Oikeasti, en nipota turhasta, ja olen tähän saakka ajatellut, että jokaisella pitäisi olla kotonaan oikeus elää vähän rennommin - ilman, että joku olisi koko ajan seläntakana vaanimassa ja valittamassa. Mutta minä en jaksa enää!!! Perheenjäseneni eivät ole normaaleja. He eivät taida olla edes ihmisiä! Sika-apinoita ne ovat, siihen tulokseen olen tullut. Kaikista surullisinta on, että niitä on neljä! Ja minua vain yksi väsynyt nainen kaikkia vastaan...
Ne aloittavat päivän - joka päivä - liian varhain. Heräävät vähintään tunnin ennen kellonsoittoa, viikonloppuisin vielä aikaisemmin. Ne siirtyvät hurjjasti meluten keittiöön, ottavat jääkaapista tavaraa sotkeakseen sillä pöydän, tuolit, lattiat ja joskus sohvan ja seinätkin. Jääkaapin ovi jää monesti auki. Sitten alkaa narina, että on nälkä. Huudetaan rumasti, anna sitä, anna tätä. Itse ei ehdi edes vessassa käydä. Ennen kuin oman aamupalan on saanut syötyä, ne tahtovat kunnon ruokaa.
Talo on jatkuvasti täynnä tahroja, pölyä, paperisilppua, teippiä liimautuneena sinne tänne, likaisia ja puhtaita vaatteita sekaisin pitkin lattioita, tuoleja, kaappien lattioita jne... Tavarat ovat hajalla. Mikään ei kestä. Mitään ei arvosteta. Mistään ei kiitetä.
Uudet lelut rikotaan ja hukataan heti. Sitten valitetaan, kun sika-apinoilla ei ole mitään hauskaa ja hienoa, millä leikkiä. Sama vaatteiden kanssa. Uudet vaatteet ja kengät jätetään kaverille, ulos, autoon, lattialle, kouluun... MINÄ EN JAKSA!!!
Sika-apina uros suunnittelee paljon kaikenlaista. Se haalii itselleen puuta ja työkaluja. Pihalla lojuu aloitettuja projekteja mätänemässä. Sielläkään ei ole hyvä olla. Uros ei saa mitään tehtyä loppuun. Se on väsynyt ja kiireinen. Ihan kuin minä en olisi. Raatamiseni ei näy missään muussa kuin omassa ulkoisessa ja sisäisessä olemuksessani, joka on loppuun kulutettu. Ei yksi ihminen pärjää neljälle sika-apinalle. Ei tällaisessa kaaoksessa voi elää tulematta sairaaksi. Eikä minusta tule sika-apinaa. Olen yrittänyt, mutta joka solu minussa taistelee sika-apinaksi muuttumista vastaan vasten tahtoani. Olisi niin helppoa vain voida olla samanlainen.
Voiko sika-apina muuttua ihmiseksi? Voiko se oppia olemaan sotkematta, tappelematta ja vaatimatta? Voiko se oppia arvostamaan omistamaansa materiaa ja ihmisiä ympärillään? Voiko sika-apina ikinä tajuta, minkä määrän työtä ihminen hänen lähellään tekee, jotta se itse ei hukkuisi syytämäänsä paskaan!?! Vai onko ainoa keino ihmisen selvitä sika-apina laumansa taipumuksista jättämällä lauma oman onnensa nojaan, ja lähtemällä etsimään rauhaa ja järjellistä siisteyttä jostakin yksinäisestä kolosta?
Minä en joka tapauksessa enää jaksa :(. En jaksa väistellä lattialla (joka ikisen huoneen lattialla!) lojuvia vaatteita ja leluja. En jaksa haistella kusen lemua vasta pestyssä WC:ssä. En jaksa vaihtaa käsipyyhkeitä, joihin on pyyhitty selkeästi likaiset kädet. En jaksa selvitellä kymmenen pyyhkeen kasoja, kun jokainen sika-apina ottaa aina pesulle mennessään uuden pyyhkeen viemättä likaista pyykkikoriin. En jaksa kerätä kuivettuneita leivänpaloja sohvan alta. En jaksa putsata tukkeentunutta astianpesukonetta, kun astiat on laitettu sinne ruokaisina. En jaksa kuunnella valitusta siitä, että on nälkä viiden minuutin päästä ruokailusta, kun ruoka ei kelvannut. En jaksa katsoa sika-apina uroksen tympääntynyttä olemusta. En jaksa pyytää itselleni tärkeiden asioiden toteuttamista, sillä en jaksa enää tulla kohdelluksi kuin tyhjästä nalkuttava akka. Ja tiedän, että en nalkuta tyhjästä. Perheenjäseneni eivät ole ihmisiä :´(...
