Itäiset ystävämme

Siis Suomi ja Venäjä, hyvin läheiset ystävät pitkässä yhteisessä historiassamme. Ja Venäjällä se historia tunnetaan ja muistetaan paremmin kuin meillä. Siksi siellä yhä useammat, monet poliitikotkin haluavat vielä suurempaa ystävyyttä ja läheisyyttä. Jopa niin läheistä, että voisimme olla yhtä ja samaa valtakuntaa.

Kun tuolla ylempänä olin ehkä hieman tyly, niin kevennän nyt tällä ystävä-teemalla muistolla Kyprokselta.

Siellä kuten usein muulloinkin rauhanturvaoperaatioissa olimme osapuolten välissä ja myös komppaniani alueella Nikosian Neapoliksella omat hiekkasäkeistä rakennetut asemamme olivat välissä niin, että toisella puolen olivat kreikkalaiset vajaan sadan metrin päässä ja toisella puolen turkkilaiset yhtä lähellä, molemmat omissa asemissaan. Asemiemme ja turkkilaisten asemien välissä oli avointa kenttää, jossa oli sankasti pitkää, kulottunutta ruohoa.

Kerran tuulen yläpuolella olleelta turkkilaiselta puolelta päästettiin tarkoituksella irti tulipalo, joka levisi nopeasti asemiimme. Vartiomiehemme hälyttivät apua tukikohdasta, ja kersantti Leppäsen johdolla riensi asemiimme kymmenkunta miestä, jotka huhkivat kotvan ja saivat tulipalon sammutetuksi.

Turkkilaisten asemista kuului naurua ja heitettiin meille herjaakin, ja Leppänen totta kai tunnisti siellä olleen turkkilaisen kollegansa vanhaksi tutukseen ja riensi tätä tervehtimään. Hän otti turkkilaiskersanttia kauluksista ja sanoi jotakin rumaa. Silloin turkkilaiskersantti alkoi hädissään hokea: ”sina, mina ustava”. Leppänen karjaisi: ”ystäviähän me, sinä sytytät, minä sammutan, perkle” ja runttasi heiveröisen turkkilaiskersantin pesäkkeen nurkkaan ja lähti pois. Ei yrittänyt turkkilaiskersantti aseellaan uhitella eikä kuulunut valituksia jälkeenpäin.

Suomen ja Venäjän ystävyyden tullessa tuolle asteelle meille kävisi paljon ikävämmin kuin sille turkkilaiskersantille. Mutta sellaista tilannetta ei tulisi, jos olisimme Naton jäseniä.