On järkyttävää lukea näitä tarinoita täällä.
Jokainen joka kokee oman itsemääräämisoikeutensa loukkaamisen on uhri, uskonto kuntaan tai suuntaukseen katsomatta...
Minulle heräsi kysymys että onko tämä kiusaaminen kuitenkaan oikean "uskon" yksi muoto, se lähtee ihmisistä, ei Jumalasta ja ne jotka pakottaa tai painostaa ei voi itsestään käyttää nimitystä uskova.
On kuitenkin totta että jokaisessa lahkossa ja ryhmittymässä on ns. silmänpalvojia. He luulevat olevansa "perempia ihmisiä" ja rakkauden verhoon ja lähimmäisen rakkauteen verhoten puhuvat ihmisistä pahaa ja painostavat uskomaan.
totuushan on että Jumala herättää meidän tunnon ja antaa meille armon. Jos joku on heränneellä tunnolla puhun mielelläni uskon asioista, mutta ei minun pääasillinen tehtävä ole käännyttää jokaista ja kokemukseni mukaan, se ihminen joka etsii totuutta löytää sen.. Rukouksella on suuri voima!
Itse olen v-lestadiolainen, mieheni ei ole.
meillä on kolme lasta ja vanhin teini ikäinen.
Ei minun tulisi mieleenikään pakottaa heitä lähtemään kanssani seuroihin. Nuoremmat tulevat itse mielellään.
Minulle uskominen on armo lahja ja minun oma henkilökohtainen asia. totta on että haluaisin että minun perheessäni kaikki olisivat uskomassa mutta en minä voi ketään pakottaa ja uskoa toisen puolesta..
Miehelläni on oikeus elää niin kuin hän haluaa, meillä on televisio josta on yhteisellä päätöksellä tehty sopimukset mitä katsotaan ja kuka saa katsoa.
Internettiä ei ole. Meillä se on töissä ja kouluikäiset löytää sen koulusta.
Mieheni käy ystäviensä luona ja varmaan joskus ottaa siellä oluen mutta hän ei esiinny kotona juopuneen minun tai lasten edessä.Autoillessa voi olla hänen kanava päällä ja toisena taas voi soida minun musiikki. Hänen ystävänsä tietää minun uskomisen ja minun ystäväni minun miehen ja silti meillä on kaikki nämä keskenään kylässä...Kyse on lähimmäisen rakkaudesta, eikä uskon kilpavarustelusta! näin muutamana esimerkkinä.
On totta että uskonelämän hoitaminen on vaikeaa ja vaikeampaa kuin sellaisilla joissa puolisot ovat uskomassa, mutta keskinäisellä kunnioituksella, rakkaudella ja arvostuksella pääsee todella pitkälle. En luovu uskostani joka on minulle maailman tärkein asia mutta rakastan syvästi myös miestäni, ja hän tietää että minua ei voi laittaa valitsemaan näistä kahdesta.
Viimeisenä päivänä me jokainen olemme kuitenkin jokainen Jumalan edessä vastaamassa omista teoistamme, silloin punnitaan se oikea usko.
Siellä ei enää silmänpalvonta ja viikonloppu uskovaisuus riitä.
Ei voi olla kahden valtakunnan kansalainen.
Voimia teille jotka olette joutuneet tällaisen epäinhimillisen kohtelun uhriksi ja sitä kautta varmaan monelle on tullut ajatus että KAIKKI ovat samanlaisia mutta ei se ihan niin ole...
Sydämmen usko on aitoa ja se näkyy käyttäytymisessä toisia ihmisiä kohtaan. Olipa sitten ei-uskovainen, eronnut,karannut tai mitä tahansa..
Jokainen joka kokee oman itsemääräämisoikeutensa loukkaamisen on uhri, uskonto kuntaan tai suuntaukseen katsomatta...
Minulle heräsi kysymys että onko tämä kiusaaminen kuitenkaan oikean "uskon" yksi muoto, se lähtee ihmisistä, ei Jumalasta ja ne jotka pakottaa tai painostaa ei voi itsestään käyttää nimitystä uskova.
On kuitenkin totta että jokaisessa lahkossa ja ryhmittymässä on ns. silmänpalvojia. He luulevat olevansa "perempia ihmisiä" ja rakkauden verhoon ja lähimmäisen rakkauteen verhoten puhuvat ihmisistä pahaa ja painostavat uskomaan.
totuushan on että Jumala herättää meidän tunnon ja antaa meille armon. Jos joku on heränneellä tunnolla puhun mielelläni uskon asioista, mutta ei minun pääasillinen tehtävä ole käännyttää jokaista ja kokemukseni mukaan, se ihminen joka etsii totuutta löytää sen.. Rukouksella on suuri voima!
Itse olen v-lestadiolainen, mieheni ei ole.
meillä on kolme lasta ja vanhin teini ikäinen.
Ei minun tulisi mieleenikään pakottaa heitä lähtemään kanssani seuroihin. Nuoremmat tulevat itse mielellään.
Minulle uskominen on armo lahja ja minun oma henkilökohtainen asia. totta on että haluaisin että minun perheessäni kaikki olisivat uskomassa mutta en minä voi ketään pakottaa ja uskoa toisen puolesta..
Miehelläni on oikeus elää niin kuin hän haluaa, meillä on televisio josta on yhteisellä päätöksellä tehty sopimukset mitä katsotaan ja kuka saa katsoa.
Internettiä ei ole. Meillä se on töissä ja kouluikäiset löytää sen koulusta.
Mieheni käy ystäviensä luona ja varmaan joskus ottaa siellä oluen mutta hän ei esiinny kotona juopuneen minun tai lasten edessä.Autoillessa voi olla hänen kanava päällä ja toisena taas voi soida minun musiikki. Hänen ystävänsä tietää minun uskomisen ja minun ystäväni minun miehen ja silti meillä on kaikki nämä keskenään kylässä...Kyse on lähimmäisen rakkaudesta, eikä uskon kilpavarustelusta! näin muutamana esimerkkinä.
On totta että uskonelämän hoitaminen on vaikeaa ja vaikeampaa kuin sellaisilla joissa puolisot ovat uskomassa, mutta keskinäisellä kunnioituksella, rakkaudella ja arvostuksella pääsee todella pitkälle. En luovu uskostani joka on minulle maailman tärkein asia mutta rakastan syvästi myös miestäni, ja hän tietää että minua ei voi laittaa valitsemaan näistä kahdesta.
Viimeisenä päivänä me jokainen olemme kuitenkin jokainen Jumalan edessä vastaamassa omista teoistamme, silloin punnitaan se oikea usko.
Siellä ei enää silmänpalvonta ja viikonloppu uskovaisuus riitä.
Ei voi olla kahden valtakunnan kansalainen.
Voimia teille jotka olette joutuneet tällaisen epäinhimillisen kohtelun uhriksi ja sitä kautta varmaan monelle on tullut ajatus että KAIKKI ovat samanlaisia mutta ei se ihan niin ole...
Sydämmen usko on aitoa ja se näkyy käyttäytymisessä toisia ihmisiä kohtaan. Olipa sitten ei-uskovainen, eronnut,karannut tai mitä tahansa..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kristinuskonkin oppeihin pitää uskoa koska niihin ei voi luottaa. Jeesuksen seuraajienkin murhaajana Paavalinsa tuella se on herransa palvelija.