Myönnän sen, että odotin isän paranevan syövästä. Pyysin teitäkin rukoilemaan ja monia muitakin. Rukoilin itsekin. Nyt kaikki taitaa olla menetetty. Ehkä. Vielä lepattaa pieni toivon liekki, mutta järki sanoo toista.
Oletko sinä koskaan tavallaan "pettynyt Jumalaan". Minä tiedän, että Jumala on olemassa: Jeesus on Vapahtajani jne. mutta siltikin sydän kapinoi hiljaa.
Pystyn kuitenkin rukoilemaan "Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun." Uskon siihen, että isän on luultavasti tarkoitus muuttaa Taivaan kotiin. Pelko jäytää, vaikka isä on saanut ehtoollisen ja tunnustanut uskonsa. Pääsehän isäni kirkkauteen? Pappi sanoi, että me emme muuta voi kuin rukoilla ja tottahan se on.
Oletko koskaan ollut samassa tilanteessa? Toivonut ihmettä. Ihmeparantumisiahan sattuu. Ja kenties pettynyt.
Oletko sinä koskaan tavallaan "pettynyt Jumalaan". Minä tiedän, että Jumala on olemassa: Jeesus on Vapahtajani jne. mutta siltikin sydän kapinoi hiljaa.
Pystyn kuitenkin rukoilemaan "Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun." Uskon siihen, että isän on luultavasti tarkoitus muuttaa Taivaan kotiin. Pelko jäytää, vaikka isä on saanut ehtoollisen ja tunnustanut uskonsa. Pääsehän isäni kirkkauteen? Pappi sanoi, että me emme muuta voi kuin rukoilla ja tottahan se on.
Oletko koskaan ollut samassa tilanteessa? Toivonut ihmettä. Ihmeparantumisiahan sattuu. Ja kenties pettynyt.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luettuani äskeisen voin vain todeta että itse petyin Jumalaan rukoiltuani joka ilta vuoden päivät pyytäen äitini parantumista syövästä.Loppuaikoina rukoilin enää lisä-aikaa mahdollisimman paljon jota ei sitten saatu.
Missä oli Hän silloin kun eniten apua tarvitsin?
Nyt on suunnaton ikävä ja tyhjyys.Ehkäpä lisänä pettymys.
Voimia sinulle ja ole isäsi luona mahd. paljon nyt.
Enkeleitä teille kaikille turvaamaan loppuaikaa.
Äitini kuoli leukemiaan nelisen vuotta sitten sairastettuaan tätä sairautta noin 2 vuotta. Kävi kaikki syöpähoidot lävitse ja toivoi tervehtyvänsä sekä oli vahva elämän halu. Kuitenkaan niin ei käynyt kuin hän, ja me läheisetkin toivoimme, vaan hän kuoli sairauteensa.
Läheisen vakava sairastuminen on aina henkisen kasvun paikka omaisille, ja se vaatii aina surutyötä, varsinkin jos omainen on tärkeä ihminen, ja erittäin rakas, tai on läheiseensä henkisesti vahvasti sidoksissa. Jokainen meistä kuitenkin joutuu ennemmin tai myöhemmin luopumaan läheisitään, ja jopa tekemään surutyön oman elämänsä kohdalla, kun kerran aika koittaa.
Maailmanjärjestyksemme on mikä on, ja kuolema kuuluu siihen luonnollisena osana kaikkea olevaista. Ei ole elämää ilman kuolemaa. Mikään ei ajallisesti ajateltuna ole ikuista.
Rohkaisen sinua suremaan aidosti sitä, mitä koet menettäväsi/menettäneesi isäsi sairastumisen myötä, ja hänen mahdollisen elämänsä loppumisen myötä. Äitini kuolema esim. oli minulle itselleni henkilökohtaisesti ihmisenä kasvamistani ajatellen suuri siunaus, vaikka se jossain määrin turruttikin sisimpääni.
Ja välillä olen miettinyt millaista henkilökohtainen elämäni olisi, jos äitini olisikin saanut tervehtyä. Todennäköisesti jotkut henkisen kasvuni prosessit olisivat viivästyneet tms. Olin 29 vuotias, kun äitini siis kuoli.
Uskoaan ei kannata menettää omaisensa kuoleman takia. Sairaudet ovat kuitenkin osa tätä arkipäiväämme,ja ilman lääketiedettä olomme olisivat vieläkin kurjemmat. Lääketieteen saavutuksistakin saamme kiittää nykyisiä elinolojamme terveysnäkökulmaa ajatellen.
On hyvä miettiä asioita myös laajemmasta näkökulmasta, vaikka läheistemme vakavat sairaudet ja kuolema jättävät meihin aina jälkensä. Se on todellakin kuitenkin osa normaalia elämää, ja olemme usein länsimaissa vieraantuneita elämän arkipäiväisyyksistä mitä olemassaoloon tulee. Siunausta sinulle ja ole rohkea!
Kyllä minultakin meinaa usko loppua kun mies häipyi pitkän ja onnelliseksi luulemani liiton jälkeen. Olen pyytänyt että tulisi apua tähän tuskalliseen oloon, mutta välillä tulee kiukku, kun tuntuu ettei Jumala edes kuuntele. Helposti tulee sellainen olo ettei enää usko kun tulee kovia vastoinkäymisiä. kuitenkin ajattelen että jos lakkaan kokonaan uskomasta, niin se vasta onneton asia olisi. Haluan siis kuitenkin "roikkua" uskossa, vaikka miten toivottomalta nyt näyttäisi, sillä ilman uskoa ei ole pienintäkään toivoa mielestäni. Minulla on lisäksi muitakin kovia vaikeuksia, kaikki rysähti kerralla niskaan, joten syitä löytyisi vaikka millä mitalla lakata uskomasta, mutten suostu antamaan periksi. Koettelemukset on kyllä hirveitä kestää, mutta niiltä ei aina voi välttyä vaikka haluaisi. Elämä on sellaista että näitä vaikeita asioita tulee kaikille ja se on todella raskasta kestää. Uskosta älä kuitenkaan koskaan luovu.
Rukoilin isän paranemista vaikka toivoa ei enää annettu infarktin jälkeen. Yöllä soitettiin ja pyydettiin tulla katsomaan isää - viimeisen kerran.
Minä en kuolemaan uskonut, olinhan rukoillut ja luvannut tehdä kaikkea jotta isä eläisi. Ja rukouksiini vastattiin.
Nyt tunnen että tein itsekkäästi. Vanhan ihmisen olisi ollut hyvä nukkua pois, kuin jäädä tänne julmaan maailmaan heikoksi.
En ole pettynyt Jumalaan vaan omaan toimintaani.
Isäsi on varmasti tyytyväinen, kun pääsee kivuistaan pois, mutta varmasti myös surullinen kun joutuu jättämään sinut.
Minä rukoilen isälleni kaikkein parhainta, kauneinta ja hauskinta taivaista, mitä Jumala voi luoda.
- rukoillaan myös sinun isällesi.