Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia, 1945-48, on tapana sanoa vaaran vuosiksi, koska yhteiskuntajärjestelmämme oli uhattuna. Myös 1970-lukua on ruvettu sanomaan vaaralliseksi ajaksi, koska yhteiskunnallinen muutos oli lähempänä kuin silloin osattiin ajatella. Radikaalia muutosta, saati kumousta, ei kuitenkaan tapahtunut noina aikoina.
Vanha tulipalokommunisti sanoi Kansan Uutisissa, että Veikko Vennamo pelasti Suomen porvarit kaksi kertaa. Asutushallituksen pääjohtana hän vaikutti siihen, että sodan jälkeisesä kaaoksessa 400.000 karjalaista ja rintamamiehet asutettiin ja he saivat sijansa yhteiskunnassa. Koko asutustoiminta oli viety lävitse n. 10 vuodessa (vrt. palestiinalaisten pakolaisleirit, joita on vieläkin, 60 vuoden jälkeen!).
1970-luvulla ei vaarana ollut äänekäs taistolaisporukka, vaan vasemmiston ja keskustan yhteistyö, ns. kansanrintama, joka kommunistien teorioiden mukaan johtaa sosialismiin. Tämän yhteistyön mursi Veikko Vennamon johtama SMP kahdella valivoitollaan v. 1968 sekä vaalivoitoillaan eduskuntavaaleissa 1970 ja 1972. SMP ei saamut suoranaisesti paljoakaan aikaan, mutta välillisesti se vaikutti KEPU:n politiikkaan ja muiden puolueiden irrottautumiseen yhteistyöstä kommunistien kanssa. Tshekkoslovakian kriisi ja kommunistien sisäinen hajaannus toki auttoivat asiaa.
Veikko Vennamo on ollut vakavassa historiankirjoituksessa tabu. Hänelle on varattu julkisuudessa vain koomikon rooli, mikä on tosiasioiden karkeaa aliarvioimista. Milloin saamme kunnon tutkimuksen tästä merkillisestä ja merkittävästä miehestä?
Vanha tulipalokommunisti sanoi Kansan Uutisissa, että Veikko Vennamo pelasti Suomen porvarit kaksi kertaa. Asutushallituksen pääjohtana hän vaikutti siihen, että sodan jälkeisesä kaaoksessa 400.000 karjalaista ja rintamamiehet asutettiin ja he saivat sijansa yhteiskunnassa. Koko asutustoiminta oli viety lävitse n. 10 vuodessa (vrt. palestiinalaisten pakolaisleirit, joita on vieläkin, 60 vuoden jälkeen!).
1970-luvulla ei vaarana ollut äänekäs taistolaisporukka, vaan vasemmiston ja keskustan yhteistyö, ns. kansanrintama, joka kommunistien teorioiden mukaan johtaa sosialismiin. Tämän yhteistyön mursi Veikko Vennamon johtama SMP kahdella valivoitollaan v. 1968 sekä vaalivoitoillaan eduskuntavaaleissa 1970 ja 1972. SMP ei saamut suoranaisesti paljoakaan aikaan, mutta välillisesti se vaikutti KEPU:n politiikkaan ja muiden puolueiden irrottautumiseen yhteistyöstä kommunistien kanssa. Tshekkoslovakian kriisi ja kommunistien sisäinen hajaannus toki auttoivat asiaa.
Veikko Vennamo on ollut vakavassa historiankirjoituksessa tabu. Hänelle on varattu julkisuudessa vain koomikon rooli, mikä on tosiasioiden karkeaa aliarvioimista. Milloin saamme kunnon tutkimuksen tästä merkillisestä ja merkittävästä miehestä?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Lienee turha toivoa, että Juhani Suomi ottaisi tutkimustehtävän...
Jännä homma, että tulkitset SMP:n 70-lukujen vaalivoittojen vieroittaneet muut puolueet kommunisteista, vaikka yleensä historiantutkimuksessa ollaan sitä mieltä, että muut puolueet lähenivät kommunisteja 70-luvulla enemmän kuin koskaan muulloin. Vennamo muuten ei ollut mielestäni 70-luvulla maamme taitavin kansan syviin riveihin vetoaja. Aarne Saarinen teki homman paljon tyylikkäämmin. Hän puhui herroja vastaan ja puolusti köyhiä, mutta ei silti vaikuttanut huutavalta ääliöltä. Hän esiintyi tervejärkisen suomalaisen työmiehen tavoin. Jos Saarinen ei olisi puoluekantansa takia menettänyt osaa äänestäjistä muille puolueille, niin hän olisi ehdottomasti ollut 70-luvun suosituin poliitikko Suomessa Kekkosta lukuunottamatta.
