Kannattaa lukea

Juhani Kuosmanen

”Maailma on ristiinnaulittu minulle ja minä maailmalle” (Gal. 6:14).

Hengellisessä kielenkäytössä vilahtevat sanat maailma, maailman raja ja maailmallisuus. Mitä ne ovat? Fraasejako, jotka kuvaavat omatekoista perinteen kuormaa? Vai ilmaisevatko käsitteet jotakin todellista ja meille tärkeää hengen maailmasta? Liittyykö Kristus-elämä mitenkään näihin?


Mikä on maailma?

Raamattu käyttää sanaa maailma ainakin kolmessa mielessä. Riippuen tekstiyhteydestä puhutaan koko luomakunnasta tai asutusta maailmasta. Kolmanneksi puhutaan syntiin langenneesta ihmiskunnasta, joka on pahan vallassa (1. Joh. 5:19).

Kun ajatellaan maailman olemusta, Raamatun ilmoituksen mukaan se on nurja sukupolvi ja paha maailmanaika. Langennut ihmiskunta on kääntänyt selkänsä Jumalalle ja seuraa saatanaa ja antikristillistä henkeä. Maailma vihaa todellisuudessa Kristusta, hänen totuuttaan ja hänen omiaan (Joh. 15:18,19). Maailman ihminen ei ole Jumalasta syntynyt eikä elä Jumalan yhteydessä. Mahdollisesta uskonnollisuudestaan huolimatta hänellä on lihan eli turmeltuneen olemuksen mieli. Tämä on tosiasia. Siksi tällaisen maailman ystävyys on Jumalan vihollisuutta (Jaak. 4:4).

Maailmasta puhuttaessa on erotettava paha maailmanaika ja muuttuva maailmanaika. Edellinen kuvaa maailman pysyvää turmelusta ja jumalavastaista mieltä ja elämäntapaa, jälkimmäinen muuttuvaa kulttuuria kuten makuja, tapoja, tottumuksia, yhteiskunnan rakenteita ja tekniikkaa.


Mikä on seurakunta?

Raamattu puhuu joukosta, joka on uloskutsuttu edellä kuvatusta maailmasta parannuksen, uudestisyntymisen ja kasteen kautta (Ap.t. 2:38,40, Gal. 6:14-16). Tätä joukkoa kutsutaan seurakunnaksi. He eivät ole enää sisäisesti maailman ihmisiä (1. Joh. 4:5,6), eivätkä halua vaeltaa maailman menon mukaan (Ef. 2:2). He ovat erilaisia, koska pyrkivät tottelemaan Jumalaa.

Kahden valtakunnan olemassaolo on todellisuus. Kun ihminen tulee uskoon ja kastattaa itsensä, hänen ja maailman väliin tulee valtakuntien raja. Raamatun ilmaisuin sanottuna rajan muodostavat risti ja vesi.

Risti erottaa uskovan maailmasta kolmella tavalla. Uskovalla on risti silmiensä edessä. Hän uskoo Kristuksen työhön syntisen puolesta. Tällöin hän uudestisyntyy Jumalan lapseksi. Tämä on hullutus maailmalle (1. Kor. 1:23). Niin kuin karitsan veri siirsi israelilaiset pois tuomion alta ja erotti heidät tuomituista egyptiläisistä, samoin Kristuksen veri tuo uskovalle pelastuksen ja erottaa hänet tuomiota kohti menevästä maailmasta.

Uskovalla on risti myös sisimmässään eli hän ristiinnaulinnut lihansa. Hän ei halua vaeltaa turmelevien himojen mukaan. Tätä maailma ei ymmärrä (1. Piet. 4:4). Niinpä hän kantaa ristiä myös selässään eli kantaa maailman taholta Kristuksen seuraamisesta tuleva pilkan.

Kasteessa ihminen sanoutuu irti maailmasta. Niin kuin vesi tuli Nooan ja muinaisen maailman väliin ja Punainen meri Israelin ja Egyptin väliin, samoin kaste erottaa maailmasta.


Maailman raja ja maailmallisuus

Niin sanottu maailman raja kulkee sydämessä, opissa ja elämässä. Uskonnollinen mutta uudestisyntymätön ei ole tullut ulos maailmasta ollenkaan. Kun uskovan sydän luopuu uskosta ja kuuliaisuudesta Kristusta kohtaan, valtakuntien raja on ylitetty takaisin maailmaan. Kun hän päästää sydämessään valtaan lihan himon, silmäin pyynnön ja elämän korskan, hän jo sisimmässään maailman voittama (1. Joh. 2:16,17). Näiden suhteen voi esiintyä tulkintavaikeuksia, sillä omaltatunnoltaan herkkä voi pitää kaikkea luonnollista tarvetta maailmasta olevana. Ahne puolestaan selittää kaiken tekemisensä luonnolliseksi. Siksi tarvitaan tervettä oppia.