Ne aloittavat päivän - joka päivä - liian varhain. Heräävät vähintään tunnin ennen kellonsoittoa, viikonloppuisin vielä aikaisemmin. Ne siirtyvät hurjjasti meluten keittiöön, ottavat jääkaapista tavaraa sotkeakseen sillä pöydän, tuolit, lattiat ja joskus sohvan ja seinätkin. Jääkaapin ovi jää monesti auki. Sitten alkaa narina, että on nälkä. Huudetaan rumasti, anna sitä, anna tätä. Itse ei ehdi edes vessassa käydä. Ennen kuin oman aamupalan on saanut syötyä, ne tahtovat kunnon ruokaa.
Talo on jatkuvasti täynnä tahroja, pölyä, paperisilppua, teippiä liimautuneena sinne tänne, likaisia ja puhtaita vaatteita sekaisin pitkin lattioita, tuoleja, kaappien lattioita jne... Tavarat ovat hajalla. Mikään ei kestä. Mitään ei arvosteta. Mistään ei kiitetä.
Uudet lelut rikotaan ja hukataan heti. Sitten valitetaan, kun sika-apinoilla ei ole mitään hauskaa ja hienoa, millä leikkiä. Sama vaatteiden kanssa. Uudet vaatteet ja kengät jätetään kaverille, ulos, autoon, lattialle, kouluun... MINÄ EN JAKSA!!!
Sika-apina uros suunnittelee paljon kaikenlaista. Se haalii itselleen puuta ja työkaluja. Pihalla lojuu aloitettuja projekteja mätänemässä. Sielläkään ei ole hyvä olla. Uros ei saa mitään tehtyä loppuun. Se on väsynyt ja kiireinen. Ihan kuin minä en olisi. Raatamiseni ei näy missään muussa kuin omassa ulkoisessa ja sisäisessä olemuksessani, joka on loppuun kulutettu. Ei yksi ihminen pärjää neljälle sika-apinalle. Ei tällaisessa kaaoksessa voi elää tulematta sairaaksi. Eikä minusta tule sika-apinaa. Olen yrittänyt, mutta joka solu minussa taistelee sika-apinaksi muuttumista vastaan vasten tahtoani. Olisi niin helppoa vain voida olla samanlainen.
Voiko sika-apina muuttua ihmiseksi? Voiko se oppia olemaan sotkematta, tappelematta ja vaatimatta? Voiko se oppia arvostamaan omistamaansa materiaa ja ihmisiä ympärillään? Voiko sika-apina ikinä tajuta, minkä määrän työtä ihminen hänen lähellään tekee, jotta se itse ei hukkuisi syytämäänsä paskaan!?! Vai onko ainoa keino ihmisen selvitä sika-apina laumansa taipumuksista jättämällä lauma oman onnensa nojaan, ja lähtemällä etsimään rauhaa ja järjellistä siisteyttä jostakin yksinäisestä kolosta?
