onko ortodokseilla

on perinteisesti ollut käytössä ja metrin halko. tsasounan taakse ja eiku antaa palaa.
(ps.palstan alamäki vaan jatkuu..........)

Kirkko hoiti 1800-luvulle asti kunnallishallinnon, joten oli luonnollista, että se oli mukana vähän kaikessa. Käsittääkseni kirkko lännessä luovutti rikollisen, josta oli totuus puristettu, valtion oikeuslaitokselle, joka järjesti ja hoiti rangaistukset.

Olen vielä huonommin perillä venäläisestä yhteiskunnasta, mutta olettaisin maaseudulla maaorjien saaneen tarvittaessa suoraan isännän kädestä. Kirkko oli Pietari Suuren ajoista alkaen valtion talutusnuorassa.

Kaikki muistavat, että Tiihon valittiin Moskovan patriarkaksi 1917, mutta kuka oli viran edellinen hoitaja?


"Onko meillä lempeämpi historia?"

Ei todellakaan.

on nykyisten tutkimusten valossa tullut mukaan vasta 1900-luvulla. Lapuan liikkeen vaahtoisimpina päivinä, eräät Pohjanmaalla vieraileet ortodoksit ideoivat tämän "melan", kuten he sitä tuolloin leikkisästi kutsuivat, epitimiaaliseen käyttöön. Karjalainen kyykän pelaamisen perinne oli omiaan tukemaan sen juurtumista Kirkomme elämään. Pesäpallomailan tai kyykkäpatukan käyttö rajattiin kuitenkin juuri tsasounan taakse. Pääkirkon takana ei moista jytkettä ja pauketta eli harhautuneen ohjausta sallittu. Ortodoksinen Kirkko oli jo tuolloin hyvin imago-tietoinen organismi.

Varhaisen Kirkon jälki-katumukselliset menetelmät olivat kuitenkin huomattavasti "pehmeämpiä". Pohjois-Venäjällä ja Karjalassa persauskille potkimisen ja korvapuustien ohella papit ja munkit suosivat rikkojan asettamista nokkospensaaseen nukkumaan. Yleensä vuorokaudeksi, toisinaan kuukaudeksi. Talvella samaa tehtävää palveli teofanian jälkeensä jättämä avanto, mutta silloin rangaistukset eivät ajallisesti ylittäneet yleensä tuntiakaan.

Oppineimmilla alueilla (so. Välimeren ympärillä) ortodoksit suosivat taasen hellävaraisempaa lähestymistapaa uskovan pastoraalisessa eheyttämissä. Merkittävin metanoia -ja epitimia -asiantuntija näille eteläisille uskoville oli pyhä Gregorios Nyssalainen, jonka kirjoittamasta 2. kanonin alusta muodostui heille nopeasti epitimiaalinen ideaali an sich. Tämä Gregorios Nyssalaisen 2. kanoni alkaa seuraavalla tavalla:"Näiden asiain nyt tultua näin selvitetyksi, todettakoon, että isät pitivät pahimpana ja suurinta ja pitkäaikaisinta ja vaivalloisinta parannusta vaativina niitä syntejä, jotka kohdistuvat sielun ajattelevaan osaan."

Tämä helposti lankeavan ihmisen sielullis-järjellistä aspektia alleviivaava linja olikin vallitseva juuri Pohjois-Afrikan, Palestiinan, Syyrian ja Kreikan suunnilla. Tapana oli että synnintekijä asetettiin jaloistaan kattoon tai luolan ylähalkeamiin roikkumaan, jonka jälkeen pappi tai munkki antoi katujalle tehtäväksi taivuttaa jokin verbi kaikissa sen mahdollisissa muodoissaan ja menoissaan. Ortodoksisessa Kreikassa, koineen paideo -verbi(kasvattaa)oli äärimmäisen suosittu. Palestiinassa saattoi kreikka taasen vaihtua arabiaksi, latinaksi tai jopa hebreaksi. Egyptin, Syyrian ja Irakin alueen katumus -verbit ovat taasen jäänet historian hämärään.

In nuce, pohjoinen ortodoksia yritti siis "kasvattaa" eli ohjata ihmistä ikäänkuin ulkoa-sisään. Siis ihmisen fyysistä puolta kurittamalla. Etelän alueiden sisältä-ulos "metodi" oli tässä suhteessa siis huomattavasti seemiläisempi tai juutalais-kristillisempi. Ortodoksinen Kirkko on sittemmin, sekä pohjoisessa että etelässä, ottanut huomattavasti varauksellisemman attituden tähän epitimiaaliseen traditioonsa, vaikka toisaalta monien Leningradin akatemian käyneiden suomalaisten todistajalausunnot kyseenalaistavat tämän joiltain osin.