Käsittämätöntä tämä tällä palstalla vallitseva sotahistorialla mässäily. Varsinkaan kun siinä ei juuri koskaan ole kyseessä muu kuin hirmuhallitsijoiden hirmutekojen kertaaminen.
Ajattelin lähestyä kysymyksellä mikä on kaikkein paras sotakirja, mutta oitis tajusin että vastaukseksi tulee kaiken maailman williamshirereitä ja muuta mukapätevää roskaa, enkä sitten kysykään sitä. Kysyn mikä on paras sotakuvaus toisesta maailmansodasta, rintamamiestasolta?
Annan oman vastauksenikin: se on ehdottomasti Kurt Vonnegutin maailmanmenestysromaani Teurastamo 5. Miksi? Siksi etten ole mistään muusta kirjasta saanut kunnollista kuvausta sotilaiden keskenkasvuisuudesta, suoraan sanoen idioottimaisesta lapsellisuudesta. Sen enempää omat kuin vihollisen miehet eivät älykkyydestään kiitosta saa. Vonnegut kuvaa sodan sellaisena kuin se on. Lasten ristiretkenä.
Vonnegut kertoo omista kokemuksistaan, joten hänen sotakirjansa ei siis ole mikään kuvitteellinen romaani. Ei vaikka kirjaan on rakenteellisesti sovitettu erilaisia ihmismielen kuvitteellisia tasoja, ufoista riukukäymälän ämpäreihin.
Vonnegut koki Dresdenin pommitukset ja on yksi harvoista eloonjääneistä. Kun tiedämme esim. miten typerästi Churchill suhtautui noihin käsittämättömiin siviilituhoamisiin, voimme verrata älykön ja sotajohtajan moraaleja. Ja tässäkin vertailussa Vonnegut saattaa puhisevan churchillit naurunalaiseksi.
Niin. Naurunalaiseksi. Sillä kaikesta traagisuudestaan huolimatta Teurastamo 5 on myös ironiassaan ratkihauska kirja. Ihminen ei totisesti ole mikään älyolento, mutta kyllä nämä sotansa tosissaan ottavat tehotuhoajat ylittävät kaikki mahdolliset typeryysrajat. Niin siinä käy.
Yhdessä vaiheessa, olisikohan ollut varhain 80-luvulla, amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat olisivat kyselyn mukaan tahtoneet Vonnegutista Amerikan presidentin. Sellaista hänestä ei tullut, eikä hän sellaiseen olisi ollut tarpeeksi huono ja moraalitonkaan. Tietääkseni hän kuitenkin mm. kävi pokkaamassa Nobelin rauhanpalkinnon Saharovin puolesta. Kaikista kunnianosoituksista huolimatta hänen kirjojaan myös julistettiin pannaan joissakin amerikkalaisissa kirjastoissa. Sellaista siellä sotilaslasten luvartussa maassa on.
Jos joku tietää paremman sotakirjan, olisin kiinnostunut kuulemaan.
Ajattelin lähestyä kysymyksellä mikä on kaikkein paras sotakirja, mutta oitis tajusin että vastaukseksi tulee kaiken maailman williamshirereitä ja muuta mukapätevää roskaa, enkä sitten kysykään sitä. Kysyn mikä on paras sotakuvaus toisesta maailmansodasta, rintamamiestasolta?
Annan oman vastauksenikin: se on ehdottomasti Kurt Vonnegutin maailmanmenestysromaani Teurastamo 5. Miksi? Siksi etten ole mistään muusta kirjasta saanut kunnollista kuvausta sotilaiden keskenkasvuisuudesta, suoraan sanoen idioottimaisesta lapsellisuudesta. Sen enempää omat kuin vihollisen miehet eivät älykkyydestään kiitosta saa. Vonnegut kuvaa sodan sellaisena kuin se on. Lasten ristiretkenä.
Vonnegut kertoo omista kokemuksistaan, joten hänen sotakirjansa ei siis ole mikään kuvitteellinen romaani. Ei vaikka kirjaan on rakenteellisesti sovitettu erilaisia ihmismielen kuvitteellisia tasoja, ufoista riukukäymälän ämpäreihin.
