Kritisoikaa tätä

Yrittäkää kestää. Tässä ainut fantasianovelli
jonka olen saanut valmiiksi ja laatu on ikävä
kyllä sen mukainen.
Terve! Olen pahin painajaisesi

Mies iski lekalla hehkuvaa rautaa keskellä
kaupunkia laskevan auringon valossa. Kauppiaat
olivat lopettelemassa päivän kauppoja ja
pakkaamassa tavaroitaan seuraavaan päivään.
Joukosta löytyi niin pettyineitä kuin
onnellisiakin. Pienen kaupungin tiet ja kujat
olivat tyhjentymässä. Pölyisiltä teiltä löytyi
enään vain muutama harva kulkija ja väsyneitä
kulkukoiria.
Mies katsahti työtään. Rauta ei tuntunut enään
löytävän muotoaan. Ei vaikka sitä kuinka lämmitti
ja hakkasi. Se olisi kohta pilalla, koko työ. Hän
pyyhkäisi kasvoiltaan hikeä kaljuuntuvan päälaen
kautta. Mikään ei tahtonut tänään onnistua.
Utelias kulkukoiran pahanen sattui juuri sillä
hetkellä paikalle etsimään jotain syötävää. Seppä
liikahti uhkaavasti koiraa kohti, niin että koira
juoksi muutaman metrin päähän, mutta ei jättänyt
seppää rauhaan.
Kaupungilla oli eräs toinen ja hän oli myöhässä.
Myöhässä vuosittaisesta hiljaisuuden rituaalista
johon kaikki muut olivat jo kiirehtineet. Vain
seppä ja myyjä olivat jäljellä. Kaikki olivat jo
sulkeutuneet koteihinsa viettääkseen seremoniaa,
jotta saisivat ensi vuodelle parhaimman
mahdollisimman onnen. Mitä hölynpölyä! mies
ajatteli, mutta piti silti kiirettä kootessaan
yli jääneet tavarat pois pieneltä tiskiltä, joka
sijaitsi kujansuulla. Hän huomasi, että jotain
puuttui. Joukosta puuttui pieni hopeinen huhmare.
Hän ei ollut myynyt sitä. Siittä hän oli varma.
Hän lausui kirouksen ääneen, mikä oli pahinta
mitä hiljaisuuden rituaalin aikaan voi tehdä,
mutta hän oli liian ärtynyt katuakseen sitä. Joku
oli varastanut häneltä, vaikka hän oli koko
päivän tarkkailut tiskiä, jotta pienintäkään
helmeä ei voitaisi varastaa, mutta nyt yksi hänen
kalleimmista esineistään puuttui. Hän kirosi
uudestan ja manasi varkaan päälle pahinta
painajaista mitä hän voisi ikinä toivoa.
Myyjä sai koottua kaiken pienille kärryilleen,
joita hän veti perässään kuin hevonen konsanaan.
Juuri kun hän oli aikeissa poistua paikalta,
kuuli hän askelia takaansa ja käden taputtavan
hänen selkäänsä.
Mies kääntyi ärtyneenä. Vielä joku joka halusi
ostaa kynttilän seremoniaan ja hänhän ei sitä
möisi. Hän kääntyi kädet nyrkissä kohti häntä
häirinnyttä asiakasta aikeissa ainakin hätistellä
hänet pois, mutta myyjä pysähtyi kesken liikkeen.
Hänen edessään seisoi mitä kummallisin ja
erikoisin hahmo, joka ylettyi häntä vain vatsan
korkeudelle, mutta lapsi se ei ollut, totesi
kauppias mielessään tarkastellessaan hupun alta
virnistelevää hahmoa. Olento ojensi hyvin pienen
ja kapean kätensä myyjän näppäriin käsiin ja
kätteli hämmästynyttä myyjää.
-Terve! Olen pahin painajaisesi, se tervehti niin
iloisesti kuin se olisi hänen elämänsä onni.
