Minun elämäni aikana on tapahtunut yhtä jos toista, mutta näin tiiviisti kerron, että lapsesta asti olen ollut todella huono keskittymään ja koulussa kaikki lukuaineet menivät huonosti, sillä olen aina joutunut lukemaan yhden lauseen useaan kertaan ennen kun pystyn täysin keskittymään sen ymmärtämiseen jne... Olen viettänyt aika hurjan nuoruuden tehden kaikkea mahdollista tyhmää ja ajattelematonta harkitsematta etukäteen ja aina päätynyt seurustelemaan ADHD miesten kanssa. Olen mm mennyt naimisiin hetken mielijohteesta lyhyen seurustelun jälkeen ja yllätys yllätys miehelläni on ADHD. Minun poikani on myös todella ylivilkas, mutta hänelle ei ole tehty diagnoosia. hänen isällään on myös ADHD (eri mies kun nykyiseni). Minä olen lähes koko aikuisen elämäni ajan kärsinyt masennuksesta joka yleensä tulee siitä kun en saa asioita tehtyä jtai sitten olen tehnyt jotain tyhmää jota kadun ja olen syönyt masennukseeni useita eri lääkkeitä ilman tulosta, jolloin lääkärini teki minulle diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tätä olen ihmetellyt, sillä minulla ei ole mitään selkeitä maanisia tai depressiivisiä kausia, vaan suurin ongelmani on impulsiivisuus ja keskittymishäiriöt. Mieheni oli sitä mieltäheti minut tavattuaan että minulla on selvästi ADHD. Olenkin nyt harkinnut lääkärille menoa, sillä olen käynyt masennukseni takia mm psykoterapiassa jota olisin jatkamassa, mutta mielestäni olisi psykoterapeutille melko tärkeä tieto mikä aivan oikea diagnoosini on jotta voisi antaa oikeanlaista hoitoa. Mitä mieltä olette (jos nyt yleensäkään kukaan on jaksanut likea näin pitkälle sillä itselleni sellainen tuottaa usein vaikeuksia) Minua kiinnostaisi tietää miten teidän diagnoosinne tehtiin ja oliko aluksi vääriä diagnooseja/lääkkeitä? Minä olen syönyt vääränlaisia lääkkeitä vuosikaudet ja ollut lähes lamaantunut ja työkyvytön voimakkaan lääkityksen takia. Nyt hiljattain lopetin kaikki psyykenlääkkeet ja voin paljon paremmin kun vuosiin.
ketään jolle tehty diagnoosi aikuisena?
kiinnostaa tietää
152497
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Sen verran sekavaa oli, mutta olen adhd-miehen vaimo, joten olen tottunut...
Miehelläni siis todettiin adhd, hän kävi muissa asioissa psykiatrin luona ja samalla pyysi testeihin.
Olen saanut itse vajaa vuos sitten diagnoosin, ja kaikki vasta alkoi rullata kolmisen vuotta sitten, kun olin lähtenyt jatko-opiskelemaan peruskouluni parannuksen jälkeen ja eräällä tunnilla meinas pikkuisen hitsata kiinni, ja oli vast tulos koululääkärin tarkastukset ja opettajat oli sit jotain sinne päin infoillu asiasta. No se setä sit laitto lähetteen mulle menemään tutkimuksiin.
Pakko ihan kysästä että onko susta tuntunu että kun oot kuullu oireista tai jotain yleisesti keskusteluohjelmista tai lukenut lehdestä, niin on tuntunut kuin ois ollu puhe susta itsestäsi? mulla ainakin oli sellainen tunne ja vahvasti, joten mähän olin iloinen kun sain lähetteen tutkimuksiin, mutta oli ne sit rankatkin ku koko elämä myllättiin ympäri käytännössä. Siihen diagnoosiin liitetään muutamia tuollaisia mielenkiintoisia ilmauksia... Esim itselläni on ollut viimeksi masennus noin 18-vuotiaana tai jotain ja hölmöillyjen ja tekemättömien asioitten syyllisyyden vuoksi ja diagnoosissani olen toistuvan masennuksen elpymävaiheessa. Lääkärini oli fiksu ja selitti minulle että jotta voi antaa sen diagnoosin niin siihen on liitettävä jotain just masennuksesta tai jotain ja jos joskus tulee joku paha masennuskausi, esimerkiksi tapahtuu jotain tosi mullistavaa, niin sitä aletaan helpommin hoitamaan... Ja toi että oot päätyny ADHD tyyppien kanssa, niin eikö sul ehkä ois tullu tylsää tavallisten kanssa ku vaan ollaan ja möllötetään eikä tehdä mitään???