Vonnegut koki Dresdenin pommitukset ja on yksi harvoista eloonjääneistä. Kun tiedämme esim. miten typerästi Churchill suhtautui noihin käsittämättömiin siviilituhoamisiin, voimme verrata älykön ja sotajohtajan moraaleja. Ja tässäkin vertailussa Vonnegut saattaa puhisevan churchillit naurunalaiseksi.
Niin. Naurunalaiseksi. Sillä kaikesta traagisuudestaan huolimatta Teurastamo 5 on myös ironiassaan ratkihauska kirja. Ihminen ei totisesti ole mikään älyolento, mutta kyllä nämä sotansa tosissaan ottavat tehotuhoajat ylittävät kaikki mahdolliset typeryysrajat. Niin siinä käy.
Yhdessä vaiheessa, olisikohan ollut varhain 80-luvulla, amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat olisivat kyselyn mukaan tahtoneet Vonnegutista Amerikan presidentin. Sellaista hänestä ei tullut, eikä hän sellaiseen olisi ollut tarpeeksi huono ja moraalitonkaan. Tietääkseni hän kuitenkin mm. kävi pokkaamassa Nobelin rauhanpalkinnon Saharovin puolesta. Kaikista kunnianosoituksista huolimatta hänen kirjojaan myös julistettiin pannaan joissakin amerikkalaisissa kirjastoissa. Sellaista siellä sotilaslasten luvartussa maassa on.
Jos joku tietää paremman sotakirjan, olisin kiinnostunut kuulemaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun tuli Dresdenin holocaust puheeksi, niin Jörg Friedrichin "Suuri palo" on suomennettu. Kertoo paljon uutta pommitussodasta saksalaisia siviilejä vastaan.
Paras sotakirja on Joseph Hellerin "Catch 22", suomennettu nimellä "Me sotasankarit". Osoittaa sodan äärettömän älyttömyyden.
Heller kuuluu samaan sukupolveen kuin Vonnegut. Itse asiassa Vonnegut mainitsee Hellerin muutamissa omaelämänkerrallisissa yhteyksissä.
Sensijaan Hemingwaysta kukaan noista vanhemman polven amerikkalaiskertojista ei tainnut pitää.
Hemingwayhan oli kovassa arvossa jossain vaiheessa, ennen legendojen lakastumista. Suomessa elettiin vielä sotiedeltävänä aikana niin vahvaa oikeistosensuurin aikaa, ettei edes Hemingwayn äijäkirjoja uskallettu suomentaa ja julkaista. Asiasta on kertonut mm. Jarl Hellemann muistelmissaan.
Hemingwaysta halveksuen ajattelevat monet vanhan polven amerikkalaiset kirjailijat, esimerkiksi sellaiset kuin Bernard Malamud, James Dickey ja Josep Heller. Siis miehet, joiden kirjoja tuossa demokratian ja sananvapauden luvatussa maassa heitettävät ulos julkisista kirjastoista kirjastonhoitajat, jotka yleensä sanovat etteivät ole niitä edes lukeneet. Kurt Vonnegut kommentoi Hemingwayta suomentamattomassa kirjassaan Palm Sunday näin (suomennos minun):
"James Jones kertoi eräässä yhteydessä minulle että hänen kustantajansa Charles Scribner's Sons, joka oli myös Hemingwayn kustantaja, oli erään kerran toivonut saavansa Jonesin ja Hemingwayn yhteisesiintymiseen - jotta miehet voisivat toistensa seurasta nauttien verestää muistojaan vanhoina taistelijoina.
Jones omasta puolestaan kieltäytyi, koska hän ei tuntenut Hemingwayta sotilastoverikseen. Hän sanoi että Hemingway sai sodan aikana vapauksia, sai tulla ja mennä, otti vapaata taistelurintamalta hyville aterioille, naisille, ja sitä rataa. Todelliset sotilaat Jonesin mukaan seisoivat kirotun paikallaan siellä minne heidät oli komennettu, söivät soppaa ja ottivat vastaan mitä vihollinen päälle heitti. Päivä päivän jälkeen, viikko viikon."
Tätä Vonnegutin käsitystä Hemingwaysta -- samansuuntainen mielipide on muuten ilmaistu myös suomennetunkin Aikajäristyksen alkusivuilla -- kannattaa toistella.
Catch 22 on tehty Mike Nicholsin toimesta elokuvaksikin, uskollisena alkutekstille, absurdit sävyt säilyttäen. Yhtenä näyttelijänä Art Garfunkel.