-Joo, terve, mutta minun täytyy mennä, totesi
mies hiljaisella äänellä ja tarttui rattaisiin.
Hän siirtyi kulkemaan pitkin kaupungin leveintä
tietä varoen tarkasti meluamasta sen enempää kuin
oli ehdottomasti tarpeen. Ei hän taikauskoinen
ollut, vain varovainen.
-Minne sinä olet menossa? kysyi iloinen ääni
rattailta, joka kuulosti kimeältä kuin metallin
kalke. Myyjä vilkaisi taakseen ja hätkähti
huomatessaan kumman olennon istuvan hänen
raittaillaan kuin hänen olisi tämän olennon
hevonen.
-Kuules nyt "Pahin painajaiseni", sinä hyppäät
nyt heti paikalla alas sieltä tai sinusta tulee
entinen painajainen, sanoi hän pitäen äänensä
mahdollisimman matalana. Pikkuolento mutristi
suutaan ja mietti hetken. Sitten yhtäkkiä hän
katosi kuin harhakuva.
Myyjä pudisti päätään. Hän oli tulossa yhtä
hulluksi kuin naapurin hullu Aslak. Hänkin näki
aina tuollaisia pikkuotuksia. Myyjä kohensi
hieman pölyttynyttä, mutta varsin koristeellista
takkiaan. Vaimokin odotti kotona kynttilät
valmiiksi sytytettyinä. Lapsia ei vielä ollut,
vaikka hän odottikin innokkaasti poikaa työnsä
jatkajaksi ja tyttöä äidille kotiin seuraksi,
vaikka tytön myötäjäiset saattaisivatkin tulla
kalliiksi. Myyjä kiristi vauhtiaan. Jos heiltä
menisi tänäkin vuonna onni, he joutuisivat
odottamaan taas vuoden saadakseen hyvää onnea,
mutta... ei hän sellaiseen uskonut. Hän vilkaisi
kauniin punertavaa taivasta joka oli tummentumaan
päin ja kiristi vauhtian, mutta kaatui melkein
samantien rähmälleen likaiseen maahan.
Myyjä nousi sadatellen pystyyn ja vilkaisi mihin
hän oli kaatunut. Hänen jalkojensa juuressa
makasi kuollut koira verisen pään vieressä lojui
muodoton rautamönkäle.
-Ikävä tuo seppä tuolla, totesi taas iloinen
ääni. -Kävin tervehtimässä häntä ja hän heitti
minua tuolla möhkäleellä, mutta se osuikin tuohon
koiraa. Sääli sitä. Arpiseksi, likaiseksi ja
vanhaksi koiraksi se oli oikein mukavan oloinen.
-Eikö sinun pitäisi mennä jonnekin, vihaisi myyjä
ja vilkaisi rautamöhkälettä.
-Minun. Ei. Ei sitten minnekkään, mutta ajattelin
jos vaikka saattaisin sinut kotiin.
-Pääsen kyllä sinne itsekin. Kiitos vain!
tiuskaisi myyjä ja jätti rautamöhkäleen kadulle
ja tarttui taas rattaisiin kiertäen kuolleen
koiran.
-Mutta nythän on hiljaisuuden rituaali. Silloin
voi sattua iiiihan mitä tahansa. Sinun pitäisi
olla jo kotona, totesi olento hieman vakavempana.
Myyjä mulkaisi olentoon niin murhaavasti, että se
olisi pysäyttänyt merihirviönkin, mutta olio vain
hymyili. -Ei kiitos.
-Ei sitten, totesi olento ja katosi taas
paikalta. Myyjä pudisti taas päätään ja tolkutti
itselleen, että hän oli menettänyt lopullisesti
järkensä. Hänen olisi varmaan parempi suostutella
vaimonsa uusin ja parempiin naimisiin ja muuttaa
asumaan yhteen Aslakin kanssa.
