Olen täysin sekaisin tunteideni kanssa. "Joka toinen päivä" olen aivan varma että haluan viettää loppuelämäni avomieheni kanssa, ihmettelen miten olen ikinä hetkeäkään saattanutkaan ajatella toisin, näen hänet aivan ihanana, olen umpirakastunut ja todella onnellinen. Olen valmis meneen naimisiin ja perustamaan perheen jne. Mutta jo seuraavana päivänä saatan epäillä tunteitani, miettiä oisko jossain joku muu joka ois mulle tarkotettu, olenko tehnyt väärän valinnan? Ihmetellä että miten olenkaan seurustelen juuri tämän ihmisen kanssa ja mielessäni arvostella häntä. Tunteet ahdistavat todella paljon, koska joudun sillon aina miettimään elämäni uusiksi ja tavallaan luovun jo miehestäni mielessäni. Vaikka ei meillä mitään isoja ongelmia ole eikä tavata riidellä. Kaikki on ihan ok. Vai onko?
Jotenki vaikee edes nähdä itteensä ja parisuhdettaan näin monen vuoden jälkeen. Tuntuu sairaalta kysyä kavereilta "Olenko mä onnellinen"? Mitä jos muut näkevätkin sellasiat mitä en ite näekkään? Mitä jos olenkin vaan seurustellut niin kauan että olen jotenkin kiintynyt niin vahvasti mieheeni että luulen sitä rakkaudeksi? Joka toinen päivä epäilen tällasii, mut sit taas seuraavana päivänä olenkin varma että tietenki tää on se mun elämäni mies!!! Eli teki sitte minkä päätöksen tahansa ni saattaa olla että seuraavana päivänä se tuntuu väärältä.. miten tässä sit uskaltaa erota, mennä naimisiin tm?
Johtuuko tämä jostain mun ailahtelevaisuudesta, olenko tulossa hulluksi vai mitä helv*? Ollaan 7v seurusteltu ja olemme kihloissakin oltu jo monta vuotta. Tietekin kihloihin mennessä olin varma että elän loppuelämäni hänen kanssaan. Suhde on turvallinen ja ollaan aiiina yhdessä. Välillä olen ajatellut että etäisyys auttais mua hahmottaan tilannetta, mut sit jo yhen erossa vietetyn yön jälkeen on hirvee ikävä ja tajuan miten paljon rakastan avomiestäni. Olen mielessäni pahoina päivinäni suunnitellut että vois pitää jonku tauon suhteessa että sais vähän etäisyyttä ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, mutta pystyisinkö siihen?
Rakastanhan hirveesti miestäni. Vai voiko olla mahdollista etten rakastakkaan? Hmm.. se nyt vasta kauheeta oiskin tajuta olevansa niin sekaisin ettei tunnista omia tunteitaan. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän ahdistaa. Menee nuppi pian täysin sekaisin.
Sen ainakin tiedän, että haluan mennä elämässä eteenpäin. Jotenkin tämä sama elämäntilanne on kestänyt jo niiin pitkään. Joka toinen päivä uskon että haluan naimisiin ja lapsia. Joka toinen päivä epäilen kaikkea ja olen menlkeen valmis särkeen kaiken ja alottaan elämäni alusta.
Tulevaisuudesta ollaan puhuttu ja sillon olen onneni kukkuloilla. Mutta miksi jonain toisena päivänä epäröinkin todella vahvasti. Mutta miten kaikki muut uskaltaa mennä elämässsä eteenpäin..? Vai tekeekö ne sen hetken mielijohteesta sen enempiä ajttelematta? Siis tavallaan oon aatellut että pakko kai mun on se riski ottaa. Ompas romanttinen syy mennä naimisiin? Ja oikea syy hankkkia lapsia? Olen luonteeltani harkitseva ja silleen jotenki liian tarkka..kai, tai vitustako mä tiiän millainen olen. Ajattelen ainakin ihan liikaa. Jos vaan uskaltais ottaa jotain riskejä, tehä valintoja.. hmm.. no kai sitä uskaltais jos vaan ois perillä siitä että tekee oikeen.. tai ylipäätään silleen että on edes ite tyytyväinen.