Aarne Saarinen oli kaiken kunnioituksen ansaitseva, arvostettu poliitikko. Vennamo ei ihmisenä ollut hänen veroisena, mutta nyt puhummekin historiasta.
Vennamon puolue sai eduskuntavaaleissa 1966 yhden paikan, vuonna 1970 paikkoja tuli 18 ja vuonna 1972 toiset 18. Vastaavat lukusarjat muilla kansanrintamapuolueilla:
KEPU 49-36-35
Sos.Dem. 55-52-55
SKDL/Kom. 41-36-37
Kansanrintama yhteensä 145-124-127.
Toki kansanrintama jatkoi hallitusyhteistyötä kuitenkin puukottaen toinen toisiaan selkään. Mediajulkisuutta saavutti ministeri Marjatta Väänäsen (KEPU) toimeenpanema stalinististen kulttuurijärjestöjen kuriinpalautus ja kommunistien käsiin luisuneen teiniliiton tuhoaminen. Kepu pelkäsi oman tulevaisuutensa puolesta, eikä enää uskaltanut olla liikaa yhteistyössä.
"Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia, 1945-48, on tapana sanoa vaaran vuosiksi, koska yhteiskuntajärjestelmämme oli uhattuna. Myös 1970-lukua on ruvettu sanomaan vaaralliseksi ajaksi, koska yhteiskunnallinen muutos oli lähempänä kuin silloin osattiin ajatella. Radikaalia muutosta, saati kumousta, ei kuitenkaan tapahtunut noina aikoina."
Täyttä roskaa!
"Vaara" on eri asia kuin "onnettomuus".
mullistukselle, kaappaukselle, saatikka vallankumoukselle tai edes olojen radikaalille muutokselle, ei 40-luvulla eikä etenkään 70-luvulla ollut edes kummoisiakaan objektiivisia eikä subjektiivisia edellytyksiä...
Hopsista vaan!
Eri juttu, kuka mitäkin "vaaralla" tarkoittaa...
toimintaan ja ohjelmiin 40-luvulla, niin niissä tähdennettiin kansanvaltaisia demokraattisia uudistuksia ja ystävällisten suhteiden rakentamista Neuvostoliiton kanssa sekä välirauhan sopimuksen täyttämistä esim. sotasyyllisten osalta. Maa kuohui poliittisesti toki tuolloin, mutta se ei tähdännyt yhteiskuntasuhteiden kumoukselliseen muutokseen, vaan demokraattiseen muutokseen, eli suurinpiirtein tämänkaltaiseen olotilaan, kuten nyt.
Vaaran vuodet ajatus on poliittinen termi, joka tähtäsi ennen kaikkea SKP:n ja SKDL:n poliittisen voiman vähentämiseen, siinä myös hieman onnistuen!
Jos Suomesta olisi tullut yksi teltanpystyttäjä sosialistisessa leirissä, olisiko NL vastustanut sitä?
No, ehkä siitäkin olisi ollut Suomelle myöhempiaikaista hyötyä.
Kummajainen
Olen aivan samaa mieltä, että edellytykset puuttuivat, vaikka halua ja ulkopuolista tukea olisikin 1970-luvulla ollut. Miten ihmiset puhuivatkaan katsellessaan äärivasemmiston touhuja: "ei tuolla pelillä vallankumousta pystytä tekemään" tai "kyllä kansa nousee barrikaadeille, mutta ei kesällä" tai "jos sataa, niin ihmiset eivät tule, ja vallankumous jää tekemättä."
ILmeisesti paine valtionjohtoa kohtaan oli kovempi kuin luultiin. Vennamo oli varmaan tietämätön taustoista,mutta hän sai suuren kannattajajoukon niin kehitysalueilla kuin pääkaupunkiseudulla. Ei mikään turha mies, kun oli parhaimmillaan, ja siksi hänestä pitäisi tehdä ASIALLINEN tutkimus.
Kirjoitat asiaa: Vaaran vuodet ajatus on poliittinen termi, joka tähtäsi ennen kaikkea SKP:n ja SKDL:n poliittisen voiman vähentämiseen, siinä myös hieman onnistuen!
Kiitos ripeän asutustoiminnan ja sen värikkään johtajan Veikko Vennamon, maahamme ei syntynyt sellaista tyytymättömien joukkoa, joka olisi vaatinut radikaaleja muutoksia ja kenties ajautunut kannattamaan laitavasemmistoa vielä suuremmissa määrin kuin vuonna 1945 (50 paikkaa eduskunnassa). Riitti että maassamme oli valvontakomissio ja NL:n tukikohta 20 km:n päässä Eduskuntatalosta.