Kauppias tuli mukulakivillä päälystetylle
yleiselle tielle irvistellen kärryjen aihuettamaa
meteliä. Vaikka hän ei saisikaan jumalten vihaan
päälleen, niin hän saisi naapuriensa. Hänen
aiheuttamansa melu oli tarpeeksi herättämään
kuolleetkin ennen Viimeistä päivää.
Kauppias huokaisi helpotuksestaan saavuttuaan
kotikadulleen joka kantoi samaa suvun nimeä kuin
hänkin - Kalamas. Kauppias itse oli Lliaan
Kalamas. Eräs pienen, mutta aika varakkaan suvun
jälkeläisistä. He eivät olleet aatellisia, mutta
lähes yhtä varakkaita ja omalla työllään
ansaitulla rahalla - paitsi Lliaan Kalamas. Hän
oli vain perheen äpärä, joka oli otettu sukuun,
mutta hänelle ei oltu annettu minkäänlaista
perintöä isänsä puolelta - lukuun ottamatta
luihua ulkonäköä. Äidiltään hän oli saanut
kasvatuksen ja paremman puolen ulkonäöstään johon
kuuluivat hänen mielestään upeat kiiltävät
hiukset, arvokkaan näköinen sivuprofiili ja
silmät kuin lammet. Äiti oli myös opettanut
hänelle kaiken mitä hän tiesi kaupankäynnistä ja
ihmisistä - kukaan ei tuntenut ihmisiä niin hyvin
kuin äiti, jonka sanottiin olleen jumalteen
siunaama siihen päivään asti kunnes hän tapasi
Lliaanin isän.
Rattaat kalisivat yhä pahemmin. Lliaan irvisti.
Tällä kadulla asui paljon hänen "sukulaisiaan" ja
taas heillä oli oiva syy leimata hänet mitään
saamattomaksi laiskuriksi ja lainkiertäjäksi.
Kyllähän Lliaan joskus lakia kiersi - tai
oikeammin oikoi sitä, mutta ei ollut oikein, että
häntä yritettiin erottaa suvusta vain sen takia.
Lliaan saapui talonsa edustalle - sen hän oli
hankkinut itse omalla työllään mistä hän oli
erityisen ylpeä. Hän oli juuri aikaissa vetää
rattaansa sisäpihalle kun jokin muu kiinnitti
hänen huomionsa. Erikoinen sumu oli noussut vähän
aikaa sitten ja hämärtänyt näkymän, mutta hän ei
voinut mutta kuin toljottaa taloaan suu auki.
Kaikki ikkunat ja yksi ainokainen ovi oli
kadonnut. Hän näki selvästi rappauksen epäkohdat -
hän oli maksanut aivan liikaa muurarille - mutta
ikkunoita ja ovea ei näkynyt enään ollenkaan.
Lliaan vilkaisi nopeasti ympärilleen ollen
huolissaan kärryjensä sisällöstä. Hän laski
kärryjen aisat mahdollisimman nopeasti särkemättä
kuitenkaan sen haurasta puuta ja juoksi sinne
missä ovi oli. Hänen kätensä löysivät vain
epätasaista rappausta. Ei mitään muuta. Hän
juoksi ikkunan kohdalle, mutta siinäkin oli vain
rappausta. Lliaan kaivoi jopa puukon taskustaan
rapatakseen rappauksen pois, mutta vastaan tuli
kiviseinä - samanlainen millaisesta hänen koko
talonsa oli rakennettu. Lliaan huudahti peläten,
että hän oli menettänyt lopullisesti järkensä.
Lliaan juoksi naapuritalojen luokse - sama juttu.
Hän ei löytänyt ovia eikä ikkunoita. Sydän
kammotavasti rinnassa hyppien ja ontto olo
rinnassa hän palasi takaisin kärryilleen. Kaikki
oli yhä ennallaan.
Yhtäkkiä kaikki tuntui pyörivän hänen mielessään.