Mut siis oon kyllä todella vastuuntuntonen ja mielestäni jo niin aikunen että voin tosi hyvin kuvitella saavani lapsia. Ja tiedän että sen jälkeen lapset sitois meidät entistä tiukemmin yhteen. Ehkäpä sillon mulla ei tulis mieleen näitä tyhmiä ajatuksia enään? Tai pohtisinko silloinkin että entäs jos teinkin virheen? Haluaisin niiin kovasti tehdä oikeet valinnat.
Minkä hirveen virheen saattaisinkaan tehdä, kun heittäisin ihanan, rakastavan, kunnollisen miehen ulos elämästäni.. vai oisko se virhe vai oisko se sittenkin uus mahdollisuus? Mitä jos jossain on mies joka onkin paljon ihanampi ja meidät on tarkoitettu yhteen ja hän onkin kohtaloni, mutten koskaan häntä tapaa koska elän tässä suhteessa? En ole aiemmin seurustellut, joten enhän voi tietää millaista rakkaus ja parisuhde jonkun muun kanssa olisi(?) Onko olemassa suurempaa onnellisuutta kuin tämä mitä elän?? Onko olemassa ihminen jonka kanssa tulisin vielä paremmin juttuun??
Jos olisinkin nyt seurustellut vain hetken mieheni kanssa eikä minulla olisi mitään menetettävää, niin voisinhan irrottautua ja lähtee ettiin "sitä oikeaa" (Haloo, enkös jo ole löytänyt sen?) Mutta mistä sen löytäisin vai tulisinko häntä koipien välissä takasin mieheni luo? Tuskin sellasen jälkeen mikään enään toimis? Hyväksyiskö mieheni mut takas? En kyllä ole koskaan tavannut ketään tän ihanampaa. Mutta jos tapaisinkin, niin varmaan kävisin nää samat tunteet taas läpi vai siiiis onko tää ongelma mun päässä VAI meidän parisuhteessa VAI mun avomiehessä?
Rakkaat ihmiset auttakaa mua!! Kommentoikaa tilannettani jne. Kertokaa omista vastaavista tunteistanne tai suihteistanne jne.
Jotenki vaikee edes nähdä itteensä ja parisuhdettaan näin monen vuoden jälkeen. Tuntuu sairaalta kysyä kavereilta "Olenko mä onnellinen"? Mitä jos muut näkevätkin sellasiat mitä en ite näekkään? Mitä jos olenkin vaan seurustellut niin kauan että olen jotenkin kiintynyt niin vahvasti mieheeni että luulen sitä rakkaudeksi? Joka toinen päivä epäilen tällasii, mut sit taas seuraavana päivänä olenkin varma että tietenki tää on se mun elämäni mies!!! Eli teki sitte minkä päätöksen tahansa ni saattaa olla että seuraavana päivänä se tuntuu väärältä.. miten tässä sit uskaltaa erota, mennä naimisiin tm?
Johtuuko tämä jostain mun ailahtelevaisuudesta, olenko tulossa hulluksi vai mitä helv*? Ollaan 7v seurusteltu ja olemme kihloissakin oltu jo monta vuotta. Tietekin kihloihin mennessä olin varma että elän loppuelämäni hänen kanssaan. Suhde on turvallinen ja ollaan aiiina yhdessä. Välillä olen ajatellut että etäisyys auttais mua hahmottaan tilannetta, mut sit jo yhen erossa vietetyn yön jälkeen on hirvee ikävä ja tajuan miten paljon rakastan avomiestäni. Olen mielessäni pahoina päivinäni suunnitellut että vois pitää jonku tauon suhteessa että sais vähän etäisyyttä ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, mutta pystyisinkö siihen?
Rakastanhan hirveesti miestäni. Vai voiko olla mahdollista etten rakastakkaan? Hmm.. se nyt vasta kauheeta oiskin tajuta olevansa niin sekaisin ettei tunnista omia tunteitaan. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän ahdistaa. Menee nuppi pian täysin sekaisin.
Sen ainakin tiedän, että haluan mennä elämässä eteenpäin. Jotenkin tämä sama elämäntilanne on kestänyt jo niiin pitkään. Joka toinen päivä uskon että haluan naimisiin ja lapsia. Joka toinen päivä epäilen kaikkea ja olen menlkeen valmis särkeen kaiken ja alottaan elämäni alusta.