Rajan ylitys näkyy myös elämäntavassa ja käytöksessä. Jos uskovainen hylkää perheensä (1. Tim. 5:8), vaeltaa armottomassa hengessä ja luopuu Kristuksen opista (1. Joh. 4:2-8, 2. Joh. 7-9), ulkonaisesta kristillisyydestään huolimatta hän on ylittänyt maailman rajan. Kun juopotellaan, tanssitaan maailman mukana ja pukeudutaan säädyttömästi, ollaan mukana maailman menossa (1. Piet. 3:3).

Paljon kiistellään siitä, mikä on maailmallista. Asiaa on peilattava sekä Raamatun että pitkän herätyskristillisen historian valossa.

Kysymys on ensisijaisesti mielenlaadusta. Room. 12:2,3 varottaessaan mukautumasta maailmanajan mukaan puhuu lähinnä maailman itse- ja nautintokeskeisestä mielestä. Toisaalta herätyskristillisten historiassa on ollut ulkonaisiakin asioita, joita on aina pidetty maailmaan kuuluvina tai turhuutena.

Sekaannusta aiheuttaa, kun kulttuurisidonnaisia asioita sotketaan Raamatun totuuksiksi. Jokainen aikakausi on vaikuttanut seurakunnan musiikkiin. Lähihistoriasta esimerkkeinä voidaan mainita, että kun valssi oli muotia, hengelliset laulutkin muistuttivat valsseja. Kun tango tuli muotiin, hengelliset laulut sovitettiin tangon tahtiin. Tänä päivänä monet pitävät gospelista; se on heille kulttuurisidonnaista. Asian ratkaisee, ketä ylistetään, mikä on motiivi ja hedelmä. Eri asia sitten on katsoa paikka, missä ylistää Herraa ja missä purkaa aggressioitaan musiikin kautta.

Muoti, asuminen ja millä tavalla osallistuu yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen, ovat myös henkilökohtaisia asioita. Edellisessä on oleellista säädyllisyys ja elämän korskan välttäminen. Jälkimmäisessä rajan vetää se, miten samalla edustaa aidosti taivaallista yhdyskuntaa, Fil. 3:20.

Yhteiselämässä maailmallisuutta on myös se, kun vanhemmat hylkäävät lapsensa, lapset eivät kunnioita vanhempiaan tai seurakunta kohtelee epävanhurskaasti jäsentään.


Alkuseurakunta eli yhteydessä ja erossa

Alkuseurakunta oli kaiken kansan suosiossa (Ap. t. 2:47) mutta muista kukaan ei uskaltanut heihin liittyä (Ap.t. 5:13). Seurakuntalaiset pystyivät ratkaisemaan eron ja yhteyden ongelman He elivät niin aidosti arkielämää, että se näkyi ruokapöydässäkin (Ap. t. 2:46). Elämäntapa ja kiitollinen mieli puhuivat. Ihmiset ymmärsivät, että kristityt ovat sekä oppinsa että elämäntapansa puolesta erilaisia.

Suhteessa maailmaan on erotettava elämän yhteys, evankelioiva yhteys ja synnillinen yhteys. Ollakseen vakuuttava uskova, on elettävä tämän päivän ihmisten yhteydessä ja tätä aikaa. Tästä yhteydestä eristäytyvällä ei ole mahdollisuutta viestiä Jumalan rakkautta eikä sanomaa Kristuksesta. Samalla hänellä tulee olla lähetystietoisuus, vaikka ei aina saarnaisikaan.

Raamatun ilmoittamissa syntikysymyksissä hän ei saa luoda umpeen maailman rajaa. On rehellisempää tunnustaa kylmenneensä uskossa kuin syyttää seurakuntaa tiukkapipoisuudesta silloin, kun seurakunta pitää kiinni Raamatun elämää suojelevista peruslinjoista. Raamatun varoitukset maailmallisuudesta ovat ajattomia.

Vaeltaa erossa maailmasta on taakka, mutta se on Kristuksen taakka, jota Hän itse tulee kantamaan uskovan kanssa. Kristus-yhteys ei ole farisealaista eristäytymistä, vaan hänen elämänsä virtaamista uskovan kautta maailman ihmisten saatavaksi.