Palstalla on paljon ollut puhetta Huuliharppukostajasta. Loistava leffahan se on, joten se on kommenttinsa ansainnut. Minulle on Leonen westerneistä kuitenkin läheisempiä ns dollari-trilogian elokuvat. Jostain syystä 'Vain muutaman dollarin tähden' on miellyttänyt eniten, mutta myös 'Hyvä, pahat ja rumat' on mielestäni hyvä.
Katsoin juuri Hyvät, pahat ja rumat. Se on uskomattoman hieno elokuva, monessa mielessä. Juuri tässä elokuvassa Leone on saanut kerrontatekniikkansa hiotuksi huippuunsa ja eritoten kuvallinen anti on jokseenkin lyömätöntä tasoa. 60-luvulla lännenelokuva oli lajityyppinä henkihieverissä. Romantisoidun lännen tilalle oli elokuviin tullut yhä realistisemmin kuvattu länsi, jota yleisö ei kuitenkaan halunnut nähdä, etenkin amerikkalainen yleisö tuntui hylkäävän lännenelokuvan.
Euroopassa lännenelokuvalle riitti vieläkin katsojia ja tästä syystä näitä elokuvia alettiin tekemään niin Italiassa kuin Espanjassakin. Useinmiten italo- tai spagettiwesternit olivat puhtaasti b-luokan tai melkeinpä c-luokan tuotoksia. Rahaa käytettiin niukalti ja juoneen ympättiin kaikki mahdolliset klisheet.
Silti taitavalle ohjaajalle nämäkin ainekset riitti loistavien elokuvien aikaansaamiseksi. Sergio Leonen muutamat lännenelokuvat ovat mestariteoksia, myös Hyvät, pahat ja rumat. Jos Huuliharppukostaja oli pitkälti keskittymistä tarinaan, niin HPR:n tekee herkulliseksi tarinan ulkopuoliset sivujuonteet. HPR:n ensimmäinen puolituntinen esittelee tarinan kolme päähenkilöä ja kukin esitellään oman tarinansa kautta. Näin etenee elokuva jatkossakin. Tarinaa muodostuu lopultakin eräänlaisista lyhytelokuvista elokuvan sisällä. Jokainen kohtaus tuntuu olevan oma itsenäinen kokonaisuus, mutta silti ne ovat kertomusta eteenpäin vieviä osasia.
Hyvät, pahat ja rumat on Leonen elokuvista ehkäpä kaunein. Sen kuvat ovat usein kuin asetelmia, kuvakulmat tuntuu loppuun asti harkituilta ja kamerankäyttö on kauttaaltaan huipputyötä. Elokuva on väkivaltainen ja asenteeltaan monin paikoin jopa raaka, mutta raakuus tuntuu olevan vain tyylikeino, jolla ohjaaja manipuloi katsojaa. Elokuvassa on silti pasifistissetkin kannanotot, joten HPR on tältä osin hyvinkin ristiriitainen elokuva.
Huuliharppukostaja oli elokuva yksilön taistelusta suuryhtiötä vastaan. HPR on villiin länteen sijoittuva kolmen miehen aarrejahti. Koska HPR:ssä ei sen kummempaa sanomaa ole, niin ohjaajalla on ollut vapaus tyylitellä tarinansa kanssa. Elokuvan dialogi on selvästi kevyempää kuin huuliharppukostajassa, samoin hahmot omaavat selvästi huvittavia ominaisuuksia ja voisi sanoa, että HPR on kaikin puolin viiheellisempi leffa kuin Huuliharppukostaja.
HPR:ssä myös Ennio Morriconen musiikki on hienoa. Monet tämän elokuvan sävelmät ovat kuolemattomia, sillä HPR:n teema on usein matkittu muissa yhteyksissä. vaikka Morricone on tehnyt paljon laadukasta elokuvamusiikkia, niin silti mies muistetaan lähinnä Leonen elokuviin säveltämistään musiikeista, eikä syyttä.
Toki Hyvät, pahat ja rumat jättää sijan tiettyjen asioiden arvostelullekin. Loogisuutta ei aina ole ja eräänlainen sarjakuvamaisuus leimaa koko leffaa. Tex Willerin ystävänä se ei ole minulle kuitenkaan mikään taakka.