Tulevaisuudesta ollaan puhuttu ja sillon olen onneni kukkuloilla. Mutta miksi jonain toisena päivänä epäröinkin todella vahvasti. Mutta miten kaikki muut uskaltaa mennä elämässsä eteenpäin..? Vai tekeekö ne sen hetken mielijohteesta sen enempiä ajttelematta? Siis tavallaan oon aatellut että pakko kai mun on se riski ottaa. Ompas romanttinen syy mennä naimisiin? Ja oikea syy hankkkia lapsia? Olen luonteeltani harkitseva ja silleen jotenki liian tarkka..kai, tai vitustako mä tiiän millainen olen. Ajattelen ainakin ihan liikaa. Jos vaan uskaltais ottaa jotain riskejä, tehä valintoja.. hmm.. no kai sitä uskaltais jos vaan ois perillä siitä että tekee oikeen.. tai ylipäätään silleen että on edes ite tyytyväinen.
Mut siis oon kyllä todella vastuuntuntonen ja mielestäni jo niin aikunen että voin tosi hyvin kuvitella saavani lapsia. Ja tiedän että sen jälkeen lapset sitois meidät entistä tiukemmin yhteen. Ehkäpä sillon mulla ei tulis mieleen näitä tyhmiä ajatuksia enään? Tai pohtisinko silloinkin että entäs jos teinkin virheen? Haluaisin niiin kovasti tehdä oikeet valinnat.
Minkä hirveen virheen saattaisinkaan tehdä, kun heittäisin ihanan, rakastavan, kunnollisen miehen ulos elämästäni.. vai oisko se virhe vai oisko se sittenkin uus mahdollisuus? Mitä jos jossain on mies joka onkin paljon ihanampi ja meidät on tarkoitettu yhteen ja hän onkin kohtaloni, mutten koskaan häntä tapaa koska elän tässä suhteessa? En ole aiemmin seurustellut, joten enhän voi tietää millaista rakkaus ja parisuhde jonkun muun kanssa olisi(?) Onko olemassa suurempaa onnellisuutta kuin tämä mitä elän?? Onko olemassa ihminen jonka kanssa tulisin vielä paremmin juttuun??
Jos olisinkin nyt seurustellut vain hetken mieheni kanssa eikä minulla olisi mitään menetettävää, niin voisinhan irrottautua ja lähtee ettiin "sitä oikeaa" (Haloo, enkös jo ole löytänyt sen?) Mutta mistä sen löytäisin vai tulisinko häntä koipien välissä takasin mieheni luo? Tuskin sellasen jälkeen mikään enään toimis? Hyväksyiskö mieheni mut takas? En kyllä ole koskaan tavannut ketään tän ihanampaa. Mutta jos tapaisinkin, niin varmaan kävisin nää samat tunteet taas läpi vai siiiis onko tää ongelma mun päässä VAI meidän parisuhteessa VAI mun avomiehessä?
Rakkaat ihmiset auttakaa mua!! Kommentoikaa tilannettani jne. Kertokaa omista vastaavista tunteistanne tai suihteistanne jne.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Nuorena alkanut seurustelemaan? Et ole ainoa joka miettii tällästä!
17-vuotiaana..
Jo paljon.. Iso osa nuorena aletuista suhteista ei toimi, koska halu katsoa aidan toiselle puolen kasvaa, onko ruoho vihreämpää! Itse olen kokenut tämän. Aloin seurusteleen n 16-17 vuotiaana, ja se kesti n.8v.. Päätät itse miten toimit
samasta asiasta. Kaikki vastasivat lähes samoin. Kyse on lopulta päätöksestä, tahdosta rakastaa sitä ihmistä.
moikka!
itsekin mietin välillä että tässäkö tämä oli ja olisiko jossaa muualla vielä jotaan muuta minulle.
tuntuu että parisuhde on enemmänkin ystävyyttä kuin rakkautta. nyt käynyt miettimään jos yksin kokeilisi mutta sitten jo yhen yön jälkeen iskee järjetön ikävä..lapsikin tähän suhteeseen ollaa saatu aikaseksi.(se on kyllä maailman ihanin asia).
itsekin olin vasta 16 kun kävimme seurustelemaan niin tuntuu jotenkin että onko jotaan jäänyt kokematta..
ei oikein osaa pukea ajatuksia sanoiksi...tämä on sellasta vihan ja rakkauden vuoristorataa...
tänään viimeksi mietin kun mieheni petti minua monta vuotta sitten ja jäi siitä vielä kiinni että miksi sillon antoi anteeksi kun se asia vieläkin vituttaa kun sitä ajattelee ja tuntuu todella pahalta..