Varsin milenkiintoinen tilanne oli heti välittömästi sodan päättymisen jälkeen, jolloin SKDL ilmestyi puoluekentälle. SKDL:n vaalivoitto 1945 vaaleissa, joissa se saavutti 49 edustajapaikkaa, ei sinänsä ollut sattumaa. Radikaali vasemmistolainen ajattelu oli yleisempää kuin kahlitussa sotakonsensuksessa saatettiin luulla. "Alikersantti Lahtiset" kävivät näet vaaliuurnilla!
Pidän täysin oletettavana, että Neuvostoliitossa katsottiin, että maassa on kohtapikaa käsillä niin sanottu vallankumouksellinen tilanne. Olen syvästi vakuuttunut, että harjoitettu asutuspolitiikka pehmensi selkeästi tätä asennetta. On muistettava, että väestöjakautumaltaan Suomi oli tuolloin varsin agraarinen maaseutuasutuksen valtio.
1970-luvun osalta en jo omien aikalaismuistojenikaan pohjlat kokenut maassa olevan jotain erityistä vallankumouksellista tilannetta. Tosin neuvostoliiton painostus oli osa politiikan arkipäivää.
"Helsingin kaupungin liikennesuunnitteluvirasto on ensimmäinen porvarillisen hallintokoneiston osa, jonka luokkakantaiset voimat ovat saaneet 100%:sesti haltuunsa!"
Tämän lauseen kuulin omin korvin.
... kommunisteilla N-liiton tukemana oli tavoitteena kaapata valta niinkuin tapahtui muissa sodassa N-liiton etupiiriin kuuluvassa maassa. Korostat tuossa vain suotta Vennamon osuutta vaaran torjumisessa. Ei yksin silloinen maalaisliittolainen ja itsekin siirtolainen Vennamo suorittanut asutustoimintaa, vaan siinä oli koko yhteikunnan tuki takana. Vennamo vain nimitetiin sen operaation johtajaksi, mutta kyllä se oltaisiin tehty ilman Vennamoakin.
Siirtolaisten ja rintamamiesten sitominen yhteikuntaan pääosin pienviljelijöiksi oli tärkeä vallankumouksen torjunnassa. Se oli lisäksi kansakunnan elintarvikehuollon kannalta otollista toimintaa, sillä sodan jälkeen vallitsi elintarvikepula. Tosin näistä pientiloista tuli myöhempinä vuosikymmeninä ongelma, kun alkoi olla ylituotantoa ja asutustilat tulivat elinkelvottomiksi, mutta se oli sen ajan harmi.
Varsinainen taistelu mommunismin torjumiseksi käytiin maaseudulla Maalaisliiton toimesta. Siellä maalailiittolaiset ja kommunismista ihastuneet maaseudun työväki ja pientilalliset kävivät varsinaisen taistelun, jonka maalaisliitto voitti ja pelasti maan tsekkoslovakkian tieltä. Pienemmässä mittakaavassa tuota taistelua käytiin myös suurissa kaupungeissa ja suurilla työpaikoilla demareiden ja kommunistien välillä, jonka demarit voittivat.
60- ja 70 lukujen vaiheessa Vennamo oli eronnut maalailiitosta ja perusti oman puolueensa, mutta sillä ei ollut merkittävää roolia maamme historiassa, se oli vain semmoinen tussaus. Silloin ei enää kommunisteista ollut todellista vaaraa. Maalailiitto veti kommunistit hallitusvastuuseenkin ja sitä tietä rauhoitti heidätkin kansakunnan palvelukseen.
Vuoden 1948 käänne, joka lopetti silläkertaa "kansanrintama"-kauden, oli mahdollista vain siksi että nuoret demarit olivat saavuttaneet toisen torjuntavoiton SAK:ssa ja työpaikoilla. Tässä junttatyössä meni monen miehen terveyskin.
"Jo riittää!" oli se iskulause jolla kommunismin vaara lyötiin, ja po. v.1948 vaalien "Talvisodan-ihme" oli tehty monien kuukausien puurtamisella ay-kentällä.
Rintamalta palanneet nuoret duunarit, monet heistä upseereja, ottivat vastuun sosialidemokratian puolustamisesta työväenliikkeessä eräiden vanhojen parlamentaarikkojen jo nostaessa käpälänsä kohti kattoa. Väinö Leskinen, joka myöhemmin loikkasi toiselle puolelle, ja Penna Tervo, joka myöhemmin murhattiin, olivat Suomen pelastajia. Kiitokset heille!
Oli "osasto-Kuhlmaykin": CIA:n rahat auttoivat diktatuurimielisten torjumisessa, vaikka Emil Skogille tämä rahoitus muodostui myöhemmin samanlaiseksi addiktioksi kuin juopolle viina. Levätköön rauhassa, emme kanna kaunaa.