No nyt kävin viime torstaina AD/HD lääkärillä ja diagnoosi tuli. Aluksi oli helpotus tietää etten olekaan hullu, mutta nyt olen miettinyt kuinka monta vuotta on mennyt tämän takia hukkaan ja mitä kaikkea tyhmää on tullut tehtyä elämän aikana mikä oltaisiin voitu välttää. Ja ehkä olisin saanut jotain aikaiseksi ja kouluja käytyä. Ja vuosikaudet söin hevosen annoksia masennuslääkkeitä ja rauhottavia sun muita psyykenlääkkeitä ja olin niiden takia lähes toimintakyvytön. Tekisi mieli haastaa oikeuteen minua hoitanut lääkäri väärän hoidon takia. Nyt aion hake itselleni oikeaa apua oikeaan vaivaan ja haluan saada elämäni vihdoin kuntoon. Hankkia koulutuksen ja hyvän työpaikan. Parempi myöhään kun ei milloinkaan, mutta nuoruuttani en saa enää takaisin, enkä tehtyjä hölmöilyjä tekemättömiksi.
Tiedän hyvin että miltä tuntuu kun saa sen diagnoosin ja tosiaan miltä kaikelta olisi voinut välttyä. Ajattele positiivisesti. Olet sentään tajunnut että ehkä kaikkeen löytyy selitys ja jotain helpotusta mahdollisesti...jos ei muuten niin ainakin henkisellä tasolla. Itselläni on lääkitys ja kun se aloitettiin,niin varsinkin ekan tabletin jälkeen meni joitain tunteja vain ihmetellessä että tältäkö se tuntuu. siis kun pystyykin jopa keskittymään johonkin. ja kun jutut jotka vaativat ennen kauheasti keskittymistä sujui niin ylihelposti. Lukeminen ja kaikki sellainen yhtä lausetta ei tarvinnu lukea tuskastuttavan montaa kertaa että tajuaa mitä jossain lukee ja niin edelleen. Kannattaa myös toki muistaa että niitä takapakki päiviäkin tulee, mutta seuraava päivä tai jopa tunti voi olla parempi, joten eikun sitkeyttä ja jaksamista. Muista vaan että oothan sä jo sitkeyttä kehittäny itsellesi aimo annoksen kun oot yrittänyt selvitä arjen kiemuroista ja selvinnytkin. ajattele nyt virastoja,pankkeja ja kaikkea muuta. Lääkäreitä jotka ei kuuntele ja samat asiat saat selittää samalle lekurille miljoona kertaa ja mitään järkevää ei tapahdu. Joten nyt ei ole kuin tie ylöspäin,ja vaikka välil liukuis vähän alas, niin aina voi jatkaa siihen suuntaan kuin oli menossa.
Kiitos sinulle rohkaisevista sanoista! Ehkä tämä sitten tästä. Minulle määrättiin concerta lääkitys. Ensin syön sitä viikon verran 18mg päivässä ja sitten tuplaan annoksen ja tarvittaessa vielä viikon päästä nostetaan lisää jos ei vaikuta. Nyt en ole vielä huomannut mitään eroa olossani. olen kokeillut lukea jotain ja ihan yhtä vaikea on keskittyä. Saman tekstin saa tosiaan lukea moneen kertaan. Se vähän harmitti kanssa kun on tällainen "hetimullekaikki"-luonne, niin ei jaksaisi odottaa sitä että olo olisi ensimmäistä kertaa elämässä normaali. Vaikea uskoa että pystyisin lääkkeen avulla keskittymään asioihin kerralla ja kaikki olisi helpompaa, kun on 32 vuotta joutunut ponnistelemaan pienenkin asian eteen. Saanko kysyä muuten sinulta, että mikä lääke sinulla on käytössäsi ja minkälaisella annostuksella? Olen kuullut että joillain on mennyt useita kuukausia ennen kun oikea lääkitys ja annostus löytyy ja se pelottaa hieman jos itsellenikin käy niin.