Kaikki yksinkertaistui. Taloista hävisivät katot
ja ne alkoivat muistuttaa lapsen leikkikuutioita.
Niiden värit haalenivat haalenemistaan ensin
punerruttuaan ja ne sulautuivat toisiinsa. Lliaan
pudisti päätään kieltääksen sen mitä hänen
ympärillään tapahtui.
Yhtäkkiä Lliaan vain tarttui raittaittensa
aisoihin ja juoksi huutaen pitkin painajaismaisia
katuja jotka tuntuivat vääntelehtivän hänen
jalkojensa alla. Meno oli raskasta rattaitten
kanssa, mutta hän ei voinut hylätä niitä. Vaikka
maailma palaisi hänen ympärillään niin hän ei
luovuttaisi niitä kaiken maailman varkaiden
ryöstettäväksi.
Lliaanin epätoivo kasvoi sitä suuremmaksi mitä
kauemmaksi hän kulki. Hän ei enään edes
tunnistanut vääristyneitä katuja joilla hän
vaelsi ääneen valittaen. Kaikki oli niin
vääristynyttä, että hän halusi päästä vain
äitinsä turvalliseen syliin...
Lliaan lyyhistyi kivetykselle joka sekin oli
sulautumassa yhteen.
-Minähän sanoin, että hiljaisuuden rituaalin
aikaan voi tapahtua mitä tahansa, kuului yhtäkkiä
tuttu ääni. Lliaan harkitsi hetken, että hän
heittäsi tuota oliota jollainen hänen kärryssään
makaavista esineistä, mutta sitten hän puisteli
itseään mielessään. Hullu. Haaskata nyt arvokasta
laatutavaraa.
Yhtäkkiä Lliaan keksi. Tämä oli painajaista.
Kyllä. Hän oli syönyt liikaa illalla ja nyt hän
näki elämänsä pahinta painajaista. Hänen täytysi
vain herätä. Lliaan vilkaisi ympärilleen. Hänen
vieressään seisoi vääntynyt kuutio joka oli
joskus ollut talo. Lliaan otti pienen vauhdin ja
juoksi pää edellä päin seinää.
Lliaan karjui kivusta ja vääntelehti maassa. Ei
unessa ollut näin kovaa kipua. Eihän? Ehkä hän
oli kävellyt unissaan ja lyönyt päänsä jonnekin.
Ehkä hän heräisi jos hän jäisi tähän makaamaan.
Heräisi seuraavana aamuna kauniin vaimonsa
vierestä. Ehkä se lopettaisi päänsäryn.
Lliaan jäi makaamaan maahan kaamean särkynsä
rohkaisemana. Hän sulki silmänsä ja kielsi
ulkomaailman. Hänellähän oli oma sisäinen
maailmansa, useampikin.
Jokin ravisteli heikosti Lliaania, mutta hän ei
välittänyt sellaisesta. Hänen oli nukuttava ja
herättävä omasta sängystään.
-Oletko sinä kunnossa? kysyi huolestunut ääni. -
Menetät kaiken jos jäät siihen makaamaan.
-Minä en ole kunnossa. Minä näen painajaisia ja
minä nukun nyt uudestaan ja herään aamulla omasta
sängystäni.
-Siis minut. Minähän olen pahin painajaisesi,
totesi ääni ilahtuneena ja jatkoi puhettaan
nopealla vauhdilla. -Mutta sitä minä en ymmärrä,
että kuka sinut jaksaisi kantaa takaisin omaan
sänkyysi. Missä lie se sitten onkaan, ellei se
sitten ole siinä. Jos se on siinä, niin eihän
sinun kannata nukkua, koska sinähän voisit herätä
nyt omasta sängystäsi ja jos sinä tosiaan aiot
nukkua siinä koko yön niin sinä menetät aika
paljon. Ainakaan minä en aio menettää sitä näkyä.