Kommunistien kärkimies julkisuudessa oli Yrjö Leino, Hella Vuolijoen tuttu ja Hertta Kuusisen aviomies. Vaikka puolue hylkäsi Leinon kommunistien kannattajat eivät. Ratkaisevalla hetkellä SKP joutui siis kampanjoimaan kommunistisen sisäministerin puolesta, jonka puolue oli jo tuominnut.
"Leino-lakot" ja vallankaappausyritys liikkuvan poliisin konepistoolien voimin epännistuivat, koska puhti oli valmiiksi poissa. Leino kuoli sittemmin viinaan. Myötätuntomme.
Kun uusi hallitus porvarien ja demarien vahvalla parlamentaarisella voimalla puhdisti valtiollisen poliisin ja liikkuvat kommunisteista, näiden änkyrä-politrukkien suojatyöpaikoiksi perustettiin mm. "Suomen Rauhanpuolustajat ry.", jonka pääsihteerinä toimi 80-luvulla mm. Stasi-agentti Cay Sevón -koodinimi "Thorsten".
Muita kommunististen salaisten poliisien ja muiden desanttien suojatyöpaikkoja olivat "Suomi-Neuvostoliitto-Seura ry.", "Vapaa-ajattelijoiden liitto", "Sodan ja fasismin vastainen työ ry." ja mahdollisesti myös Tampereen Lenin-museo?
Emme tiedä mihin "työllistettiin" (=palkittiin) Hämeenkyrössä poliisin murhannut suomalainen kommunistidesantti, mutta kuvioon sopii että "rauhantyö" kiinnosti verikouraista murhaajaa?
70- ja 80- luvuilla taistolaisnuorista rakennettiin tulevan neuvosto-Suomen (=miehitetyn maan) poliittista valvontakoneistoa. Kokemusta nämä poliittiset urkkijat saivat mm. kyttäämällä omien järjestöjensä vääräoppisia.
Oliko esim. joku Uudenmaan Sosialistisen Nuorisoliiton ("USNL") toveri ehkä hairahtanut SKP:n enemmistön ("saarislaisten") suuntaan vai peräti "maolainen"?? Tämän selvitti jo silloin muhkea Laurikaisen Samppa, -myöhemmin miljoonan markan mies. Hänen koodinimensä ei ole tiedossamme.
KGB oli soluttautunut kaikkiin puolueisiin, paitsi IKL:ään joka oli valvontakomission määräyksestä lakkautettu v.1944. Taistolaiset olivat silti neukuille rakkaimmat ja kalleimmat, ja näitä autettiin valtaamaan Suomen hallintoa ja kulttuuria.
Tämä toisten vaaran-vuosien soluttautujat ovat yhä asemissaan. Mm. "Thorsten".
... "jo riittää"-kampanjansa -48 oli se kommunismin vastainen pikku taistelu, joka kyllä käytiin. On vain muistettava, että se kosketti hyvin pientä porukkaa kaupunkien suurilla työpaikoilla. Siihen aikaan valtaosa väestöstä asui maaseudulla ja siellä käytiin varsinainen hiljainen taistelu demokratian ja kommunismin välillä. On vain syntynyt noiden äänekkäiden asevelisosialistien tiimoilta sellainen väärä käsitys, että he pelastivat maan.
Maaseudun sydänmailla käytiin se massiivinen todellinen taistelu kommunisteja vastaan. Itsekin olin jo pikkupoika tuolloin ja muistan kuinka kotikylässäni -48 kommunistit valitsivat jo valmiiksi kolhoosin puheenjohtajan pian tulevan vallankumouksen varalta. Sitä ei tullut ja kommunistit saivat nokilleen vaalissa -48.
Myöhemminhän nämä tannerilaiset asevelisosialistit aiheuttivat maallemme suurta vahinkoa. He olivat jääneet II maailmansodan juoksuhautoihin, eivätkä osanneet sopeutua siihen Paasikiven-Kekkosen linjaan, jonka enemmistö kansastamme näki oikeaksi tavaksi toimia kylmän sodan maailmassa. Olimmehan joutuneet sodassa N-liiton etupiiriin. Noiden presidenttien linja oli myöhemmin keksittyn sanan mukaista suomettumista ja "ystävyyttä". Näillä pidettiin venäläinen rauhallisena ja niiden suojassa saatoimme rakentaa tämän upean maan ja luoda meille elintärkeät suhteemme länteen.