itsellänikin on concerta 36 mg ja eihän se ole mikään ihmepilleri,mutta se että jos ennen joutui viidesti tai jopa 10 kertaa lukemaan saman lauseen ja sit riittikin aluksi kolme kertaa lukea niin se oli minulle jo paljon tai kun tein viikonlopputöitä baarissa niin tilittäessä ei joutunut samoja pulloja laskemaan ties kuinka monta kertaa. Aluksi en uskaltanut luottaa että luin tai ymmärsin oikein. mutta ajattele näin tai kokeile että kun tulee se tiukka tilanne niin koita laskea vaikka yhteen tai kahteen ennen kuin räjähtää ja seuraavalla kerralla yhden numeron pidemmälle. toinen on että kun olet lukenut lauseen mieti ensin mitä siinä ehkä sanottiin. lue vaikka itsellesi ääneen ja jos olet epävarma niin lue uudelleen ja mieti ymmärsitkö samalla tavalla. Minulta vei varmaan kaksi tai kolme kuukautta ennen kuin todella uskalsin uskoa ja luottaa että en tarvitse niin montaa lukukertaa ja voin jopa kerralla lukea koko kappaleen tekstiä ilman että olen jo unohtanut mikä oli kappaleen eka sana. Sama oli kun lähdin ovesta ulos niin vielä piti kolme tai neljä kertaa tarkistaa että kotiavaimet on laukussa ensin ne piti olla aina kädessä ennen kuin suljin oven,jotta ne ei unohdu kotiin ja silti joskus jäi. siis minulta kesti useamman kuukauden sopeutua lääkitykseen ja luottamaan siihen että mä en kohella kaikkea minkä vaan voi. vasta kuukauden tai kahden päästä aloin yleensäkään tajuamaan että mihinkaikkeen se oikeastaan vaikuttikaan omassa elämässäni. Omat läheiseni huomasivat vaikutukset paljon nopeammin kuin minä itse. Minullakin aloitettiin 18 mg:lla ja pian lisättiin 36 mg:aan. 18 ja 36 oli iso ero. huomasin itse viikon käytettyäni ekan kerran 36:sta että en menettänytkään hermoani jostain vaan nauroin asialle josta normaalisti ois ovet paukkunu ja hermo menny ihan totaaliseen.
jokainenhan on vähän erilainen ja jollekin joku annostus voi olla sopiva ja toiselle aivan riitämätön. sama on lääkkeissä. apua ja tukea voi ottaa myös ravinnosta ja niin edelleen. itse löysin jo vähän apua ennen tutkimuksia tyrninöljykapseleista samoin monet tutkimukset on puhuneet omega3-rasvahappojen puolesta. Elikä ravinto ja sit mulla on myös tärkeä osa elämääni liikunta. jos en pääse muutamaan päivään liikkumaan kunnolla niin että sen jälkeen on ainakin vähän aikaan fyysisesti poikki niin minusta tulee huomattavasti häiriöherkempi ja hermostuneempi. Siispä itseluottamusta ja kärsivällisyyttä. ja ei ainakaan ole pahasta koittaa liikuntaa ja muuta sellaista esim ravinnonpuolelta katsoa että mitä voi syödä ja näin edelleen. kyllä se oikea määrä ja suhdanne löytyy ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Vai kuinka ;)
Itselläni oli aluksi Concerta 18 mg, eikä vaikutus ollut mitenkään dramaattinen. Annos tuplattiin ja siirryin lopulta Ritaliniin, joka tuntuu toimivan parhaiten. Siinäkin on tietysti sivuvaikutuksensa, mutta en joudu käyttämään sitä jatkuvasti.