Ethän sinäkään? kysyi ääni kummallisella tavalla
huolestuneesti.
-Minä nukun, vastasi Lliaan ajatellen, että taas
hänen vaimonsa oli vienyt hänen peittonsa.
Hänellä oli kylmä.
-Tule nyt, maanitteli ääni. -Se seppäkin, joka
heitti minua sillä möhkäleellä on menossa sinne.
Kait. Ellei hänkin ole yhtä kummallinen kuin
sinäkin. Nukkua nyt keskellä katua! Mutta enhän
minä voi sanoa mikä on outua ja mikä ei. Kaikki
mitä sinä olet tänään tehnyt on vaikuttanut aika
oudolta. Miksi sinä haalaat noita kiiltäviä
esineitä mukana? kysyi ääni yhtäkkiä
kiinnostuneena.
Lliaan oli pakko nousta maasta tarkistaakseen,
että tuo outo olento ei veisi hänen tavaroitaaan.
Olento oli juuri nostamassa kärryjä peittävää
kangasta.
-Näpit irti! hän karjaisi.
-Sinä et aio sitttenkään nukkua? kysyi olento. -
No mennään sitten katsomaan!
-Katsomaan mitä sinä senkin pösilö? ärähti
Lliaan.
-Minä en ole Senkin Pösilö, vaan ystäväni on.
Minä olen Pahin Painajaisesi, jos muistat? Siis
Pahin Painajaisesi. Muistakin se. Teillä on kyllä
todella huono muisti ja todella oudot nimet.
Lliaan. Mikä nimi se sellainen on? Otus tuhahti. -
Tuletko sinä sitten sinne?
-Niin minne? kysyin Lliaan luovuttaen.
-No tuonne! hihkaisi otus ja osoitti suuntaan
josta kajasti punertavaa valoa.
-Mitä siellä on? hän kysyi yrmeästi.
-Jotain hienoa! Jotain aivan mahtavaa. Sinun
TÄYTYY nähdä se! Tule nyt. Tule, sanoi otus
kiskoen Lliaania. Lliaan huokaisi. Samahan se on
mennä. Hän oli muutenkin seonnut joten eikö se
kannattanut seota samalla kertaa oikein kunnolla.
Hän tarttui kärryjensä aisoihin ja lähti
taivaltamaan pitkin vääristynyttä kaupunkia tuon
kumman otuksen perässä.
Kärryjen ääni hiljeni hetki hetkeltä katukivien
sulautuessa yhä tiukemmin yhteen, kunnes ainoa
kuuluva ääni syntyi Lliaanin laahaavista
askelista ja kärrujen hienoisesta kitinästä.
Lliaan alkoi hikoilla. Kärryjen vastus oli
vähentynyt, mutta ilma oli lämmin kuin
keskipäivällä. Hän katseli huolestuneena
punerrusta jota hän lähestyi. Hänen täytyi olla
hullu. Mielipuoli. Tie hänen allaan muuttui hyvin
sileäksi, kuin lasiksi. Kärryt tuntuivat yhä
kevyemmiltä vetää. Hänen oli pakko pysähtyä ja
tarkastaa, että kaikki tosiaan oli tallessa.
Kaikki oli tallessa, myös Pahin Painajainen, joka
istui kärryn päällä hyvin tyytyväisen näköisenä.
Sen terävät huulet oli pingoittuneet leveään
hymyyn joka yleittyi melkein kulmakarvoihin asti.
Jopa terävä nenä tuntui hymyilevän.
Lliaan kääntyi takaisin menosuuntaan kaivettuaan
taskustaan ensin nenäliinan ja pyhittyään hikeä
pois. Painajainen sai istua kärryillä.
Toistaisesi, mutta jos tavaroita alkaisi hävitä
Lliaan itse muuttuisi Pahimman Painajaisen
pahimmaksi painajaiseksi. Edes hänen äitinsä
haamu ei häntä pysäyttäisi.