Arvosana: 10
Katsoin juuri Hyvät, pahat ja rumat. Se on uskomattoman hieno elokuva, monessa mielessä. Juuri tässä elokuvassa Leone on saanut kerrontatekniikkansa hiotuksi huippuunsa ja eritoten kuvallinen anti on jokseenkin lyömätöntä tasoa. 60-luvulla lännenelokuva oli lajityyppinä henkihieverissä. Romantisoidun lännen tilalle oli elokuviin tullut yhä realistisemmin kuvattu länsi, jota yleisö ei kuitenkaan halunnut nähdä, etenkin amerikkalainen yleisö tuntui hylkäävän lännenelokuvan.
Euroopassa lännenelokuvalle riitti vieläkin katsojia ja tästä syystä näitä elokuvia alettiin tekemään niin Italiassa kuin Espanjassakin. Useinmiten italo- tai spagettiwesternit olivat puhtaasti b-luokan tai melkeinpä c-luokan tuotoksia. Rahaa käytettiin niukalti ja juoneen ympättiin kaikki mahdolliset klisheet.
Silti taitavalle ohjaajalle nämäkin ainekset riitti loistavien elokuvien aikaansaamiseksi. Sergio Leonen muutamat lännenelokuvat ovat mestariteoksia, myös Hyvät, pahat ja rumat. Jos Huuliharppukostaja oli pitkälti keskittymistä tarinaan, niin HPR:n tekee herkulliseksi tarinan ulkopuoliset sivujuonteet. HPR:n ensimmäinen puolituntinen esittelee tarinan kolme päähenkilöä ja kukin esitellään oman tarinansa kautta. Näin etenee elokuva jatkossakin. Tarinaa muodostuu lopultakin eräänlaisista lyhytelokuvista elokuvan sisällä. Jokainen kohtaus tuntuu olevan oma itsenäinen kokonaisuus, mutta silti ne ovat kertomusta eteenpäin vieviä osasia.
Hyvät, pahat ja rumat on Leonen elokuvista ehkäpä kaunein. Sen kuvat ovat usein kuin asetelmia, kuvakulmat tuntuu loppuun asti harkituilta ja kamerankäyttö on kauttaaltaan huipputyötä. Elokuva on väkivaltainen ja asenteeltaan monin paikoin jopa raaka, mutta raakuus tuntuu olevan vain tyylikeino, jolla ohjaaja manipuloi katsojaa. Elokuvassa on silti pasifistissetkin kannanotot, joten HPR on tältä osin hyvinkin ristiriitainen elokuva.
Huuliharppukostaja oli elokuva yksilön taistelusta suuryhtiötä vastaan. HPR on villiin länteen sijoittuva kolmen miehen aarrejahti. Koska HPR:ssä ei sen kummempaa sanomaa ole, niin ohjaajalla on ollut vapaus tyylitellä tarinansa kanssa. Elokuvan dialogi on selvästi kevyempää kuin huuliharppukostajassa, samoin hahmot omaavat selvästi huvittavia ominaisuuksia ja voisi sanoa, että HPR on kaikin puolin viiheellisempi leffa kuin Huuliharppukostaja.
HPR:ssä myös Ennio Morriconen musiikki on hienoa. Monet tämän elokuvan sävelmät ovat kuolemattomia, sillä HPR:n teema on usein matkittu muissa yhteyksissä. vaikka Morricone on tehnyt paljon laadukasta elokuvamusiikkia, niin silti mies muistetaan lähinnä Leonen elokuviin säveltämistään musiikeista, eikä syyttä.
Toki Hyvät, pahat ja rumat jättää sijan tiettyjen asioiden arvostelullekin. Loogisuutta ei aina ole ja eräänlainen sarjakuvamaisuus leimaa koko leffaa. Tex Willerin ystävänä se ei ole minulle kuitenkaan mikään taakka.
Arvosana: 10
Vastaukset 22
Vanhimmat
Otsikko ihan puhdas vitsi,muistaakseni joskus 70-luvulla Kivikasvot teki tuolla nimellä silloin ainakin katsottuna ihan onnistuneen lännenparodian.
Mutta asiaan;Itse puhtaan jenkkiwesternin ylimpänä ystävänä en voi sietää montaakaan spaghetti-westerniä,Espanjan maisemissa kuvattuja resupekkoja,karmeine jälkiäänityksineen,niistä moni on tahattomasti todella koomisia yliampuvine hahmoineen,että pois alta.
