toiset heti, toiset ei niin millään

ketään,miksi hakisimme,yksin on hyvä.

Olet jo niin tottunut "vapauteen", että luovut siitä vain täydellisen miehen tavattuasi. Sellaista ei ole ja "vapaus" jatkuu. M.O.T.

Olemme yksilöitä, vain uniikit ratkaisut ovat, ja ainoastaan, laadittu meille jokaiselle?

Omalta kohdalta olen vaimolle viestittänyt, että jos jostain syystä yhteinen taival päättyy, niin ei tarvitse minun vuokseni(lojaalisuudesta), olla etsimättä uutta suhdetta tai lakata 'elämästä' uutta tilannetta, miten parhaaksi katsoo.

En tiedä, kuinka kävisi, jos itselle tulisi sellainen aika eteen.
Tuskin ryhtyisin päätä pahkaa muuhun, kuin ystävyystasolle, sillä olen omat lyhytsuhteeni elänyt aikanaan, enkä enää tahdo, edes pystyisi ketään 'hyväksikäyttämään', välineenä omien tarpeiden tyydyttämiseksi.

Lähipiiristä on kaatunut monta 40- ja 50-luvulla synytnyttä ja kas kummaa monet lesket ovat löytäneet uuden alle puolen vuoden toisen lähdöstä. Olen leski, mutta en ole katsellut uutta. Täytyy myös sanoa, ettei ennen avioliittoa tai sen solmimisen jälkeenkään ole tullut ketään muuta, joka olisi saanut pään kääntymään.
Yksin oloon tottuu ja tässäkin on omat hyvät puolensa. On ollut yrittäjiä, mutta olen sanonut kiitos ei. Onneksi sen verran on vielä aivoissa toimintaa, että osaa kiertää harmit.

myös tarkoilla korvilla jos ravintola tapaaminen.
Kaiken melun ja hälinän keskellä tuttavani kuuli miehen ammatiksi tuomari. Kerkes kertoa kuinka hän on löytänyt hyvän-ammatin omaavan miehen, ja muutaman päivän jälkeen selkis että hän oliki sorvari.
Sorvari sorvailee nyt ilman tämän naisen seuraa, koska ammatti ei ollutkaan tuomari,,,,,siis mitä me naiset oikein haetaan jos omakaan titteli ei sen kummempi, kysyn vaan.

niitä heti löytyviä kun pelkäävät etteivät muita saa, ja huomaavat myöhemmin ettei olisi kannattanut koskea ollenkaan.

Seuran joka voittaa tämän yksinolon pitää olla jo aika hyvää. En usko että löytyy.

Viimeisin seurustelusuhteeni alkoi todella mukavasti, olimme sielunsisaruksia, kunnes...

Olihan hän kertonut nuorena (alle 30-vuotiaana) kuolleesta vaimostaan. Hän sanoi, ettei ole voinut kenellekään muulle kertoa niitä tuhansia asioita, joita kuuntelin. Ajattelin, että kunhan hän saa kaiken sata kertaa kerrottua niin hänen olonsa helpottuu ja voi lopultakin alkaa elää elämäänsä.

Vuosi menikin hyvin, mutta sitten - mistä lie ne nuoruuden haamut hänen elämäänsä taas tulivat ja entistä voimakkaammin.

Hän halusi, että pitäisin samoista väreissä vaatteissa kuin vaimovainaansa, olisi ostanut hyvin kalliin korun sen perusteella, että vaimov. olis pitänyt siitä. Loppuhuipennus oli se, että minun pitäisi laittaa sellaisia ruokia kuin nuorena kuollut.

Silloin kyllä tunteeni häneen muuttuivat äkisti. Sanoin monen monta kertaa, että minä olen minä en vainajaksesi muutu. Hän ei käsittänyt; olin kuulemma julma.

Viime elokuussa se suhde loppui, onneksi.

Päätin silloin ettei ikupäivinä tule elämääni miestä, joka tulisi liian läheiseksi.

En mene vannomaan, mutta oikeasti haluan elää loppuelämäni ilman sydänsuruja ja niitä eivät muut aiheuta kuin miehet. PISTE.