Mitkä piirteet erottavat luopiot tosi kristityistä?
Apostoli Paavali ennusti kristityiksi tunnustautuvien keskuudessa tapahtuvan luopumuksen 2. Tessalonikalaiskirjeen 2:3:ssa. Hän mainitsi nimeltä joitakuita luopioita, esim. Hymenaioksen, Aleksandroksen ja Filetoksen (1Ti 1:19, 20; 2Ti 2:16–19). Luopumuksen syitä olivat apostolien varoitusten mukaan mm. uskon puute (Hpr 3:12), kestävyyden puute vainoissa (Hpr 10:32–39), oikeiden moraalimittapuiden hylkääminen (2Pi 2:15–22), väärien opettajien ”väärennettyjen sanojen” ja ”eksyttävien henkeytettyjen ilmausten” kuunteleminen (2Pi 2:1–3; 1Ti 4:1–3; 2Ti 2:16–19; vrt. San 11:9) sekä yritys ’lain avulla tulla julistetuksi vanhurskaaksi’ (Ga 5:2–4). Vaikka luopiot väittävätkin yhä uskovansa Jumalan sanaan, he saattavat hylätä hänen palveluksensa suhtautumalla kevyesti saarnaamis- ja opettamistyöhön, jonka hän antoi Jeesuksen Kristuksen seuraajien tehtäväksi (Lu 6:46; Mt 24:14; 28:19, 20). He voivat myös väittää palvelevansa Jumalaa, mutta hylkäävät hänen edustajansa, hänen näkyvän järjestönsä, ja ryhtyvät sitten ’pieksemään’ entisiä tovereitaan estääkseen heidän työtään (Ju 8, 11; 4Mo 16:19–21; Mt 24:45–51). Luopiot yrittävät usein saada toisia seuraajikseen (Ap 20:30; 2Pi 2:1, 3). Koska he hylkäävät tahallaan kristillisen seurakunnan, heistä tulee osa ”antikristusta” (1Jo 2:18, 19). Luopioisraelilaisten tavoin myös kristillisen seurakunnan luopioiden on ennustettu tuhoutuvan (2Pi 2:1; Hpr 6:4–8). (Ks. SEURA.)
Rooman imperiumin varhaiskristilliseen seurakuntaan kohdistaman vainon aikana kristityiksi tunnustautuvia houkuteltiin toisinaan kieltämään se, että he olivat Kristuksen opetuslapsia, ja niin tekeviä vaadittiin osoittamaan luopumuksensa uhraamalla suitsutusta jonkin pakanajumalan edessä tai rienaamalla julkisesti Kristuksen nimeä.
On ilmeistä, että heikkouden vuoksi lankeamisen ja toisaalta luopumuksen välillä on ero. Viimeksi mainittu tarkoittaa selvää ja tahallista vetäytymistä vanhurskauden polulta. (1Jo 3:4–8; 5:16, 17.) Onpa sen näennäinen syy älyllinen, moraalinen tai hengellinen, se merkitsee kapinaa Jumalaa vastaan ja hänen totuuden Sanansa hylkäämistä (2Te 2:3, 4).
