Miltä tuntuu Rakkaus?

Miten ihmiset rakastuvat toisiinsa? Milloin ihminen tietää ihastuneensa/rakastuneensa/rakastavansa toista ihmistä? Pitäisikö näin yksinkertaista kysymystä edes esittää? Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä minulla ei ole siitä mitään kokemuksia. En vain ymmärrä, miten se tapahtuu, ja miksi kaikki ihmiset eivät pääse sitä ikinä kokemaan.

Olenko minä heikko? Minä olen tunteeton, kylmä ihminen, joka ei vain osaa välittää toisesta ihmisestä tarpeeksi ja joka vain haluaa kokea sen jännityksen, alkuhuuman ja ihastumisen ensihetket yhä uudestaan ja uudestaan, kohteesta välittämättä. En ole ikinä rakastanut ketään ihmistä, perhettäni lukuunottamatta. Olen tapaillut miehiä, mutta en ikinä ole edes retkahtanut johonkin ihmiseen. Vaan niihin tilanteisiin. Hullaannun tilanteista, seksuaalisesti latautuneista tilanteista. Voisin elää jossain tietyssä hetkessä ikuisuuden, ikinä siitä erkaantumatta, ikinä siitä pois lähtemättä, kuin toivoen että olisipa elämässäni edes jotain pysyvää, jotain vakaata ja tasapainoista, johon voisi aina luottaa. Kuin se tilanne voisi jatkua ikuisuuden..

Kun ne tilanteet muuttuvat eteenpäin, ja koko suhde muuttuu tasapainoisemmaksi alkuhuuman jälkeen, minä joko jämähdän niihin alkutilanteisiin, nautiskelen niistä kuin jälkiruuasta vielä pitkään enkä tajua kulkea enää sen toien kanssa samalla aaltopituudella, nykyhetkessä, samassa hetkessä. Tajuan myöhästyväni jostakin ja huomaan sen liian myöhään, kunnes juttu on jo lopahtanut. Se, mitä tapahtuu alussa, mitä tapahtuu niissä tietyissä hetkissä kun katseet löytävät toisensa, kosketukset ovat tahattomia mutta sähköisiä, hymyt ovat aitoja ja ujoja, sydän on epävarmana sykkivä… Se kaikki palautuu aina uudelleen ja uudelleen, kun tapailee uutta ihmistä. Koko se alkuruljanssi. Minä elän niissä hetkissä. Elän niissä edelleenkin, tänäkin päivänä, vaikka ne suhteet ovatkin jo ohitse.

Ja kaikissa tilanteissa on yksi yhteinen tekijä: en muista sitä ihmistä, jonka kanssa tapahtumat ovat saaneet aikansa. En muista kasvoja, en muista persoonaa. Mielikuvieni kohde, ihminen, on vain kiiltokuva, jonka kasvot heijastuvat pois kun yritän niitä katsoa omissa mielikuvissani. Muistan vain ihmisen tuoksun, lämmön, kosketuksen, hiusten värin, mutta en näe kasvoja. Eli toisin sanoen, minun rakkauden kohde ei ole ikinä se ihminen, vaan kohteeni on se polvia heikottava tilanne, kun ilmapiiri ritisee ja ratisee liitoksistaan kahden ihmisen välillä, kun he tajuavat välillään olevan paljon muutakin.. eli seksuaalista jännitettä. Minä elän siinä hetkessä jatkuvasti. Minä seksualisoin tavallani kaikki tilanteet ja ihmiset, joita tapaan. Enkä tiedä miksi. Enkä tiedä miksi en osaa lopettaa. Enkä tiedä miksi sitä jatkan, sillä tiedän vain sen, että aina kun niin käy, niin juttu loppuu ennen pitkää ja minä jään taas yksin nuolemaan haavojani, kun huomaan menettäneeni hyvän tilaisuuden aloittaa kunnollinen, tasapainoinen ihmissuhde.

Mutta onko se ihmissuhde sitä, mitä minä tarvitsen? Vai tarvitsenko minä vain tuon alkuhetken, huuman, jännityksen, kuuman tilanteen yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kuin paikalleen jäänyt levy, kunnes olen tyydytetty ja raukea. Miksi en pääse siitä yli? Miksi en pääse tasapainottamaan itseäni? Millainen edes olisi tasapainoinen elämä? Minulta on mennyt jo liian kauan, että olen tajunnut tämän seksualisoitumis-taipumukseni olevan yksi suuri syy sille, että suhteet eivät toimi. Minua ei yksinkertaisesti se ihminen kiinnosta enää kun juttu on kehittynyt liian pitkälle, koska sitä räjähtävää alkuvoimaa en enää saa uudelleen käynnistymään saman tyypin kanssa. Se ei vain enää syty samalla tavalla kuin alussa. Ja minä olen kuin bensakanisteri, joka kaipaa jatkuvasti sitä sytykettä, jotta voisin roihahtaa liekkeihin. Ikään kuin minun pitäisi kokea se järjetön alkuhuuma, alkukantainen jalat alta vievä tilanne yhä uudelleen ja uudelleen, jotta tuntisin eläväni.. minä kaipaan sitä tiettyä tunnelmaa, olotilaa, toisen ihmisen läheisyyttä yhä uudelleen ja uudelleen, jotta todella kokisin eläväni, olevani elossa..

Tämän takia ihmettelen, miten ihmiset rakastuvat toisiinsa. Mihin siinä silloin rakastutaan? Johonkin piirteeseen, ulkonäköön, ”kemiaan”, luontevaan yhdessäoloon…mihin? Minun ero tasapainoisiin ihmisiin on, että minä rakastun/hullaannun siihen tilanteeseen, siihen ajatukseen, siihen olemassaoloon että minulla on joku, siihen ajatukseen että minä tapailen jotakuta, niihin tilanteisiin kun joku ihana mies sanoo minulle kaipaavansa minua, kaikkeen mahdolliseen muuhun mutta en ikinä itse kohteeseen, ihmiseen, mieheen. En rakastu ihmiseen, vain siihen olotilaan sen ihmisen seurassa. Eikä yksikään juttu toimi, jos toinen osapuoli ajattelee tuolla tavalla.
Miten ihmiset pystyvät rakastumaan toiseen ihmiseen???