Olen ollut uskossa yli 10 vuotta, (Nyt 20-vuotias)
Ennen olin niin kovin ehdoton uskon asioissa; luulin, ettei mikään saisi minua horjumaan.
"Joka luulee seisovansa katsokoon, ettei kaadu."
Kysyin Jumalan tahtoa joka asiassa ja seurasin ja tottelin ehdoitta.
Olen särkyneestä perheestä. Jo erittäin nuoresta minusta tuntui, että kannoin päälläni koko maailmaa. Alkoholisti isäni, koirani, iso talo, koulu, (äiti muutti pois) kaikki oli minun vastuullani. Olin jaksamisen äärirajoilla, mutta piti olla vahva. Tiesin, että jos minä en pidä hommaa kasassa, sitä ei pidä kukaan muukaan.
Pyysin Jumalaa näyttämään tulevan mieheni, ja hän teki sen. Olin 12-vuotias. Rukoilin hänen puolestaan ja rakastuin häneen. Hän ei tuntenut minua, mutta tiesin Jumalan antaneen hänet minulle.
Vuodet vierivät ja mitään ei tapahtunut. Odotin Jumalan johdatusta. Tuntui, että kuinka hyvä ja tottelevainen olinkaan, se ei tuonut minulle mitään. Suunnittelin koko elämäni häntä silmällä pitäen. Asumisen, opiskelun, ammatin, kaiken. Koko elämäni oli pelkkää odotusta. Laitoin kaikki omat toiveeni ja haaveeni sivuun odottaessani häntä. Mutta lopulta hän muutti ja minunkin oli siirryttävä eteenpäin elämässäni.
Muutin uudelle paikkakunnalle ja uuteen työhön. Ensimmäistä kertaa elämässäni tein päätöksiä vain itseäni varten. Miten vapauttavaa olikaan olla vastuussa vain itsestään, ei tarvinnut huolehtia muiden hyvinvoinnista. Sai mennä ja tulla miten halusi. Ensimmäistä kertaa sain olla tavallinen nuori, tehdä niitä asioita, joita muut nuoret tekevät, olla vastuutonkin, koska se ei enää vaikuttanut muihin. Kasvoin aikuiseksi jo lapsena ja kaikki "tavallinen" siinä välissä oli jäänyt pois. Nyt elin sitä nuoruutta, jota en silloin saanut elää.
Olin vihainen ja katkerakin. Melkein puolet elämästäni olin tuhlannut johonkin, mistä en voi kai olla edes täysin varma, mutta ei enää, sain tarpeekseni. En jaksa enää odottaa, kun se ei anna minulle mitään. En voi enää odottaa elämäni alkamista. Jotenkin se tuntuu niin vapauttavalta, vain lopettaa välittäminen, antaa mennä. Ensimmäisen kerran annan itselleni luvan olla vihainen. Ennen se oli vain "Voi, voi!" jos oli rankkaa, sitä oli turha jäädä murehtimaan, kun ei kukaan tullut taputtelemaan olalle. Ja nyt äiti yrittää olla kuin mikäkin vanhempi, nyt, 10 vuotta liian mylhään! Oli aika jolloin olisin häntä tarvinnut, mutta sitten opin hoitamaan asiat itse. Enhän voi enää muuttua takaisin lapseksi.
Minusta on tullut kyyninen. En tunne mitään. Minut tuntevat sanoivat minua kiltiksi ja epäitsekkääksi, sellaiseksi, joka aina laittaa muut etusijalle. Ehkä se olin minä. Mutta se en ole minä enää. En välitä mitsään tai kenestäkään. (Paitsi edelleen siitä, jonka Jumala minulle lupasi) Käytän ihmisiä häikäilemättä hyväkseni, enkä tunne syyllisyyttä. En tunne empatiaa toisia kohtaan. Minulla oli ennen vahva moraali, paljon sääntöjä ja rajoituksia, mutta nyt minulle ei riitä mikään. Kaverini, jotka eivät ole uskossa, hämmästelevät minua. Olen niin kyllästynyt olemaan ovimattona. - Ja nyt tallon muut alleni.
