Marskimarssi
(san. Seppo Virtanen)
Niin laski Marsalkan silmäluomi:
oli mustana taivas ja kusessa Suomi,
oli murtunut Kannas ja armeijan teräs,
sen sankarit metsissä käpyjä keräs.
Jo Päämajan saavutti tykkien jyly,
oli Wiborg mennyt — oo kohtalo tyly!
Ja ruoste raiskasi Kauhavan rautaa,
Suur-Suomelle kaivettiin kookasta hautaa.
Oli rinnassa pelko ja kaulassa sisu
ja Suomen leijona — naukuva kisu!
Kovin heikosti lohdutti seikka se, että
oli pullossa tilkkanen Äänisen vettä.
Että kirottu Kemppi sen tehdä tohti!
Että prikaati laukkasi Kouvolaa kohti!
Että osaakin olla niin itsepäinen
tuo parjattu sotamies venäläinen.
Otur, olycka — de' va' de' som mej hände
och de' va' bara skit som Adolf hit sände!
Vaan ei sittenkään tappio mieltäni paina:
olen taistellut usein ja hävinnyt aina.
Valan kerran hän vannoi: Miekkani tuppeen
panen vasta sitten kun viimeiseen gubbeen
on kamppailtu, kaaduttu — osa niin nätti —
vasta sitten kun vapaa on Liivi ja Lätti.
Lojui nurkassa miekkansa tupetta yhä,
Nicklén sitä jynssäili — arki tai pyhä.
Oli kartalta pyyhkäisty veljemme Eesti.
Sitä Siilasvuo tuijotti lasittuneesti.
Kerran jalosti yleni eloni kaari…
Kunpa istuisi vieläkin Kremlissä tsaari!
Vaan ei — siellä lemussa vodkan ja kaalin
punoo juoniaan Molotov — niin ja se Stalin.
Mutt' niinhän se on, ach fan och förbannat;
senhän palkaksi saat kun sä parhaasi annat,
ura katkeaa mulla nyt kasakkain peitsiin,
Kaivopuisto adjö, minä matkustan Schweiziin.
Teille Heinrichs ja Airo myös hyvästit sanon
ja kaikkia kiitän ja anteeksi anon —
pian sammuvat lieskat ja hälvenee sauhu —
älä muistele pahalla, Marokon Kauhu.
Niin Marsalkan luomi vihdoin taas nousi,
veri sininen tyynesti suolissa sousi.
Hän huokasi, hetkisen ääneti vietti:
hän jäähyväissanoja miehilleen mietti.
Hän selkänsä suoristi, käskynsä jakoi,
ja kirjuri käskyn sen koneella takoi:
"Te kuulkaa, sankarit Summan ja Kollaan,
päiväkäskyni viimeinen: Kusessa ollaan."
(san. Seppo Virtanen)
Niin laski Marsalkan silmäluomi:
oli mustana taivas ja kusessa Suomi,
oli murtunut Kannas ja armeijan teräs,
sen sankarit metsissä käpyjä keräs.
Jo Päämajan saavutti tykkien jyly,
oli Wiborg mennyt — oo kohtalo tyly!
Ja ruoste raiskasi Kauhavan rautaa,
Suur-Suomelle kaivettiin kookasta hautaa.
Oli rinnassa pelko ja kaulassa sisu
ja Suomen leijona — naukuva kisu!
Kovin heikosti lohdutti seikka se, että
oli pullossa tilkkanen Äänisen vettä.
Että kirottu Kemppi sen tehdä tohti!
Että prikaati laukkasi Kouvolaa kohti!
Että osaakin olla niin itsepäinen
tuo parjattu sotamies venäläinen.
Otur, olycka — de' va' de' som mej hände
och de' va' bara skit som Adolf hit sände!
Vaan ei sittenkään tappio mieltäni paina:
olen taistellut usein ja hävinnyt aina.
Valan kerran hän vannoi: Miekkani tuppeen
panen vasta sitten kun viimeiseen gubbeen
on kamppailtu, kaaduttu — osa niin nätti —
vasta sitten kun vapaa on Liivi ja Lätti.
Lojui nurkassa miekkansa tupetta yhä,
Nicklén sitä jynssäili — arki tai pyhä.
Oli kartalta pyyhkäisty veljemme Eesti.
Sitä Siilasvuo tuijotti lasittuneesti.
Kerran jalosti yleni eloni kaari…
Kunpa istuisi vieläkin Kremlissä tsaari!
Vaan ei — siellä lemussa vodkan ja kaalin
punoo juoniaan Molotov — niin ja se Stalin.
Mutt' niinhän se on, ach fan och förbannat;
senhän palkaksi saat kun sä parhaasi annat,
ura katkeaa mulla nyt kasakkain peitsiin,
Kaivopuisto adjö, minä matkustan Schweiziin.
Teille Heinrichs ja Airo myös hyvästit sanon
ja kaikkia kiitän ja anteeksi anon —
pian sammuvat lieskat ja hälvenee sauhu —
älä muistele pahalla, Marokon Kauhu.
Niin Marsalkan luomi vihdoin taas nousi,
veri sininen tyynesti suolissa sousi.
Hän huokasi, hetkisen ääneti vietti:
hän jäähyväissanoja miehilleen mietti.
Hän selkänsä suoristi, käskynsä jakoi,
ja kirjuri käskyn sen koneella takoi:
"Te kuulkaa, sankarit Summan ja Kollaan,
päiväkäskyni viimeinen: Kusessa ollaan."
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuo on kieltämättä hauska runo. Eikä edes pahasti historiaa vääristelevä. Mainio tuokiokuva kohtalon hetkestä ja vanhasta sotapäälliköstä.
Huhtimarssi
(san. Stm. Topi Kutvonen)
Niin laski Arposen silmäluomi:
oli mustana taivas ja tyhjänä hauta,
Ei raadon raatoa, ei valehtelu auta,
Huhticaustin myytti jo vanha vitsi.
Jo päätoimittajan saavutti pierujen jyly,
oli Tasihin mennyt — oo kohtalo tyly!
Ja dementia raiskasi Holapan pollaa,
lentokentällä kaivettiin viimeistä hautaa.
Oli rinnassa pelko ja kaulassa sisu
ja "Iso-O" Arposella housuissa pisu!
"Vaan ei sittenkään tappio mieltäni paina:
olen taistellut usein ja hävinnyt aina."
"Kerran jalosti yleni eloni kaari…
Kunpa istuisi vieläkin Kremlissä kommari!"
Vaan ei — täällä lemussa vodkan ja kaalin
punoo juoniaan Holappa — niin ja se torivalvoja.
Teille Lavento ja Ranta myös hyvästit sanon
ja kaikkia kiitän ja anteeksi anon —
pian sammuvat lieskat ja hälvenee huhu —
älkää muistelko pahalla, Seura-lehden lukijat.
Niin Arposen luomi vihdoin taas nousi,
veri promillepitoinen tyynesti suolissa sousi.
Hän huokasi, hetkisen ääneti vietti:
hän jäähyväissanoja miehilleen mietti.
Hän selkänsä suoristi, käskynsä jakoi,
ja "syväkurkku" käskyn sen koneella takoi:
"Te kuulkaa, karkurit Summan ja Kollaan,
pääkirjoitukseni viimeinen: Kusessa ollaan."
Suurmiehen imago kestää kyllä huumorinkin ...
Huah huah.
Ei niin, no Mannerheim ratsastaa edelleen ...
Arposta tuskin kukaan muistelee kuolemansa jälkeen.