-Enkö? kuului närkästynyt kysymys.
Lliaan kohotti katseensa nopeasti maasta. Hän oli
tukehtua kieleensä nähdessään äitinsä seisovan
edessään. Hän oli kuin tuon punaisen valon
ruumiillistuma. Ääni oli sama, mutta hänen
ulkonäkönsä kuvasti kaikkia hänen ikävuosiaan
samanaikaisesti. Lliaan pystyi erottamaan talot
hänen takaansa. Ja muut hahmot matkalla hohteen
suuntaan.
Ei voi olla totta. Ei voi olla totta.
-Totta ja totta, totesi hänen äitinsä sanoi. -Ja
enkö minä opettanut sinut kunniottamaan
perinteitä ja viettämään pyhiä?
-Kyllä äiti, Lliaan ähkäisi. Hän oli ollut
samanlaisissa puhutteluissa tuhansia kertoja
aikaisemminkin. Siis silloin kun hänen äitinsä
vielä eli.
-Ja miksi sinä sitten et ole kotona vaimosi
kanssa?
-Myöhäinen ostaja, en ehtinyt sinne ajoissa...
-Selityksiä. Et edes yrittänyt. Et kunnioittanut
perinteitä. Kiroilit.
-Kyllä äiti.
Hänen äitinsä katosi yhtäkkiä ja hahmon paikalla
seisoi Pahin Painajainen. Liaan vilkaisi
kärryjään. Se oli tavaroita lukuunottamatta
tyhjä. Kääntyi takaisin huomasi Pahimman
Painajaisen viittovan kiivasti, jotta hän
jatkaisi matkaa.
-Mitä kautta viemärin..? Mitä tuo oli? hän kysyi
suostumatta jatkamaan matkaa.
-Se oli äitisi, kai, Painajainen totesi
kohauttaen olkiaan. Sitten se vilkaisi selkänsä
taakse ja hätääntyi. Viirumainen hymy hävisi kuin
sitä ei olisi koskaan ollutkaan. -Meidän täytyy
kiiruhtaa.
-Kiiruhtaa? Kiiruhtaa?! Miksi? Kerropa se minulle
Pahin Painajaiseni. Miksi ihmeessä minun pitäisi
kiiruhtaa tuonne? Jos minun kannattaisikin juosta
päinvastaiseen suuntaan, hän totesi ja oli
kääntymäisillään. Pahimman Painajaisen kasvoilla
häivähti tuska, jonka tilalle tuli ilkeä ilme.
-Jos haluat päästä minusta joskus eroon, niin tuo
on oikea suunta, hän sanoi ja osoitti hohteen
suuntaan.
-Ja nyt sinä tuon sanot! Karjaisi Lliaan. Hän
tarttui kärryihinsä ja lähti juoksemaan. Pahin
Painajainen kiiruhti hänen rinnallaan.
-Jätä kärryt niin ehdimme, Pahin Painjainen käski.
Lliaan melkein pysähtyi tyrmistyksestä. Jättää
kärryt? Jättää omaisuus? Ryöstettäväksi? -En
ikinä!
-Sitten emme ehdi, totesi Pahin Painajainen.
Lliaan kiristi vauhtia, mutta Painajainen tuntui
jo luovuttaneen. He näkivät jo hohteen keskuksen,
ison miehen mentävän portin, josta meni sisään
hahmoja kiihtyvällä vauhdilla. Lliaan oli
näkevinään joukossa kuolleita tuttaviaan. Hän ei
ollut enään varma, että tahtoiko hän edes ehtiä
portille. Hän melkein huokaisi helpotuksesta
portin sulkeutuessa heidän yhä juostessa parin
metrin päästä.
-Se sulkeutui, totesi Pahin Painajainen
tyrmistyneenä. -Seppäkin ehti. Me emme. Me emme
ehtineet... tuon saamaarin kärryn takia.