Minä en joka tapauksessa enää jaksa :(. En jaksa väistellä lattialla (joka ikisen huoneen lattialla!) lojuvia vaatteita ja leluja. En jaksa haistella kusen lemua vasta pestyssä WC:ssä. En jaksa vaihtaa käsipyyhkeitä, joihin on pyyhitty selkeästi likaiset kädet. En jaksa selvitellä kymmenen pyyhkeen kasoja, kun jokainen sika-apina ottaa aina pesulle mennessään uuden pyyhkeen viemättä likaista pyykkikoriin. En jaksa kerätä kuivettuneita leivänpaloja sohvan alta. En jaksa putsata tukkeentunutta astianpesukonetta, kun astiat on laitettu sinne ruokaisina. En jaksa kuunnella valitusta siitä, että on nälkä viiden minuutin päästä ruokailusta, kun ruoka ei kelvannut. En jaksa katsoa sika-apina uroksen tympääntynyttä olemusta. En jaksa pyytää itselleni tärkeiden asioiden toteuttamista, sillä en jaksa enää tulla kohdelluksi kuin tyhjästä nalkuttava akka. Ja tiedän, että en nalkuta tyhjästä. Perheenjäseneni eivät ole ihmisiä :´(...
Vastaukset 7
Vanhimmat
tuo kertomus on kuin meillä..minä koitan kasvattaa ja ukko antaa periksi ei se mitään rahalla uutta jne.Jo pitäs vetää yhtä linjaa sitä ei vedetä!lapsista ei tule mitään ilman rajoja ja kasvatusta!Kotia ei kukaan arvosta kukaan ei tee mitään ja se näkyy enää en minäkään jaksa sillä paloin loppuun joskus 2000-3 oli kuolemaa ja työtä ja kiirettä ja tää huusholli.Minua ei autanna ees ammattiapu vaikka siellä juttelemas kävin, jos koitin mennä rentoutusmatkoille ns..tulin väsyneenä takaisin samaa peetä..katselemaan jota säiesti vielä ukon haukkuminen..Eräs tuttavani sanoi että hän töiden jälkeen passaa isoja parikymppisiä lapsia ja ukkoa joka laiskottelee kotona, on työtä vieruksiva.Tulee töistä ja alkaa heti siivota ja laittaa ruokaa ja tiskit..sillä sika-apinat ovat kerenneet sotkea koko huushollin.Alushousutkin saattaa käytävien lattialla olla siis ei mitään häpeetä..tai wc..pöntössä peetä..siis eikö ihmisillä ole mitään häpeää.Minulla on itsellä menossa ero 26v.jälkeen ja siihen se johti.Ei jaksa.
Ikävää, että noin ovat asiat menneet. Eivät kai nämä minunkaan perheessäni tule ikinä mitään oppimaan... On kuin yrittäisi kantaa kaivosta vettä pohjattomalla ämpärillä.
siis kun lapset pesästä lentää pakkohan niiden on oppia, siihen saakka me äipät vaan omaa mielenterveyttä vaalitaan.Mutta sitten kun siihen jää yksi se mies,pitäskö opettaa siivoon se sotkunsa??:-)))minua ainakin hävettää jos vieraita ja paikat on sikin sokin ei noita hävetä kyllä;-( mutta eikun tsemppiä sulle ja pidä itsesi kunnossa!jaksamista.Muista ottaa aikaa itselle vaikka maailma tuntus kaatuvan.
Tuo on aivan kuin meidän perheestä kirjoitettu.
Tosin sillä erolla että, täällä niitä sika-apinoita on kaksi.
Sotkevat, elävät kuin pellossa, millään ei järjestystä. Ei halua siivota omia jälkiä kun sotketaan, jos käskee saa vastauksen siivoa itse tai irvistyksen ajatteleppa, että aikuinen 46 vuotias mies irvistelee kuin pieni lapsi, kun käskee siivota.
Mistään ei saa kiitosta, olisinko 1 kerran kuullut kiitos sanan, jos oikein muistan.
Tytär vihaa minua, kun kärsin 5 vuotta syn.jälk.masennuksesta, tyttö oli hoidossa muualla, kotona oli aina käymäsiltään. Kun nyt on kanssani halveksii ja ei usko mitään, sotkee paikat kuin ähmällä, käyttäytyy asioilla huonosti. On vaikea luonteinen lapsi, isänsä on myös vaikea luonteinen, tullut kai isäänsä.
Miestä eivät kotityöt kiinnosta, ne kuuluvat kuulemma akalle. Lapsen hoidossakaan ei apua saa, muistan vielä, kun tyttöä ootin, mies sanoi saat sen sitte hoitaa itse.