Olen edelleen uskossa. Tiedän, ettei Jumala katso tätä hyvällä. Tiedän, mikä on oikein ja väärin, mutta en enää välitä. Olen tähän asti odottanut sitä oikeaa, jonka tiedän, mutta enää en odota; seuraavan tilaisuuden tullen tiedän käyttäväni sen ilman katumusta. En halua vakavaa suhdetta, en rakkautta, romantiikkaa. Sitä haluan vain yhdeltä ihmiseltä. Haluan vain alistaa, tuhota, särkeä kaiken kauniin. Kaikki, mikä on hyvää ja kaunista vääristyy mielessäni joksikin iljettäväksi ja rumaksi. Minusta on tullut hirviö, enkä voi sille mitään. Tiedän, ettei Jumala jätä rankaisematta sitä mitä teen ihmisille. Ei Hän voi katsoa vierestä minun satuttavan Hänen lapsiaan, jotka minun pitäisi johdattaa Hänen tuntemiseensa.
En syytä mistään Jumalaa. Hän teki kaiken oikein, minä en vain osannut... Joku päivä toivon, että Hän vetää minut takaisin luokseen, koska itse en osaa tulla. Pyydän, että Hän tekee minusta jälleen ihmisen, jolla on lihasydän, ei kiveä. En pysty parantamaan itseäni. Voiko Hän parantaa minut vai onko Hänen vain käännettävä selkänsä?
Ennen olin niin kovin ehdoton uskon asioissa; luulin, ettei mikään saisi minua horjumaan.
"Joka luulee seisovansa katsokoon, ettei kaadu."
Kysyin Jumalan tahtoa joka asiassa ja seurasin ja tottelin ehdoitta.
Olen särkyneestä perheestä. Jo erittäin nuoresta minusta tuntui, että kannoin päälläni koko maailmaa. Alkoholisti isäni, koirani, iso talo, koulu, (äiti muutti pois) kaikki oli minun vastuullani. Olin jaksamisen äärirajoilla, mutta piti olla vahva. Tiesin, että jos minä en pidä hommaa kasassa, sitä ei pidä kukaan muukaan.
Pyysin Jumalaa näyttämään tulevan mieheni, ja hän teki sen. Olin 12-vuotias. Rukoilin hänen puolestaan ja rakastuin häneen. Hän ei tuntenut minua, mutta tiesin Jumalan antaneen hänet minulle.
Vuodet vierivät ja mitään ei tapahtunut. Odotin Jumalan johdatusta. Tuntui, että kuinka hyvä ja tottelevainen olinkaan, se ei tuonut minulle mitään. Suunnittelin koko elämäni häntä silmällä pitäen. Asumisen, opiskelun, ammatin, kaiken. Koko elämäni oli pelkkää odotusta. Laitoin kaikki omat toiveeni ja haaveeni sivuun odottaessani häntä. Mutta lopulta hän muutti ja minunkin oli siirryttävä eteenpäin elämässäni.
Muutin uudelle paikkakunnalle ja uuteen työhön. Ensimmäistä kertaa elämässäni tein päätöksiä vain itseäni varten. Miten vapauttavaa olikaan olla vastuussa vain itsestään, ei tarvinnut huolehtia muiden hyvinvoinnista. Sai mennä ja tulla miten halusi. Ensimmäistä kertaa sain olla tavallinen nuori, tehdä niitä asioita, joita muut nuoret tekevät, olla vastuutonkin, koska se ei enää vaikuttanut muihin. Kasvoin aikuiseksi jo lapsena ja kaikki "tavallinen" siinä välissä oli jäänyt pois. Nyt elin sitä nuoruutta, jota en silloin saanut elää.