Hyvät,pahat ja rumat edustaa tietenkin parasta mitä italolänkkäit voivat olla,ja nimenomaan Leonen dollari-trilogia,vaikka kyllähän niitäkin vaivaa nuo samat asiat kuin muitakin spaghettituotoksia.HPR on kyllä jo niin isolla budjetilla tehty(Leone kääri hyvät voitot dollari-elokuvilla)ettei sitä enää vaivaa tuo halpis-meininki.Sehän on esim.Yhdysvaltain sisällissosan kuvaajana yksi parhaista tuotoksista.
Western oli todella lajityyppinä tietynlaisessa kriisissä juuri 60-luvun puolenvälin jälkeen.Vietnamin sota,elokuvien lisääntynyt ns.paljas väkivalta(Bonnie ja Clyde yms)alkoivat muokata westernin ulkoasua voimakkaasti.
Mutta,itseni mielestä nuo muokkaukset veivät westerniä ihan hyvään suuntaan;60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa tehtiin mielestäni monta hienoa jenkkiwesterniä,joissa oli ilmiselviä spaghettivaikuitteita;mm.Hurja Joukko,Bandolero!,Rio Conchos,Rio Lobo,ja monia muitakin.
Toki vanhalla western-kaavallakin tehtiin tuolloin edelleen USA;ssakin westerniä(Kova kuin kivi,ym)mutta kyllä niissäkin varsinkin väkivalta oli koko ajan muuttunut "pykälää kovemmaksi",eli oli lähennytty kuitenkin spaghettia.
Ennio Morricone on ehdottomasti yksi hienoimpia elokuvamusiikin säveltäjiä,itse lasken miehen samaan kastiin kuin jotkut Henry Mancini,Jerry Goldsmith,Elmer Bernstein,Dimitri Tiomkin,John Barry tai John Williams.
Nuo amerikkalaiset Morriconen kollegat imivät selvästi vaikutteita häneltä,westernien musiikki muuttui selvästi jenkkiwesterneissäkin "Morriconemaisemmaksi" juuri 60-luvun lopulla.
Esim.Rio Lobon mukava musiikki(Jerry Goldmith)on oikeastaan Morriconemaisempaa kuin Morriconen itsensä tekemä.
Morricone itse kertoili aikoinaan jossain haastattelussa,että vastaavasti hänen suuria esikuviaan olivat taas amerikkalaiset elokuvasäveltäjät,etenkin Dimitri Tiomkin ja Victor Young.Niin se ympyrä sulkeutuu.
Itse arvostelisin HPR;n noin 8½,se on vannoutuneelta USA-westernin kannattajalta kova luku..musiikista kyllä täysi kymppi!
Lupaan tonkin Leonen tekeleen katsoa joskus alkua pidemmälle. Mä olen yrittänyt ihan tosissani muutaman kerran sen katsomista, mutta alkoi kahvinkeitto tms. muut asiat kiinnostaa enemmän.
Pitääpä yrittää skarpata. Hommaan ton filmin dvdnä ja katson selvinpäin.
ps. Ei ole Huuliharppukostajan voittanutta=))
Monta kertaa.
Ja pidin.
Tykkään länkkäreistä.
Vanhoista nimenomaan.
Niissä on sitä jotakin.
Nimenomaan, Marjuska, nimenomaan, niissä tosiaan on sitä jotain. Olipa kiva kun löytyi sellainen nainen, joka meitä pappojakin ymmärtää mieltymyksinemme. Kovasti olemme piiskaa, ruoskaa ja kritiikkiä saaneet lännenelokuvien kehumisesta.
Rosewater vei jalat suustani... ;)
Juuri näistä Leonen tekeleistähän se meikäläinenkin diggaa. Jonkinsorttinen realismi se kai on mikä eniten kolahtaa, tai tiiä häntä... Vai olisiko sittenkin se, että sankari ei ole mikään puhto-cowboy (muttei toisaalta vielä sellainenkaan retku kuin sittemmin dekkareista löytyi, eli ilman mitään syytä tapettiin kaikki vastustajat samaan läjään... kyllä vihollisen pitää vetää ensin... siinä on hyvä syy ampua rätkäistä).
Tai sitten vaan jännät hahmot kiehtovat. Tykkäänhän Paukkurauta-Katistakin > Lee Marvin.
Hyvästä leffasta, musasta tai hahmosta tulee sellainen jännä kutina, hykerryttävä olo!
