ei kaadu. Se paska pysyy kasassa. Ikävä on ja pysyy. Itselläni tuo tapahtui n. 9kk sitten. En voi sanoa sinulle, että kohta olet taas kokonainen yksin, sillä minäkään en ole vielä ja aikaa on kulunut kumminkin jo paljon. Jaksan vain uksoa, että ikävä muuttuu jokin päivä kauniiksi muistoksi. Muistot on kaikki mitä sinulla on. Älä yritä unohtaa niitä, vaan vaali sitä mitä olet rakastanut, sillä ne ovat asioita, joilla on aina paikka sydämessäsi. Voimia sinulle! :)

miltä aiheesta kirjoittaminen tuntuisi.

Minua ei ole koskaan sanottu pinnalliseksi. Totta on myöskin se, että huomio, ihailu, kehut menevät enimmäkseen niille, jotka ovat kauniita. Se on osa elämää.
Pinnallisuus ja syvällisyys samassa ihmisessä voi vuorotella. Omille kateuden- tai mustasukkaisuuden tunteilleen voi tehdä jotain, ja sen jälkeen pystyy iloitsemaan. Ja halutessaan voi opetella ymmärtämään elämää.
On siis jonkin verran valinnan mahdollisuuksia!

Itsekin tunnen olevani outo ja syrjäytynyt. Siihen on luultavasti muitakin syitä kuin mainittu "syvällisyys", joka sekin voi olla vaikka piilomasennusta.

Jokainen käyttää aivojaan siihen kuin itse haluaa. En ole vielä huomannut täällä aivottomien kirjoituksia olevan. Joidenkin kirjoitukset nykivät kuin sanoakseen: kato nyt, nyt toisetkin sen jo sinusta huomaa! Niitä pidän parhaina kirjoituksina. Tämän aiheen aloitus oli hyvä, vaikka aluksi sitä paetakseni valitsin opiskelua ja meditaatiota.

Nerouden tunnetta olen kokenut ajoittain. Riemuitsin neroudestani kolme vuotta sitten kun olin juuri ostanut tietokoneen. Otin vanhempieni valokuvat tuohon hyllylle eteeni. Siinä he ihailivat minua kun näppäilin. Välillä unohdan ihailijapiirin rajoittuvan vain noihin kuviin ja epähuomiossa odottelen samaa ihailua muiltakin.
Onneksi sentään joku ystävällisesti näyttää minulle, missä minun jalkojeni kuuluu olla. Maassa! Sitä mieltä enimmäkseen olen itsekin.

Niin. Kyllähän täällä sanotaan toisille ihmisille rumia asioita. Minäkin olen aika tempperamenttinen ja olen sanonut joskus aika pahasti. Pyydän anteeksi niiltä, joita olen loukannut pahoilla sanoillani. Useimmiten minulla silloin ollut on pätemisen tarvetta ja olen ehkä yrittänyt tiputtaa jotakuta, kiivetäkseni itse palkintopallille.

Täällä näyttävät parhaimmilta ne, jotka osaavat kieliopin ja oikeat sanat panna oikeaan järjestykseen. Minä olen siinä opiskelija. Tällainen kirjoitukseni, josta vaivoin itse saan selvän, ei ansaitsekaan ihailua. Minä tykkään silti kirjoitella.

Arvostan tunteita enemmän kuin huolella tehtyä meikkiä, mutta
naisena meikkimerkit kiinnostavat minuakin, kuten useimpia naisia.

Toisen ihmisen kaipuu on vaikea pala, josta puhuminen on sammaltamista. Miten siitä voi puhua? Tulee vain kerjäämisen makua? Ja mitä se kannattaa? Ei mitään!
Parempi pitää huolta itsestään ja käydä ihmisten ilmoilla. Mistä tietää, jos vaikka jossain olisi se, jota on ikänsä odotellut.
Mutta ihan vielä ei haluta lähteä - muistot turhautumisista ovat selkeät. Ja minne menisin? Massan mukaanko? Juuri kun on kerinnyt sanoa, ettei kuulu sinne - en tiedä.

Saattaahan olla, että suurempi vääryys onkin rakenteisiin piilotettuna, että elämme systeemissä, joka tuottaa paljon yksinäisiä ihmisiä.

Jostain johtuu, ettei ketään ole rinnalla. En ole tarpeeksi jotain. Tai sitten olen liikaa jotain. Oma olemus tuntuu epäkelvolta, jos sitä vertaa johonkin toiseen. Miksi verrata? Vertaamisesta seuraisi hyvää vain jos voisi itseä kehittämällä saada jotain, jota on toisissa kadehtinut.

Minä olen useimmiten melko tyytyväinen elämääni.