Minä sain n. 3 v. sitten diagnoosin ADHD:stä tai tarkemmin ottaen ADD:stä ja voin sanoa, että se ei helpolla ole tullut se vastaus minulle. Olen kulkenut myös pitkän ja kivisen tien niin lääkkeiden kuin diagnoosienkin sekä työpaikkojen kanssa. Jos aikuisena vasta diagnosoidaan adhd jollekulle, niin se ei ole mikään pikkujuttu, koska se mullistaa sinun siihen astisen käsityksesi itsestäsi ja elämästäsi täysin. Itselläni se oli ainakin sekä suuri helpotus/selvennys elämääni sekä ymmärryksen lisääjä niin terveys kuin työasioissanikin. Omalla kohdallani reitti kulki ammatinvalinta psykologin tilaaman neuropsykologin tekemien testien kautta MTT:n ja sitä kautta Lapparin sairaalaan, jossa diagnosointi epäilyt alkoivat ensin aspergeristä ja päättyivät monen mutkan kautta nykyisen terapeuttini kautta ADD:hen. Ei ole helppoa nyky suomessa tulla hoidetuksi asianmukaisesti näiden oireiden kanssa. Siinä tarvitaan kaikkea mahdollista kekseliäisyydestä onneen, rahaan ja kaikkeen mahdolliseen. Riippuu ihan kontaktista, kuinka hyvän hoidon sattuu saamaan ja siinä jos missä ns. eriarvoisuus eri kuntien välillä TODELLA korostuu.
Olen itse tosiaan n 10 vuotta juossut psykologeilla ja psykiatreilla ja psykoterapiassa ja sitten menin naimisiin adhd miehen kanssa joka sanoi heti että ei sulla mikään muu oo vialla ku nettä sullakin on adhd ja antoi oman yksityisen lääkärinsä yhteystiedot. Soitin vuoden verran emmittyäni lääkärille ja tilasinajan ja sain sen heti seuraavalle päivälle. Puolentoista tunnin tapaamisen jälkeen sain diagnoosin. Kunnallisen puolelta en olisi edennyt varmaan vuosiin mihinkään. Olen ottanut psykiatrini kanssa puheeksi adhd:n mahdollisuuden muutaman kerran ja hän on sanonut, että kyllähän minulla se saattaisi ollakin, mutta hän ei siitä tiedä mitään ja voi kyllä laittaa HUS:iin lähetteen mutta sinne on 2 vuoden jonot... Käynti maksoi n 130€ ja maksoin se mielelläni kahden vuoden jonotuksen sijaan.
Nyt minua huolettaa poikani jonka kanssa olen juossut psykologilta toiselle erilaisissa tutkimuksissa ja olen itse aivan varma että hänellä on myös adhd, mutta tukimuksiin ei olekaan niin helppo päästä. n 5 vuotta olen turhaan pyytänyt lähetettä ja poika on ollut myös osastohoidossa. Osastolla lääkäri kysyi minulta suoraan, että miksi haluan diagnoosin, sillä hän ei sellaista halua kirjoittaa, sillä kun diagnoosi tehdään, niin pitää määrätä lääkettä ja adhd lääkkeet ovat huumeita... Että tällainen kanta. Diagnoosin haluan tietenkin siksi, että hän saisi oikeanlaista hoitoa ja kohtelua, sillä adhd:n hoito on varmasti erilaista kun jonkin mielenterveysongelman hoito ja haluan estää sen, että hän tulisi saamaan elämässään samanlaista kohtelua kun itse olen saanut ja lisäksi ettei hänelle tulevaisuudessa määrättäisi vääriä lääkkeitä. En vaan enää tiedä miten edetä kun kaikki alla lyödään ovi eteen. Onko jollain kokemuksia mistä tulisi lähteä liikkeelle. Minulta alkavat voimat loppua.