Apostoli Paavali ennusti kristityiksi tunnustautuvien keskuudessa tapahtuvan luopumuksen 2. Tessalonikalaiskirjeen 2:3:ssa. Hän mainitsi nimeltä joitakuita luopioita, esim. Hymenaioksen, Aleksandroksen ja Filetoksen (1Ti 1:19, 20; 2Ti 2:16–19). Luopumuksen syitä olivat apostolien varoitusten mukaan mm. uskon puute (Hpr 3:12), kestävyyden puute vainoissa (Hpr 10:32–39), oikeiden moraalimittapuiden hylkääminen (2Pi 2:15–22), väärien opettajien ”väärennettyjen sanojen” ja ”eksyttävien henkeytettyjen ilmausten” kuunteleminen (2Pi 2:1–3; 1Ti 4:1–3; 2Ti 2:16–19; vrt. San 11:9) sekä yritys ’lain avulla tulla julistetuksi vanhurskaaksi’ (Ga 5:2–4). Vaikka luopiot väittävätkin yhä uskovansa Jumalan sanaan, he saattavat hylätä hänen palveluksensa suhtautumalla kevyesti saarnaamis- ja opettamistyöhön, jonka hän antoi Jeesuksen Kristuksen seuraajien tehtäväksi (Lu 6:46; Mt 24:14; 28:19, 20). He voivat myös väittää palvelevansa Jumalaa, mutta hylkäävät hänen edustajansa, hänen näkyvän järjestönsä, ja ryhtyvät sitten ’pieksemään’ entisiä tovereitaan estääkseen heidän työtään (Ju 8, 11; 4Mo 16:19–21; Mt 24:45–51). Luopiot yrittävät usein saada toisia seuraajikseen (Ap 20:30; 2Pi 2:1, 3). Koska he hylkäävät tahallaan kristillisen seurakunnan, heistä tulee osa ”antikristusta” (1Jo 2:18, 19). Luopioisraelilaisten tavoin myös kristillisen seurakunnan luopioiden on ennustettu tuhoutuvan (2Pi 2:1; Hpr 6:4–8). (Ks. SEURA.)
Rooman imperiumin varhaiskristilliseen seurakuntaan kohdistaman vainon aikana kristityiksi tunnustautuvia houkuteltiin toisinaan kieltämään se, että he olivat Kristuksen opetuslapsia, ja niin tekeviä vaadittiin osoittamaan luopumuksensa uhraamalla suitsutusta jonkin pakanajumalan edessä tai rienaamalla julkisesti Kristuksen nimeä.
On ilmeistä, että heikkouden vuoksi lankeamisen ja toisaalta luopumuksen välillä on ero. Viimeksi mainittu tarkoittaa selvää ja tahallista vetäytymistä vanhurskauden polulta. (1Jo 3:4–8; 5:16, 17.) Onpa sen näennäinen syy älyllinen, moraalinen tai hengellinen, se merkitsee kapinaa Jumalaa vastaan ja hänen totuuden Sanansa hylkäämistä (2Te 2:3, 4).
Vastaukset 1
Vanhimmat
//On ilmeistä, että heikkouden vuoksi lankeamisen ja toisaalta luopumuksen välillä on ero. Viimeksi mainittu tarkoittaa selvää ja tahallista vetäytymistä vanhurskauden polulta. (1Jo 3:4–8; 5:16, 17.) Onpa sen näennäinen syy älyllinen, moraalinen tai hengellinen, se merkitsee kapinaa Jumalaa vastaan ja hänen totuuden Sanansa hylkäämistä (2Te 2:3, 4)//
- Niillä on vissi ero, kuten vesissä [kuten A.Järvinen minulle tokaisi ottaessaan itse vizzyä ja minä kossua].
Heikkous moraalisissa tai muissa itseä koskevissa säädöksissä-->joita raamatusta ammennetaan toistemme niskaan--> kulloisenkin säädös-ammentajan oman moraali ja muun raamatun painotus-halukkuuden mukaisesti on varmasti 'kevyempi syy' hävitä jt-porukasta.
Onhan aivan toinen asia se, jos löytää järki, tunne tai usko/ opilliset perusteet siihen, ettei voi enää kyseistä lafkaa pitää henkisenä kotinaan--> kuin se, ettei pysty lahkon moraali ja muita elämää koskevia tulkintoja pitää ominaan.
Kunniakkaampaa on siis kieltää koko se jumal-kuva jota kyseinen porukka pitää omanaan, kuin se ettei pysty sen mielivaltaista ulkoa tulevaa oman elämän kotrollointia hyväksymään.
Rooman aikana katakombeissa piileskelevät kristityt olivat osaltaan muiden ns. kristittyjen vainoamia, vainotuista siis tuli vainoajia ja miksi--> koska nämä päättivät olla itse absoluuttisen totuuden omistavia.
Tuohon aikaan vainoaminen ei jäänytkään vain sanalliseen muotoon, tarvittiin hiukan 'kättä pidempää' sen ajan tavan mukaisesti, jotta luopiot ja muut 'ei samalla lailla ajattelevat' saatiin ruotuun tai hengiltä.