Kommunistien toiminta oli tehokasta ja he saivat vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa. Eduskunta säilyi oikeistoenemmistöisenä vain yhdellä edustajalla. Parlamentaarisen vaikuttamisen ohella SKDL/SKP touhusi myös valonarempia puuhia ja aika saikin nimen “vaaran vuodet“. Poliittiset lakot, kiihotus ja toriparlamentit olivat arkipäivää. Keväällä 1948 vallankaappaushuhujen vuoksi armeijan hälytysvalmiutta nostettiin ja asevarikkojen vartiointia tehostettiin.
Terijoen hallituksen pääministerin O.W. Kuusisen tytär, kommunistijohtaja Hertta Kuusisen puhe Suomen viemisestä Tshekkoslovakian tielle oli avoin ilmoitus kommunistien hankkeista. He aikoivat tehdä Suomesta kansandemokratian. Presidentti J.K. Paasikivi vastasi sisäiseen jännitykseen puheessaan 9.4.1948 ja sanoi olevansa varma, että "Suomen kansa kykenee valvomaan kallisarvoista parlamentarismia ja demokraattista valtiojärjestystään".
Vallankaappausuhan varjossa
Tultuaan sisäministeriksi vuonna 1945 Yrjö Leino miehitti Valtiollisen poliisin (Valpo) vannoutuneilla kommunisteilla SKP:n painostuksesta. Apurikseen Valpoon Leino otti ylimääräiseksi apulaispäälliköksi SKP:n puheenjohtajan Aimo Aaltosen. Myös Liikkuva poliisi miehitettiin kommunisteilla. Näin SKP:lla oli ote valtion hermolla ja Valpo solutti urkkijoitaan ja vasikoitaan kaikkialle yhteiskuntaan.
Kommunistien perimmäinen tarkoitus oli ilmeisesti vallankaappauksen valmistelu. Näin ainakin uskoo silloinen kokoomusnuori, sittemmin Kokoomuksen kansanedustaja Olli Ikkala.
- Kyllä minä muistelen, että nuoriso - juuri valmistuneet ylioppilaat ja koululaiset niin kuin minäkin - silloin kuvittelimme, että vallankaappauksen vaara oli erittäin suuri.
- Tätä käsitystä levittivät kokeneemmatkin ihmiset aika reippaaseen tahtiin. Nuorisoon se iskostui nopeasti. Koko toimintamme on pitkälti nähtävä sitä taustaa vasten. Olimme huolestuneita maan itsenäisyydestä ja kommunistivaarasta, kertoo Ikkala.
Valpon uhka
Kommunistit kävivät välittömästi Kokoomuksen ja etenkin nopeasti kasvaneiden Kokoomuksen nuorten liiton (KNL) sekä Ylioppilasoikeiston kimppuun. Vuonna 1946 KNL:ssa oli 15 000 jäsentä ja vuonna 1948 jo noin 26 000. Kehitystä ei Valpossa seurattu kädet taskussa. Kommunistien mielenkiinto heräsi jo 1945 ja seuraavana vuonna kommunistilehdistö aloitti ensimmäisen hyökkäyksen liittoa ja Ylioppilasoikeistoa vastaan. Suomessa toteutettavan kommunistisen vallankaappauksen varalle laadittiin listoja talteen otettavista henkilöistä. Listoilla oli monia kokoomusvaikuttajia.
Kommunistit tekivät parhaansa saadakseen KNL:n lakkautetuksi fasistisena järjestönä kuten Aseveliliiton, suojeluskunnat, Lotta Svärdin, IKL:n ja AKS:n. Suomen demokraattisen nuorisoliiton lähetystö kävi jopa pääministeri Mauno Pekkalan luona vierailulla vaatimassa KNL:a lakkautettavaksi.
Sisäministeri Leino perusteli tahollaan Valpon budjettimäärärahojen lisäämistä mm. sillä, että KNL:n toiminta aiheuttaa Valpolle valtakunnallisesti välttämättömiä tarkkailu- ja valvontatehtäviä. Kokoomusnuoret kokivat Valpon taholta todellista uhkaa.
- Kyllä meillä oli melkoinen pelko muun muassa Valvontakomission toimenpiteistä. Vainon takana olivat käsitykseni mukaan sekä kotimaiset kommunistit että Moskova. Meillä oli kovin innokkaita kotikommunisteja, mutta kyllä Moskovastakin ilmeisesti käskyjä sateli. Se oli voitetun maan kohtalo, sanoo Ikkala.
- Me pelkäsimme voimakkaasti mitä tapahtuu, mutta toisaalta henki joukoissamme oli tavattoman innostunut. Halukkuus tehdä kaikki mitä isänmaan hyväksi voi tehdä, tehdään. Niin innostunutta joukkoa ei nykyisin enää mistään tapaa, kun KNL:n sakki aikoinaan oli, muistelee Ikkala.
