Olen täässä jo pitkään ihmetellyt miten uskovien usko on niin heikko, että sitä pitää koko ajan vahvistaa rukoilemalla, lukemalla jotain "pyhiä satuja", käymällä oman uskonnon satu temppeleissä tai satu teltoissa kuuntelemassa väräjävällä äänellä höpistyjä satu höpinöitä, yritettävä todistaa muille ihmisille(ateisteille ja "vääräsatu-taikauskoisille")kuinka minun satuni on oikea satu ja juuri sinun kannattaa kääntyä uskomaan minun satuani. Miksi jos uskoo satuihin sitä tarvii kokoajan käydä vahvistamassa? En malta olla vastaamatta kysymykseeni ihan itse koska uskova ei ehkä siihen pysty. Satuhan on satu ja alitajuisesti uskovakin tietää sen. Jos uskoo satuihin on pakko kuulla sadunvahvistus mölinää oman satuseurakunnan kautta niin, että voi rauhallisesti käydä illalla nukkumaan vielä luettuaan vaikkapa kädet ristissä sadunvahvistus rukouksen tai vaikkapa pyllistellyt sadunvahvistus pyllistelyt. Muuten ei tuu uni. Voi tulla satumörkö ja se alkaa möristä pelottavia satu mörinöitä joita satu-uskonnot ovat pullollaan. Ja onhan siinä sosiaalinenkin puoli. Ei oo kavereita jos ei käy satu uskontojen kontrolloimis kokouksissa näyttätymässä. Silloin kun käy kaikki satu uskovaiset voivat olla rauhallisin mielin toistensa seurassa ja varmoja siitä, että kukaan ei ala ajattelemaan mitää vääriä omia ajatuksia. Tai että joku vahingossa huomaisi, että on olemassa myös oma elämä. Ja että ei tarvitse elää elämäänä ajattelemalla koko ajan jonkun muun keksimiä satu ajatuksia, joita pitää toistella loputtomana mantrana vältääkseen "väärien omien likaisten" ajatusten tulon esiin.
Uskovan heikko usko
PukinParta
5347
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En voi muuta kuin ihailla elämäntapaanne. Minun uskoni ei siihen riittänyt. Melkein kokeilin ateistin elämää, mutta kuten sanottu, uskoni oli liian heikko... :)
on pakottanut olemaan uskis. Koeta kestää, kyllä se vapaus koittaa, kun pääset kotoa pois.
mutta oikeesti, vain Jeesus voi antaa todellisen vapauden kenelle vaan, joka niin tahtoo.
Oma osallistuminen kirkon ja seurakunnan elämään on valitettavan vähäistä. Mutta silloin kun osallistuu, huomaa kyllä nauttivansa ja saavansa uskon vahvistusta, siinä olet oikeassa. Keskeisempää on kuitenkin se, että usko näkyy arjessa, elämän valinnoissa ja lähisuhteissa. Lähimmäisenrakkaus ja toisen kunnioittaminen on uskon näkyvää muotoa. Ne ovat konkreettista todellisuutta, kaukana saduista.
ja toisen kunnioittaminen on minulle aina ollut itsestään selvää. Se ei ole minulle uskon näkyvää muotoa, vaan humanismin. Olen uskonnoton ja olen mielestäni humaani ihminen. Kirkko taas... No jaa!