Mies antaa lapsen tehdä kaikki, mistä minä kiellän, saa hillua sängyssä ja elää kuin sika. Ei ole miehelläni ollut kaksinen lapsuus sen mukaan mitä olen kuullut puhuttavan, kai siksi hänestä on tullut tuommoinen nyhverö.
Tiedän että ihmistä on vaikeaa muuttaa muuksi, jos hänellä ei ole omaa tahtoa muuttua. Meillä sen olen nähnyt jo näiden kahden suhteen.
Ihminen voi kyllä mielestäni muuttua, jos itse haluaa. Harvalla tuommoisella tapauksella siihen on halua.
Hae apua itsellesi jostakin päin, minä sitä jouduin hakemaan mielenterveystoimistosta ja soskusta, siinä muodossa että saan tukea ja siivous apua.
Toivon että sinulla nuo asiat korjaantuu:) Voimia sinulle!
tyttärien kanssa äidit ei toimeen yleensä tulekkaan kun niillä murrosikä.Juttelin sitä tässä työkavereiteni kanssa.Vertaistukea, kuten tämäkin netti.Minut tyttäreni leimasi mielisairaaksi hulluksi opettajien ja sukuni silmissä kun vaadin edes jotain käytös-tapoja ja omaa siisteyttä sekä huoneen siivoomista edes auttavasti sillä, äidithän joutuu kuitenkin kaikesta päävastuun ottamaan.Edes auttavasti vaatteet lattialta ja tavaroita minne haluukaan..äiti siivoisi loput eli pesujutut ja silleen mutta kun ei mahdu edes mitään huoneessa tekemään..lattialla vaatekasat..jne.
Viime talvi oli elämäni pahinta aikaa elämässäni, sosiaalityntekijät kävi meillä tytär *kosti* asioita kertomalla kuraattorille pahoinpidelleen minun häntä.Niinhän asiat ei kuitenkaan olleet.Tytär minua pahoinpiteli käsiin monen vuoden kynsimiset jne.Nyt tilanne on rauhoittunut.Vaikka kesän viikonloppu yöt oli
aika levottomia tytär raijasi poikakaverinsa aina meille. Sanoinkin*mitähän tänä vuonna voin odottaa*.Kaikki vastuu jätetty minulle kotityöt jne.En saanut oikein apua mielenterveys toimistosta ainoa mitä harkitsin oli omaan kämppään muutto ja oma rauha.
Mutta kun tyttärelle tukiperhettä alettiin puuhata missä viikonloppuja satunnaisesti olisi käynyt eipä hän lähtenytkään sinne!!
Sanoin sille että itsellesi sinä tässä kuoppaa kaivat!ja opit vielä tekemään omat hommasi.Ei elämä ole hälläväli.Ja puhuin omastatunnosta onko sitä vai ei??!
Olen kuullut samaa..monelta taholta..että ei tytöt pärjää äidin kanssa. Minun tyttö haukkuu vaikka miksi, vaikka on vasta 5 vuotta. On aina nyrkit ojossa.
Saa nähdä miten käy, kun tuosta kasvaa. Pelkään pahinta/toivon parasta.
Voimia sinne sinulle!!
Hyvä äiti pitäkääpä palaveri, jossa muistutat että ette asu HOTELLISSA ettekä TÄYSHOITOLASSA ja kaikilla on velvollisuuksia ja että sinä olet ÄITI et piika.
Sopikaa kunkin velvollisuuksista kotityöhön ikään suhteutettuna. Valvo että homma hoituu.Sopikaa yhdessä rikerangaistukset. Ne pitää olla esim. jonkun etuuden menetys ja aluksi hyvin hoidetusta huushollista voisi olla kiva palkinto. Keräätte vaikka kuulia lasipurkkiin ja kun siellä on määrättty määrä menette vaikka hampparille. Muista ettei piika äitiä kunnioiteta. Opettele jämäkkyyttä ja pistä lapsillesi rajat. Totuta aviomiehesikin niihin. Koettakaa vetää yhtäköyttä suhteessa lapsiin ettei toinen vesitä sitä mihin pyrit.
Paneppas tuulemaan.