- KNL:n lakkauttamisyritys fasistisena järjestönä olivat meistä epäoikeudenmukainen teko. Olimmehan me - minä muiden mukana - tehneet temppuja, joita saatettiin pitää kiellettynä tai epähyväksyttävinä, mutta eihän niitä suinkaan tehty KNL:n nimissä vaan yksityisinä kansalaisina, kertoo Ikkala.
Ylioppilasoikeisto lakkautetaan
Joulukuussa 1945 perustettiin Ylioppilasoikeisto, josta tuli hetkessä maan suurin poliittinen ylioppilasjärjestö. Puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Päiviö Hetemäki ja varapuheenjohtajaksi KNL:n koulutuspäällikkö, ylioppilas Veikko Sjöblom. Ylioppilasoikeisto ei kuitenkaan saanut toimia kuin toukokuun 16:een 1946. Siitä kommunisti-Valpo Valvontakomission suosiollisella avustuksella piti huolen.
Vappuna 1946 tapahtui pari mitätöntä välikohtausta, joista ehkä raskauttavin oli se, että Vanhan eteen kokoontuneet ylioppilaat lauloivat “Valan“ kommunistien marssiessa ohi. Tämän perusteella Aaltonen vaati YO:n lakkauttamista fasistisena järjestönä ja AKS:n seuraajana. Samaan hengenvetoon Aaltonen vaati myös virkamiesten erottamattomuuden kumoamista, oikeuslaitoksen puhdistusta ja sensuurin tiukentamista.
Ylioppilasoikeistoa vastaan esitettiin huikeita syytöksiä. Sen järjestökurssien oppikirjana väitettiin olevan "Lapuan laki". YO:lla oli Valpon mukaan myös oma tiedusteluelin ja yhteyksiä Päämajan valvontaosastolle. Kokoomuksen väitettiin rahoittaneen koko YO:n toiminnan.
Tehtiin sentään jotakin
Valpo väitti YO:n ja KNL:n järjestäneen myös sotasyyllisyysmielenosoituksia ja levittäneen syytettyjä tukevia lentolehtisiä. Ikkala myöntää, että aivan tuulesta temmattuja Valpon väitteet eivät olleet.
- Minun suurin syntini ilmeisesti oli tämä ns. lentolehtisjupakka. Kun sotasyyllisyyslakeja käsiteltiin eduskunnassa, me levitimme lentolehtisiä sekä Helsingissä että muualla Suomessa. Niiden tekstissä olivat Tiberiuksen sanat: "Te vallan saitte, on valta teidän nyt. Te minulle tehkää mitä tahdotte, mut laki ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää", tunnustaa Ikkala.
- Tätä me innokkaasti levitimme ja se tuntui herättävän ärtymystä, vihaa ja katkeruutta kommunisteissa ja ilmeisesti myös Valvontakomissiossa, kertoo Ikkala.
- Suurin osa Valpon syytöksistä oli paljasta puppua. Lapuan laki ei milloinkaan ollut järjestökurssien oppikirjana. Eri asia on, että kai sitä Helsingissä levitettiin mutta ei näissä puitteissa.
- Suhteet Päämajan valvontaosastolle - jos syytökselle on pohjaa tai perustaa - olivat henkilökohtaista tuttavuutta.
- Myös KNL:n ja Ylioppilasoikeiston suhteet länsivaltoihin olivat aika vähäiset. Lähinnä siinäkin oli kysymys henkilökohtaisista kontakteista. Ilmeisesti niiden puitteissa jonkilaista informaatiota saatiin ja hankittiin, mutta informaatiota, joka oli täysin julkista. Ei siellä mitään salatietoa harrastettu. Mitään järjestelmällisiä yhteyksiä ei ollut, kertoo Ikkala.
- Jutut jostakin tiedusteluelimestä ovat lähteneet liikkeelle siitä, että sanomalehtimieskoulutusta jossakin määrin harrastettiin. Se nähtiin valmistautumiseksi poliittiseen toimintaan. Sen vaarallisemmaksi sitä en osaisi leimata, kertoo Ikkala huvittuneena.
- Näin jälkeenpäin, kun kommunismi on romahtanut ja maailma kääntynyt päälaelleen, on tullut kieltämättä monta kertaa ajatus, että olimmepas oikeassa. Ei käy rehellisesti sanoen kiistäminen, naurahtaa Ikkala.
Leinon lähtölaskenta
Toukokuussa 1946 parikymmentä Valpon virkamiestä keskeytti Kokoomuksen nuorten liiton koulutustilaisuuden ja suoritti laittoman kotietsinnän nuorten liiton ja kokoomuksen keskustoimistossa. Muodollinen syy oli fasistisena järjestönä lakkautetun Ylioppilasoikeiston asiakirjojen etsintä. Mitään etsintälupaa Valpon agentit eivät katsoneet tarpeelliseksi esittää.