Olin vihainen ja katkerakin. Melkein puolet elämästäni olin tuhlannut johonkin, mistä en voi kai olla edes täysin varma, mutta ei enää, sain tarpeekseni. En jaksa enää odottaa, kun se ei anna minulle mitään. En voi enää odottaa elämäni alkamista. Jotenkin se tuntuu niin vapauttavalta, vain lopettaa välittäminen, antaa mennä. Ensimmäisen kerran annan itselleni luvan olla vihainen. Ennen se oli vain "Voi, voi!" jos oli rankkaa, sitä oli turha jäädä murehtimaan, kun ei kukaan tullut taputtelemaan olalle. Ja nyt äiti yrittää olla kuin mikäkin vanhempi, nyt, 10 vuotta liian mylhään! Oli aika jolloin olisin häntä tarvinnut, mutta sitten opin hoitamaan asiat itse. Enhän voi enää muuttua takaisin lapseksi.
Minusta on tullut kyyninen. En tunne mitään. Minut tuntevat sanoivat minua kiltiksi ja epäitsekkääksi, sellaiseksi, joka aina laittaa muut etusijalle. Ehkä se olin minä. Mutta se en ole minä enää. En välitä mitsään tai kenestäkään. (Paitsi edelleen siitä, jonka Jumala minulle lupasi) Käytän ihmisiä häikäilemättä hyväkseni, enkä tunne syyllisyyttä. En tunne empatiaa toisia kohtaan. Minulla oli ennen vahva moraali, paljon sääntöjä ja rajoituksia, mutta nyt minulle ei riitä mikään. Kaverini, jotka eivät ole uskossa, hämmästelevät minua. Olen niin kyllästynyt olemaan ovimattona. - Ja nyt tallon muut alleni.
Olen edelleen uskossa. Tiedän, ettei Jumala katso tätä hyvällä. Tiedän, mikä on oikein ja väärin, mutta en enää välitä. Olen tähän asti odottanut sitä oikeaa, jonka tiedän, mutta enää en odota; seuraavan tilaisuuden tullen tiedän käyttäväni sen ilman katumusta. En halua vakavaa suhdetta, en rakkautta, romantiikkaa. Sitä haluan vain yhdeltä ihmiseltä. Haluan vain alistaa, tuhota, särkeä kaiken kauniin. Kaikki, mikä on hyvää ja kaunista vääristyy mielessäni joksikin iljettäväksi ja rumaksi. Minusta on tullut hirviö, enkä voi sille mitään. Tiedän, ettei Jumala jätä rankaisematta sitä mitä teen ihmisille. Ei Hän voi katsoa vierestä minun satuttavan Hänen lapsiaan, jotka minun pitäisi johdattaa Hänen tuntemiseensa.
En syytä mistään Jumalaa. Hän teki kaiken oikein, minä en vain osannut... Joku päivä toivon, että Hän vetää minut takaisin luokseen, koska itse en osaa tulla. Pyydän, että Hän tekee minusta jälleen ihmisen, jolla on lihasydän, ei kiveä. En pysty parantamaan itseäni. Voiko Hän parantaa minut vai onko Hänen vain käännettävä selkänsä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Heps. Olen lukenut tekstisi useampaan kertaan, minusta tuntuu että olen itsekin tuntenut jokseenkin kaikki nuo luettelemasi tuntemukset. Eniten ihmetyin sitä sitä, että onko muka naisillakin sitä vikaa että "jäävät kiinni" johonkin ihastukseen?!?
No, kyllä siitä yli pääsee, mutta hitaasti....
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000217&posting=22000000028619592
sinua kohtaan.Tuo,mitä kerroit muistuttaa paljolti omaa nuoruuttani.Äidillinen halaus, sekä jaksamista ja voimia sinulle.
Et sinä mitään uskoa siihen tarvitse. Kanna itse vastuu omista teoistasi. Kusipäänä ei kannata elää, koska se ei mitenkään helpota elämää pitkällä tähtäimellä (pakko ei ole uskoa sanaani ja voit miettiä mitä asiaa uudestaa parin vuoden päästä ja huomata että minä olin oikeassa).
Rukous ei sinua pelasta, vaan sinun on pelastettava itse itsesi.
9 kuukaudessa,
katkeaa päivässä.