hullu, masentunut, vai luonteenvikainen?

Olen masentunut, tai toisinaan tuntuu etten ole, tunnen olevani vaan hullu. Olen aina ollut pessimisti, niin kauan kun jaksan muistaa. Pidän itseäni täytenä kusipäänä, inhoan itseäni! Kukaan ei pidä minusta, minulla on vaan muutama kaveri, joille olen vaan se "hätävara", "sekundääri-ystävä".. eli minun seurani kelpaa vain, jos ketään muuta ei saa seuraks. Mutta enpä tuota ihmettele yhtään; eihän kukaan pidä pessimisteistä! Kauan olen ajatellut että tämä pessimistisyyteni johtuu masennuksesta, mutta nyt olen alkanut pelkäämään, että tällainen minä nyt vaan satun olemaan, että olen syntynyt tällaiseksi. Koskaan en ole ollut järin kiinnostunut mistään, esimerkiksi harrastuksista.. koulussa inhosin kaikkea, en voinut sietää mitään. Tuntuu niin tyhmältä olla tällainen... :( Nyt kyllä olen huomannut että kaikki tuntuu kiinnostavan aina vaan vähemmän, ne harvat asiat mistä pidän, eivät tunnu nekään enää miltään.. tai sitten en "kykene" toteuttamaan niitä... sanottakoon esimerkiksi uiminen, ainut liikuntamuoto mistä pidän, mutta en voi käydä uimassa! Pääsyy siihen on, etten kehtaa!!! Itseinho on niin suuri että helvetin pitäisi jäätyä ennenkuin voisin näyttäytyä uimapuvussa.. ja se on vaan sellainen asia mille en voi mitään.... vihaan itseäni niin että katsoessani peiliin alkaa itkettää, olen yksinkertaisesti kuvottava.

Inhoan ulkonäköni lisäksi luonnettani... tai jotenkin kuvittelin olevani sellainen "perusmukava" suomalainen tyttö, hieman ujo, mutta ei liian hiljainen... kuvittelin olevani ihan hyvä ystävä, ystävieni luottamusta en petä. Luulin että olen ihan kiva, mutta silti minua kohdellaan kuin pelkkää paskaa, en ystävysty ihmisiin, kukaan ei tunnu arvostavan minua... joten siis kaikki mitä joskus kuvittelin itsestäni on pelkkää fantasiaa! Muut kyllä ovat antaneet minun ymmärtää etten ole mitään, mitä luulin olevani. Pitänee siis vaan hyväksyä etten koskaan tule olemaan muiden silmissä se hyvä tyyppi. Enkä nyt vaan kuvittele kaikkea, vaan minulla on oikeasti niin paljon kokemuksia tästä... ja anteeksi jos kuulosti rasittavalta itsesääliltä, mutta olen vaan lopen puutunut ja surullinen tähän! Olen kyllä tehnyt kaikkeni, yrittänyt tutustua ihmisiin, mutta aina vaan saan vastaan saman palautteen ja kohtelun :( Tunnen olevani täysin arvoton.

Taidan olla hullu. Tai ainakin tunnen olevani. En saa mitään aikaiseksi.. tiedän että minun pitäisi hakea töitä, mutta en uskalla.. ahdistaa, lykkään asiaa koko ajan ja keksin muille kaiken maailman tekosyitä miksen ole töissä. En vaan kehtaa myöntää oikeaa syytä miksen ole töitä hakenut, tai muutamalle olen oikeat syyt yrittänyt selittää, mutta eivät he minua ymmärtäneet/uskoneet... vastaukseksi sain vain kuuluisat sanat: "ota nyt vain itseäsi niskasta kiinni". En vaan osaa :( Itkettää, inhoan itseäni, tunnen olevani täys paska.. laiska!

En uskalla ajaa autolla.. sain vasta keväällä kortin, enkä ole juuri sen jälkeen uskaltanut ajella... pelkään että teen virheen, että nolaan itseni, tai vielä pahempaa; aiheutan kolarin tai tapan jonkun. Minua ahdistaa kulkea yksin ulkona, vaatii todella paljon että uskaltaudun yksin esimerkiksi kauppaan. Mietin ihan liikaa mitä muut minusta ajattelevat, vaikka järjellä osaan ajatella ettei sillä ole mitään väliä jos vaikka nolaan itseni jonkun silmissä, mutta silti se rajottaa elämääni suuresti, en pysty tekemään juuri mitään, ahdistaa. En pysty kulkemaan bussilla, tai pystyn, mutta minun pitää suunnitella kaikki tarkasti; että stop-nappi on lähettyvillä yms. Stressaan jostain noin naurettavasta asiasta todella paljon! Kaikki tämä hulluus rajoittaa elämääni todella paljon! Toimintakykyni olen jotenkuten pystynyt säilyttämään, mutta koko ajan on hirveä ahdistus päällä... toistaiseksi en ole mitenkään päästänyt itseäni erakoitumaan.. mutta ei varmaan sekään enää kaukana ole. Joudun valehtelemaan jatkuvasti miksen tee jotain (esimerkiksi aja autolla), koska en halua myöntää muille olevani hullu.. eivätkä he minua ymmärtäisi kuitenkaan. Mutta toisaalta en haluaisi joutua valehtelemaankaan... :(

Kuolemaa olen toivonut jo kauan, harmi vaan etten uskalla asialle mitään tehdä, en kestä kipua.

Jotenkin en uskalla/halua hakeutua hoitoon, koska en usko että saisin kunnon hoitoa (koska ei ole varaa mennä yksityiselle puolelle), ja koska olen lääkkeidenvastainen. Ja koska pelkään että minä olen todella tällainen, ettei mikään johdu masennuksesta, että olen oikeasti näin vastenmielinen ja hullu ihminen.



Kiitos jos joku jaksoi lukea! Jostain syystä päädyin kirjoittamaan tänne ja purkamaan tunteitani hieman.