Elliott Silversteinin ohjaama Paukkurauta-Kati on myös minun suosikkini, eikä vähiten Lee Marvinin uskomattoman roolisuorituksen ansiosta. Jane Fondakin on hehkeimmillään, joten sen leffan parissa viihtyy mainiosti.
Rosewater puhuu täyttä asiaa
Cat Ballou leffa on ihan mielettömän hyvä ! Kun se tuli telkusta muutamia vuosia sitten elokuvakriitikot teilasi sen tai vähätteli sitä . Itse , onneksi , sain sen nauhalle ja vaikka nauha jo kulunut ja säröilee, niin yhä vain jaksaa viihdyttää tuo leffa.
Lee Marvinista lienee Uuno Turhapurokin ( Vesku Loiri) saanut virikkeitä.Ainakin on niin sukulaishahmo. On siinä leffassa jotain niin ajatonta. Hieno. On se.
Saitpa leffa-arvostelullasi aikaan sen, että aloin etsiä hyllystä kyseistä elokuvaa...uups, ei kun teosta. Palautui mieleen se kihisevä tunnelma ja tiukat ilmeet. Lähikuvissa näyttelijätyö ja/tai karisma pääsivät hienosti oikeuksiinsa.
Tämä on niitä harvoja raakoja italowesterisiä joita minäkin, romanttisten länkkärien ihailija katson mielelläni.
Moi Saara-Sofia!
Perinteisen westernin ystävä olen minäkin, mutta Leone on ohjannut muutaman hienon westernin Euroopassakin. Mukava kuulla, että lännenelokuvalla on myös naispuolisia ystäviä, sillä palstalla keskustelu on jäänyt turhankin paljon miesten varaan.
waukke wau, upeat kuolemattomat länkkärit, jokainen trilogian osa yhdessä ja erikseen. nautin mielelläni iltaisessa hämyssä
valkkaria lipitellen, joskus tuntuu,
ettei sitä voita mikään.. ;))
(tietenkin voittaa, riippuu tunnelmista minun päässäni) ;))
Vai valkkaria, sinullahan on Pappakerhon elkeet.
juu-u,
siitä hyvästä taisi kutsukin lipsahtaa :)
Eiköhän se ollut kirjoitus- ja keskustelutaito, joka kutsun toi. Lipittämisestä ei kyllä haittaakaan ollut. Jotkut asiat ovat enempi asennepuolen juttuja, kun se on kohdallaan saa mielipiteet olla vaikka vastakkaiset, tällöin syntyy lähinnä hedelmällistä keskustelua. Toisten sosiaaliset taidot taas ovat valitettavan rajalliset, vaikka into kommunikointiin tuntuukin olevan suuri. Meitä on moneen junaan ja Pappakerho matkustaa salonkivaunussa.
salonkivaunussa pitää minun sitten kierrellä
herroille konjakkia kaataen ja sikareita
sytytellen.
lieneekö vaunu muistuttavan
huuliharppukostajan salonkia...
siellä kelpaisi matkustaa :)
Pappakerhon jäsenenä sinulla on täysi oikeus olla passaamatta ketään. Jokainen kaatakoon itse itselleen ja sytyttäkööt sikarinsakin itse. Jos vanhat merkit paikkaansa pitää niin papat ne kilvan ryntäisi sinua paapomaan.
aah,
voisinkin sitten keksiä jos jonkinlaisia
mielitekoja hyvästä viinistä
graavilohivoikkareihin asti :)
ja kun katson videolta syö juo mies nainen,
pienet kasvis-ja kalamykeröt tekevät kauppansa.
grillatusta ahvenfileestä en kieltäydy,
enkä savustetusta siiasta ja silakasta.
pitäisiköhän sitä passaamista miettiä uudelleen:)
Kyllähän pappojen on emäntien tähden nähty tekevän temppuja jos jonkinlaisia, jopa puolivoltteja, itseltäni onnistuu vielä kuperkeikka.
Uskoisin kuitenkin ettei kovin kulinaristisia toiveita kannata esittää eli sitä passaamista kannattaa miettiä uudelleen. Veikkaisin, että oikein hyvänä päivänä parasta mitä voit saada papoilta tulee pizzalähetin tuomana.
mut ei sovi unohtaa ananaksia, hih :)
lähetti saa myös olla komea nuorimies.
Nyt meni minulta ohi...
pitsa ei ole mistään kotoisin...
ja oreganoa ja sitä komeaa lähettiä unohtamatta;)