Intian kulttuuri ja lähetystyö

Intiassa on ollut ja yhä on, yleistä epäjumalan palvonta ja monet meidän mielestämme kamalat ja inhottavat epäjumalanpalvelus menot ja käytännöt.

Kristityt evankelistat menivät aikoinaan sellaiseen Intiaan, jossa oli tapana uhrata lapsia ja aikuisiakin lukuisille epäjumalille.

Myös oli tapana polttaa lesket, olivat ne sitten nuoria tai vanhoja, heidän miehensä kuoltuaan. Leskiä poltettiin useita tuhansia vuosittain. He uskoivat siten saavansa paremman elämän seuraavassa syntymässään, johon heidät oli opetettu epäjumalanpalvelija pappiensa kautta uskomaan.

Moni uhrasi lapsensa ja toiset itsensä hyppäämällä pyhään Ganges-virtaan.

Toiset harrastivat tulikävelyä, juosten tai kävellen palavien hiilien päältä, osan juoksijoista kompastuen keskelle tulta ja osan päässen perille kaatumatta, kuitenkin saaden siten itsensä rammaksi ja raajarikoksi loppuelämäkseen.

Toinaan kun pahasti palanut ja tulen keskelle kaatunut ihminen pääsi liekeistä, kävi kansa hänen päällensä, häntä kepeillä hakaten.

Intialaisten mielestä syntiä on että rikkoo säätynsä, syö ulkomaalaisen kanssa, syö lihaa, tappaa lehmän, taikka suututtaa jonkun braminan.

Intialainen Thugi heimo joka asui himalaja vuoresta Komorin niemeen asti ja Persian rajalta Asfamiin, oli erityisen aktiivinen uhramaan ihmisiä Kalille. Heidän tapanaan oli kulkiessaan liittyä muiden matkustajien joukkoon ja sopivan tilaisuuden tullen, surmata heidät ja uhrata Kalille.


Suomalaiset uskovat ovat tahtoneet viedä evankeliumia lähetystyöntekijöiden kautta myös Intiaan. Suomessa on lähetystyötä kannatettu aktiivisemmin ja laajemmin jo 1800-luvun puolivälistä alkaen.

Monet suomalaiset tahtoivat osallistua lähetystyöhön antamalla Suomen Lähetysseuralle sitä varten muutamia kopeekkoja ja ruplia. Suomella ei ollut 1860-luvun alussa vielä omia lähestystyötekijöitä. Sen vuoksi Suomen Lähetysseura päätti kannattaa kolmen vuoden sitoutumisella perustettavaa Suomi-nimistä lähetysasemaa ja saksalaista pastori Gosnerin lähetysseuran lähetystyöntekijää 25-vuotiasta Hermann Onasch:ia ja toista vanhempaa työntekijää, Henrik Batsch:ia.

Gossnerin lähetysseura oli tehnyt Intiassa työtä vuodesta 1844 alkaen.


Heidän tukemisekseen annettiin alkuun 2000 hopea ruplaa tammikuussa 1861. Ja vuonna 1862 vielä 3000 ruplaa yhden lähetystalon rakentamiseksi ja yhden saarnaajan elättämiseksi.

Hermann Onasch teki työtään Santali ja Koles kansan keskuudessa Tshota Nagpurissa Itä-Intiassa. Hänen kannatuksensa jatkui n. vuoteen 1864 asti.

Santalit (Mauhjit) käyttivät alkoholia hyvin paljon ja olivat moraaliltaan hyvin vapaaamielisiä (eli haureellisia) ja he palvelivat lukuisia epäjumalia ja haltijoita.

Maan vanhimpia asukkaita santaleja oli n. miljoona vuonna 1905 sekä myös Pohjoisempana asuvia Kolejakin saman verran.



Suomalaiset tukivat myös Leipzigin Evank.-luterilaista lähetysseuraa ja Hermannburgin lähetystä, antaen kummallekin vuonna 1861 2000 ruplaa eli 8000 markkaa.

Hermann Onasch vihittiin lähetystyöntekijäksi 18.1.1861 Suomalaiset lähetystyön tukijat saivat lukea lähetyssanomista Hermann Onaschin kirjeistä miten työ Intiassa edistyi. Vuonna 1862 he kastoivat 437 täysi-ikäistä ja niiden lapsia 257 ja 120 kristillisten vanhempien lapsia eli yhteensä 814 henkeä. Seurakunnassa oli jäseniä 2689. Kasteelle tahtovia saamassa tarpeellista sanan opetusta vuonna 1861 oli 100 ihmistä.

Myöhemmin SLS päätti luopua ulkomaalaisten lähetystyöntekijöiden kannattamisesta käytännön hankaluuksien vuoksi ja päättivät että on koulutettava suomalaisia lähetystyöntekijöiksi .