Valpon kotietsinnät kokoomuksen keskustoimistoon, Uudenmaan piiriliittoon ja nuorten liiton toimistoon sekä kokoomusnuorten mielivaltaiset pidättämiset ja kuulustelut johtivat Päiviö Hetemäen ja 79 muun kansanedustajan kirjalliseen kyselyyn eduskunnassa toukokuussa 1946, josta alkoi mielipidevyöry Valpoa, Leinoa ja kommunistien puhdistuksia vastaan.
Toinen ulkoministeri Reinhold Svento joutui selittelemään tapahtumia asiasta kiinnostuneille ulkomaisille lehtimiehille. KNL:n avoin kirje ministeri Leinolle aiheutti suurta huomiota lehdistössä. Kokoomusnuoret saattoivat jatkaa toimintaansa ja asettua avoimeen taisteluun kommunisteja vastaan.
Viimeinen naula Leinon arkkuun oli nk. Leinon vankien tapaus, jossa hän luovutti laittomasti Suomen kansalaisia Neuvostoliittoon. Sitä seurannut luottamuslauseäänestys eduskunnassa päättyi Leinon tappioon. Tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt itse erota, joten Paasikiven oli pantava mies viralta. Valpo ja Etsivä keskuspoliisi puhdistettiin kommunisteista. Vuoden 1948 vaaleissa kommunistit kärsivät tappion ja saivat 11 paikkaa vähemmän kuin kolmea vuotta aiemmin.
Valpon yritykset osoittaa fasistisina lakkautettujen järjestöjen ja paljastettujen "salaliittojen" yhteys kokoomukseen epäonnistuivat. Oikeisto asetti välikysymyksillään ja muulla toiminnallaan oikeusvaltion periaatteet kokeeseen ja onnistui. Vuonna 1948 Leinon ja kommunistisen Valpon tarina oli lopussa.
http://www.verkkouutiset.net/arkisto/Arkisto_1996/5.joulukuu/VALPO.HTM
"Kommunistien toiminta oli tehokasta ja he saivat vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa"
Paikkaluku kasvoi vielä tuosta Kilven ja Wirtasen loikattua Sdp:stä Skdl:ään.
"Eduskunta säilyi oikeistoenemmistöisenä vain yhdellä edustajalla"
Toki, jos lasket Kekkos-kepulit oikeiston edustajiksi.
Stalin ja kumppanit N-liitossa pettyi Suomalaisiin kommunisteihin liian monesti, siksi ne menetti asemansa N-liiton ykkösliittolaisena.
Kommunistit hävisi kapinan 1918, samoin ne hävisi muuta ns. "läskikapinaa" 1920 luvulla, joita ei paljon meidän historian kirjoitus käsittele, ihmiset tuskin tietää niitä.
Kommunistit myös levittivät täysin väärää propagnadaa ja tietoa Suomen tilasta, sekä kansan vallankumoushaluista ennen talvisotaa ja vielä talvisodan alettuakin.
N-liiton sotilasjohto kuvitteli tämän Suomesta saadun "tiedustelutiedon" takia, ettei mainittavaa vastarintaa oli ja siksi joukot ylitti rajan marssiryhmityksessä, virhe joka johti useiden tuhansien sotilaiden kaatumiseen, ennenkuin puna-arjmeija sai ryhmityksensä taistelu ryhmityksiin.
Suomalaiset kommunistit ei kyenneet saaman aikaan myös merkittävää vastarintaa jatkosodankaan aikana, ei edes partisaanien tuella, väestö ei tukenut niitä.
Stalin päätteli aivan oikein, poliittinen pääliitolainen on joku muu puolue kuin kommunistit.
Kekkonen oivalsi myös tämän, se operoi aina suoraan kremliin yli paikallisen suurlähettiläs tason ja näinollen piti kaikki muut pimennossa siitä, mitä oli jo päätetty.
Eli Suomen kommunistitkin saivat ihan muilta tahoilta tietää, mitä heidän toimistaan on päätetty.
Lukekaapas tuo Viialaisen mielenkiintoinen kirja!