-Anteeksi, vain mutta minä en omaisuudestani
luovu, Lliaan totesi loukkaantuneena. -Mitä
tuolla sitten olisi ollut?
-Tuonpuoleinen. Elämäsi täyttymys.
-Tuonpuoleinen! En minä sinne vielä halua, hitto
soikoon! Minulla on vielä vuosia täällä
elettävänä ja aion pitää huolta, että myös elän
ne. Hyvä, että emme ehtineet.
-Mutta nyt minun on jäätävä luoksesi kunnes
portti aukenee uudelleen, totesi Pahin
Painajainen mietteliäänä.
-Siis vuoden. Ehkä minä se ajan saattaisin
kestää...
-Hiljaisuuden rituaali on kyllä vuoden päästä,
mutta portti aukeaa uudelleen vasta 50 vuoden
päästä. Olen täällä ilahduttamassa sinua
seuraavat 50 vuotta.
-50 vuotta! Tulen hulluksi siinä ajassa... Ja
teen itsemurhan. Ihan varmasti.
-50 vuotta seurassasi huolimatta siittä oletko
elossa vai et.
Lliaan mulkoili Pahinta painajaista. 50 vuotta
sen seurassa!
-Joko huomaat miksi olen saanut nimeni? se
lopulta hihkaisi huvittuneena saaden takaisin
hyvän tuulensa. -50 vuotta pikkuolioiden kanssa,
se hihkaisi tavalla jossa oli mukana vahingoniloa
ja huvittuneisuutta.
-Myöhästyin taas, totesi rahiseva ääni Lliaanin
takaa. Hän käännähti hypähtäen ja huomasi
Aslakin, naapurin hullun Aslakin seisovan
vieressään hengästyneenä, vanha mies ei enää
kyennyt juoksemaan kuten ennen. Hänelläkin oli
mukana samantyyppinen pikkuotus.
-Sinäkin olet saanut pikkuseuralaisen, Aslak
totesi ja alkoi hihittää. -En ollutkaan niin
hullu kuin luulit.

-Olen hyvin pahoillanne puolestanne, rouva
Kalamas. Miehenne mielenterveys ei ole parantunut
ollenkaan. Sanoisin sen oikeastaan huonontuneen.
Olemme yrittäneet kaikkemme. Olen pahoillani
rouva, totesi viimeinen lääkäri ovelta.
Rouva Kalamas nyökkäsi suruhuntunsa takaa. -Ja
hulluksi tulemista hän on pelännyt maailmassa
eniten. Se oli hänen pahin painajaisensa.
Keittiöstä kuului miehen käkätystä. -Kuulitko
Pahin Painajaiseni? Sinun nimesi oli todella
hyvin valittu.
Rouva huokaisi ja kääntyi takaisin lääkärin
puoleen. -Tuollainen hiljaisuuden rituaalista
lähtien. Paras laittaa hänet Aslakin luo asumaan
ja etsiä uusi mies. Kalamasin suku on myöntänyt
minulle jo avioeron. Lliaania ei hulluutensa
takia tunnusteta edes sukuun kuuluvaksi.
-Minä en ole hullu! Vaikka te ette näekään tätä
Painajaista se ei tarkoita että niitä ei olisi!
Minä en ole hullu! Aslak ei ole hullu! Näpit irti
niistä tavaroista Painajainen! hän rääkäisi vielä
ennen kuin hyppäsi näkymättömän hahmon kimppuun.
Lääkäri huokasi ja poistui pahoitellen ovesta.

Himskatin Olio asetteli shakkinappuloita
laudalle. -Mitä luulet. Kestätkö minua vielä
toiset 50 vuotta?
Aslak siirsi sotilaasta eteenpäin. -Kyllä kait,
mutta kun Lliaan muuttaa tänne? Voi olla että en
kestä viikkoakaan.
-Tiedätkö ketä minä eniten säälin? kysyi
Himskatin Olio. -Pahinta Painajaista.