Erittäin mielenkiintoinen kanta ollut tuolla lääkärillä. ADHD- diagnoosi ei tarkoita että lääkitystä aloitettaisiin. monia ADHD- lapsia hoidetaan monilla eri tavoilla selviytymään elämästä ja tällä tavalla saadaan heidän elämäänsä helpotettua. Usein lasten hoito koostuu useista eri alueista ja tuo lääkärin kanta noihin lääkkeisiin. Huumeilla käsittääkseni yleensä saa helpommin pään sekaisin ennemmin kuin mitään muuta, ja niihin kehittyy riippuvuus, mutta ADHD- potilailla joilla on lääkitys, niin ongelma on enemmänkin että muistavatko he ottaa aamulla lääkkeensä. tai jos on lyhytvaikutteisempaa niin kuin esim Ritalin tai niin ainakin jossain annettiin ymmärtää että se ois joku kolmesti päiväs juttu, niin lapsilla koitetaan mielellään ensin monia muita juttuja. Yksi mitä ammatti-ihmiset ovat jopa ensin vanhempia suositelleet kokeilemaan on tyrninöljy-kapselit ennen kuin harkittaisiin lääkitystä ja varsinkin kokeilujaksolle, että jos vaikka lapsi tai se joku pärjäis kokonaan ilman lääkitystä. Toinen mitä ainakin on aikuisille ehdotettu on Berex niminen B-vitamiini tabletti-valmiste. Nämä auttoivat itsellänikin tutkimuksia odotellessa vähän ja niitä tehdessä. Sitten olen kuullut todella puhuttavan omega-valmisteiden suotuisuudesta muutenkin ja kasvaville lapsille ja aikuisille... siinä ei mitään ainakaan menetä. Joko nillä voisi olla suotuisia vaikutuksia tai sit ei. Ja ei se diagnoosi todellakaan kaikkea ratkaise. Tärkein on ehkä juuri se että sit tietää minkä kanssa opettelee elämään ja tulemaan toimeen. Minkä ikäinen poikasi olikaan?
Samoin minäkin olen kuullut garcinia- nimisestä aineesta, jonka eräs äiti sanoi auttaneen hänen tytärtään. Mutta viimeisimmässä ADHD- liiton lehdessä väitettiin että yksi selitys koko adhd- ongelmalle olisi aivojen energian saannin vaikeus.
Että "uusi tuleminen" 80-luvun puheille "sokeri humalaisista" lapsista (tai aikuisista) ei sitten kuulemma olisikaan niin kauhean kaukaa haettu ajatus. ? Ainakin minulla käytännössä on tullut todettua monen adhd- ihmisen kanssa ja itsellänikin on sama toteamus että sokeriaineen vaihdunta ei kyllä toimi adhd- ihmisillä samalla tavalla kuin muilla. Se että liittyykö se insuliiniin vai kenties muihin haiman tuottamiin aineisiin, niin en osaa sanoa, mutta se on kyllä aika mielenkiintoinen näkökulma.
Siis en sano, että tuossa oli mitään faktaa, vaan tutkijoilla se ilmeisesti on asia jota yritetään kartoittaa. Muuten itse olen käyttänyt adhd- lääkityksen ohella tässä sitten myös aloe vera- juomaa ja oma oloni on kyllä parantunut myös sillä. Että tällaisia näkökulmia...
Tarvitsen apuasi, jota pystyt antamaan
Kerrothan minullekin ADHD lääkärin nimen. Kiitos
Nurmijärven lääkäriasemalta löytyy. En viitsi tässä nimiä mainita.
Minulla meilahdessa diagnosoivat sen sisäisellä lähetteellä, kun psyk polilta olivat lähettäneet minut kolmen vuoden jankutuksen jälkeen, että minulla on adhd epilepsia-testeihin. :-O Mitään epilepsia oireita minulla ei ole ikinä ollut.
Mitään kummempaa hyötyä ei ole diagnoosista ollut, paitsi että samalla kielsivät neurologit kokonaan nämä ssri- ja vastaavat koko lääkeryhmät, joita pysk polin mielestä piti syödä väkisten ettei olisi hoitovatainen, vaikka niistä ei ollut mitään hyötyä, kuin pelkkää selkeää haittaa.
Sain myös nyt lähetteen johonkin adhd-ryhmään.
Adhd kuuluu hoitoon pysk poleille, vaikka on neurologinen häiriö, mitä en tajua ollenkaan, varsinkaan kun psyk polilla sanoivat, että eivät määrää adhd-lääkityksiä kuitenkaan lainkaan. Eli potilaat ovat käytännössä vailla käypää hoitoa ja heitteillä. Käsittämätöntä "sairaanhoitoa".
Lisäksi minulle sanottiin, että en tule saamaan psyk polin suosituksella minulle suunniteltuja psykoterapioita, koska adhd:t kuulemma eivät hyödy terapiasta, edes masentuneina siis, joten ennyt tiedä.
Oli kuitenkin kiva saada diagnoosi lopulta. Ehkäpä siitä kurssista on jotain hyötyä sitten? En tiedä, kun en ole kuullut kenenkään kokemuksia siitä koskaan. Noh, näkee sitten, jos sinne asti nyt joskus pääsen.