Siinä on hupaisiakin juttu komukoitten vehkeilyistä, jopa tuoltakin ajalta.
http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=1299&category=3
Matti Viialainen: Neljä järisyttävää päivää. SKP:n puolinainen vallanvaihdos, Edita, 271 s., Helsinki 2005
Toisenlainen SKP oli mahdollinen
Tässä lisää kirja-arvosteluita:
http://hirvasnoro.blogspot.com/2005/10/se-kiehtova-puolue.html
http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2006/gr_viialainen.htm
http://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9513745058
Kuvaus kirjasta
SAK:n apulaisjohtaja, VTM Matti Viialaisen teos kertoo suomalaista kommunismia järisyttäneistä neljästä kiihkeästä kokouspäivästä vuonna 1966. Kirja perustuu Viialaisen pro gradu -tutkielmaan Kommunistien puolinainen vallanvaihdos - SKP:n 14. edustajakokous ja siihen johtanut kehitys. SKP:n kokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla alkuvuodesta 1966 yli kaksikymmentä vuotta puoluetta johtanut Aimo Aaltonen syrjäytettiin puheenjohtajan paikalta ja hänen tilalleen valittiin Rakennustyöväenliiton puheenjohtaja Aarne Saarinen. Jännittävä kokous loi osaltaan edellytyksiä työväenpuolueiden yhteistyölle, SAK:n eheyttämiselle ja kansanrintahallituksen muodostamiselle kevään 1966 eduskuntavaalien jälkeen. Vaikka pesäero stalinismiin olikin puolinainen, oli kokous silti käänteentekevä SKP:n historiassa. Kirja valottaa SKP:n uudisliikkeen syntyä ja tavoitteita vuodesta 1956 alkaen. Tutkimus tuo esiin myös uusia tietoja NKP:n Suomen politiikasta ja siitä, kuinka NKP suhtautui SKP:n uudistamiseen. Teos perustuu sekä SKP:n omiin arkistoihin että suojelupoliisin ja työnantajien rahoittaman ns. Puskalan toimiston materiaaliin. Viialainen on myös tehnyt tutkimusta mm. Berliinin arkistoissa ja haastatellut NKP:n pitkäaikaista Suomen asioiden hoitajaa Vladimir G. Feodorovia.
http://www.edita.fi/publishing/uutuustuotteet/2005/20050929090354.html
Neljä järisyttävää päivää. SKP:n puolinainen vallanvaihdos 1966
Neljä kiihkeää kokouspäivää alkutalvesta 1966 järisyttivät suomalaista kommunismia. SKP:n edustajakokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla syrjäytettiin yli kaksikymmentä vuotta puoluetta johtanut Aimo Aaltonen ja hänen tilalleen puheenjohtajaksi valittiin Aarne Saarinen. Jännittävä kokous loi osaltaan edellytyksiä työväenpuolueiden yhteistyölle, SAK:n eheyttämiselle ja kansanrintamahallituksen muodostamiselle kevään 1966 eduskuntavaalien jälkeen. Vaikka pesäero stalinismiin olikin puolinainen, oli kokous silti käänteentekevä SKP:n historiassa.
Kirja valottaa SKP:n uudisliikkeen syntyä ja tavoitteita vuodesta 1956 alkaen. Se tuo esiin myös uusia tietoja NKP:n Suomen-politiikasta ja siitä, kuinka NKP suhtautui SKP:n uudistamiseen. Teos perustuu sekä SKP:n omiin arkistoihin että suojelupoliisin ja työnantajien rahoittaman ns. Puskalan toimiston materiaaliin. SAK:n apulaisjohtaja, VTM Matti Viialainen on tehnyt tutkimusta myös mm. Berliinin arkistoissa ja haastatellut NKP:n pitkäaikaista Suomen-asioiden hoitajaa Vladimir G. Fjodorovia. Viialainen tuo ensi kertaa ilmi myös sen, kuka salasi Stalinin suomalaisuhrien kohtalon.
------Asutushallituksen pääjohtana hän vaikutti siihen, että sodan jälkeisesä kaaoksessa 400.000 karjalaista ja rintamamiehet asutettiin ja he saivat sijansa yhteiskunnassa. ------
Vennamo oli vain pieni byrokraatti rattaissa joita Hallitus ja Eduskunta pyörittivät. Ei Vennamo asiaan liittyneitä lakeja säätänyt.
Ei, mutta toteutti ne!
Ei yksin.
Käytössä oli suuri koneisto.
Vennamo vain ajoi itsensä paitsioon hävittyään taistelun Maalaisliitosta Urho Kekkoselle.
Hän oli häikäilemätön opportunisti,jolta puuttui yhteistyökyky.
Se johti myös SMP:n hajoamiseen.
Poliitikkona Vennamo epäonnistui täydellisesti.
Kyllä asutustoiminnan onnistuminen oli pitkälti Vennamon aloitteellisen ja aktiivisen toiminnan tulosta!
Jahkailija hänen asemassaan olisi helposti ajanut asiat umpikujaan!
Surkimus Ahtisaaren kieltäytyminen myöntämästä Vennamolle ministerin arvonimeä hänen viimeisinä vuosinaan oli pikkusieluisuudessaan oresidentin arvolle sopimatonta!